Panu Rajala

Maaseudun harmaaseen hiljaisuuteen päästy taasen.

Iltapäivällä vielä rupattelimme niitä näitä Ailan luona Arkadiankadulla, mukana kampaaja, meikkaaja, kuvaaja ja toimittaja, Runoilijan rauhallinen koti oli muuttunut sähiseväksi studioksi. Tästä voi päätellä, että tulevan kirjan kampanja on alkanut. Kustantaja näitä ystävälliseen tyyliinsä taustalla järjestelee.

Tuskin pääsin todistamasta Jylhästä maanantai-iltana Tampereen Metsossa, kun jo tiistaina istuin Ekbergillä ja yritin muotoilla vastauksia KirjaIn lehden toimittajalle. Pöydällä hänellä pyöri Meriluoto-kirjan vedosnippu, josta saatoin minä vielä tarkistaa jonkun lisäyksen. Kunnossa näytti olevan. Jutusta tulee taatusti kirjallinen, kuvatkin otettiin Hagelstamin takahuoneessa kirjaröykkiöiden keskellä.

Mutta tämä Ailan salongin juttu on tulossa tiemmä Seuraan, ja saas nähdä mitä siitä sitten kietaistaan. Varmaan vähän toisenlaista. Innokas toimittaja Marja A. oli ennen kaikkea tietysti kiinnostunut meidän ”suhteestamme” ja siitä jaksettiin jauhaa melkein koko kaksituntinen. Naureskelimme Ailan kanssa pois tätä sinänsä iloista vanhaa juttua, mutta varmaankin lehti heruttaa siitä viimeisetkin mehupisarat. Kirjassa kuulemma häivytän sitä harmittavasti parhaani mukaan, jaa jaa. Muuten oli ihan hauska taas jutella ja vapautuneempaakin, kun kirja on jo auttamatta painossa eikä Ailallakaan enää mitään edes semi-hard feelings sitä kohtaan.

Junalle menossa tapasin alhaalla kadulla kulttuurimies Aarne Laurilan, jolla aina arvot järjestyksessä. Hän kertoi olleensa yhteydessä radioon ja saaneensa kuulla, että siellä tässä taloustilanteessa otetaan jatkoluentaan vain niitä kirjailijoita (esim. Ivaloa), jotka ovat vapaat tekijänoikeuksista. Sillanpää saa siis näillä näkymin odottaa aina vuoteen 2034. Aarne arveli, että minä voin vielä olla tätä ihmettä todistamassa.

Mika Waltari -seuran vuosikokouksessa vapauduimme Anssin kanssa molemmat puheenjohtajuuksistamme. Tuli naisten valta-aika, Anneli Kalajoki ja Päivi Istala vastedes seuraa luotsaavat. Saimme kauniita kiitoksen sanoja kokouksessa, ja myönnettävä on, että kulunut ensimmäinen kymmenvuotiskausi seuran johtopaikoilla, ensin puheenjohtajana ja sitten varapuheenjohtajana, oli palkitsevaa ja menestyksellistä aikaa. Kiitos kaikille jäsenille ja johtokunnan taistelijoille, välillä kamppailtiinkin, mutta näin hyvin sentään maaliin päästiin.

Kirsti Mäkinen johti kokousta varmaan tyyliin, joten naisvaltikka on nyt vahvoilla. Jäseniä oli aika runsas edustus paikalla.

Martti Häikiö esitelmöi sitten näyttävin visuaalisin välinein V. A. Koskenniemen ja Waltarin suhteista. Kiintoisia olivat Martin esittelemät Waltarin monet omistuskirjoitukset ja tervehdykset VAK:lle. Niissä on tyypillistä anteliaan jalomielistä ystävällisyyttä, johon piilottuu jokusia ironian alaääniä. Waltarilla oli kyllä syytä pysyä väleissä VAK:n kanssa, olihan tämä ainoita laajasti lukeneita ja syvästi sivistyneitä kriitikoita, jolla sentään oli edellytyksiä ymmärtää W:n maailmoja syleileviä teoksia. Kun VAK ei arvostanut kuitenkaan yhtä paljon näitä laajoja historiallisia romaaneita kuin W:n kiinteitä pienoisromaaneita, Mika itse arveli syyksi, ettei veli enää vanhemmiten jaksanut niin paksuja kirjoja lukea.

Nämä ovat omia reunamietteitäni Martin ansiokkaaseen esitelmään. Sekin tuli mieleeni, että jossakin Waltarin kirjeessä näkyi 50-luvulla lievä tuskastuminen siitä, ettei VAK malttanut jättää areenaa nuoremmille, vaan taisteli loppuun saakka omista linnakkeistaan modernisteja ja muita poliittisia vihollisiaan vastaan. Mutta Marttihan selitti tämänkin VAK:n luonnejuuttuman tietysti parhain päin.

Kevyt oli askel, kun pienestä jälki-istunnosta suuntasin Sepänkadulle. Eräs rikas kausi elämässä on taas takana päin. Mutta kun unohdin kokouksessa erikseen mainita tulevasta merkkitapauksesta Waltari-tutkimuksen saralla, pantakoon tähän selvästi että:

Kaikkien aikojen ensimmäinen akateeminen väitöskirja Mika Waltarin tuotannosta esitetään tarkastettavaksi Tampereen yliopistossa lauantaina 17.4. klo 12 Pinni B:n luentosalissa 1096. Väittelijän Taru Tapioharjun kirjan otsikko on Tyttö kaupungissa. Uuden naisen diskurssi Mika Waltarin 1920-ja 1930-luvun Helsinki-romaaneissa. Vastaväittäjänä on Panu Rajala ja kustoksensa Juhani Niemi. Tulkaa ihmeessä jännittämään, kuinka ”tytön” käy.

Keskustelu Tampereen kirjastossa, aiheena elämäkerrat.

Entinen oppilaani Anna Sirén kävi jo aamupäivällä tekemässä aiheesta juttua Pirkanmaan radioon. Olipa hauska hänet aikojen jälkeen tavata. Varmaan tälläkin haastattelupätkällä oli oma kutsuva vaikutuksensa illan onnistumiseksi.

Paneelia johti Saara Kesävuori, suuri luentosali yllättäen täpötäynnä. Elämä ja elämäkerrat kiinnostavat. Ehkä olimme kukin oman tonttimme pelaajia, omaelämäkerran kirjoittaneet Antti Eskola ja Aulis Aarnio, esikoiskirjailija Paula Hahtola ja sitten minä näine iänikuisine kirjailijabiografioineni. Varsinaista keskustelua ei syntynyt eikä yritettykään, Saara kuulusteli meitä kutakin omista töistämme. Kuten Antti tilaisuuden jälkeen totesi, kovin sopuisia olimme, ei enää ole samaa sähköä paneeleissa kuin ennen vanhaan.

Eskola yritti aluksi särmää syyttämällä nykyisiä elämäkertoja lööppi- ja sensaatiohakuisuudesta, ja minäkin jouduin vähän puolustamaan Jylhän syfilistä ja sen sellaista, mutta emme sen reippaammin iskeneen yhteen. Aulis nyt on tyypiltäänkin hyvin sovinnollinen. Syvimmällä tasolla pohdimme sentään totuuden mahdollisuutta tällaisissa kirjoissa, kirjoittajan tulkintoja ja elämän kuvaamista. Antti Eskola vanhana kehäkettuna taisi kerätä parhaita pisteitä, ja me myötäilimme kukin omaan suuntaamme. Yleisö vaikutti keskittyneen kiinnostuneelta ja kiitteli tilaisuuden jälkeen vilpittömän tuntuisesti hyvästä keskustelusta.

Itse ilahduin eniten yhdestä omasta oivalluksestani, kun puhuttiin Auliksen aloitteesta mikrohistoriasta ja tavallisten ihmisten elämän merkityksestä. Eikä juuri kaunokirjallisuus avaa tavallisen maanläheisen ihmisen elämää parhaimmillaan uudella tavalla, esimerkkinä Sillanpää, mutta myös Jylhä antamalla sotureille äänen ja elämän, edelleen Waltari herättämällä eloon tuhansien vuosien takaiset egyptiläiset sontakärsät. Valaisemalla tällaista prosessia myös elämäkerran kirjoittaja kokoaa itselleen ja toivottavasti myös lukijoille parhaat palkinnot.

Esikoisdekkaristi Kari Häkämies oli vieraana kirjakahvilassa. Virkeä ja rento tilaisuus, paljon puhetta ja asiaakin. Kelpo joukko kyröläisiä oli tullut kuulemaan kunnanjohtajaansa, ja kunniaksi sanottava, että keskustelu pysyikin kirjallisuudessa eikä ruvettu inttämään säästöistä tai kuntaliitoksista. Tuntui taas oikein sopivalta, että kulttuurikunnassa on kirjallinen kunnanjohtaja. Mutta siinäkin Häkämies oli aivan oikeassa, kun hän muistutti kyröläisten kyvystä olla varsin hiljaa kunnastaan ja sen perinteistä tai uudemmista saavutuksista. Kulttuurikunta on pitänyt maineensa, vaikka kuntalaiset siitä puolesta mieluiten vaikenevat.

Tuntui siltä, että Häkämiehellä on vielä paljon sanottavaa yhteiskunnasta, politiikasta ja rikoksista. Yhteiskunnan ylätason tuntijana hän on aika yksinäinen ilmiö kirjallisuudessamme, mutta pudotteli rinnakkaisia esimerkkejä muualta pohjoismaiden kukoistavasta rikoskirjallisuudesta. Seuraavaa kirjaa jäätiin odottelemaan, ounasteltiin tuleeko jo aiheita Hämeenkyröstä ja kunnallispolitiikasta. Mutta totta on, kuten kirjailija viittasi: vielä Agatha Christie sijoitteli murhiaan maalaispappiloihin, mutta nyttemmin kertomisen arvoinen rikos elää kaupungeissa.

Keskustelussa vilahtelivat myös poliittiset murhat ja ilmassa leijuvat uhkaukset. Tästä henkisestä ilmastosta voisin kerrankin poimia pienen harmittoman ja tyypillisen näytteen sähköpostistani. Tällainen nimetön viesti tervehti minua leppoisan sunnuntaiehtoon päätteeksi. Aiheesta päätellen se tulee jostakin lähistöltä, kiitos vain:

”Pian on kesä, muista soutaa munasillasi. Kaikki sen tietävät, ettei kaikki ole tallella. Olet surkea.”

F.E. Sillanpään Seuran vuosikokous Hämeenkyrön kirjastossa.

Jo 35 vuotta on sinnitelty, toisinaan suurellakin kohinalla ja menestyksellä. Kun nimikkoseuroja on tullut lisää kuin kevätpuroja vesisateella, meidän seuramme alkaa olla maan vanhimpia. Niinpä on aika koota seuran historia kansiin, ja toimeen on ryhdyttykin. Eräs rinnakkainen malli voisi olla Väinö Linnan seuran historia Pentinkulman perilliset. Kirjamies Ari Suutarlan kanssa olimme aamulla torilla tavatessamme vankasti sillä kannalla, että kunnon kovakantinen opus tarvitaan.

Kokous sujui monipuolisen keskustelun merkeissä. Entinen sihteerimme Aamu Nyström oli terhentynyt laatimaan uusia tekstitauluja Töllinmäkeen, kun vanhat on varastettu. Uusi sihteeri Johanna Helminen oli koonnut näyttävän toimintakertomuksen. Puheenjohtaja Jussi Niinenmaa sai edelleen vahvaa kannatusta, ja minä tässä roikun varapuheenjohtajana. Helsingissäkin pitäisi taas kokoontua.

Jonkun verran sivusimme Myllykolun mittavaa kunnostussuunnitelmaa, joka on Hämeenkyrö-seuran tontilla, mutta liippaa meitä kaikkia sillanpääläisen arvomaailman ystäviä. Ennakkoselvitykset on tehty, ja nyt odotellaan rahoitusta, mutta kesän kynnyksellä päästään heti pärekattotalkoisiin.

Välähtipä esiin sekin, että radion monissa kirjallisuusohjelmissa ei vahingossakaan oteta Sillanpäätä – ei jatkoluentaan eikä keskustelujen kohteeksi. Onkohan hän liian vaativa kirjailija luonnonlyyrisessä tyylittelyssään ja ambivalentissa maailmankatsomuksessaan. Marcel Proust on kovassa kurssissa, mutta kuka huomaa, että Sillanpää käyttää samantyyppistä pinnanalaista mielen meditaatiota – erona vain se, että FES liikkuu agraarisen maailman kehyksissä, sekä realistisilla että hienostuneimman hengen tasoilla. Kukahan tämän siellä radiossa ensimmäisenä oivaltaisi?

On kulunut päivälleen viisi vuotta siitä, kun vaihdoimme Marjan kanssa kihlasormukset Sacré Coeurin portailla. Sitä illalla intiimein kohotuksin juhlistimme. Hienoa aikaa, parasta.

Markku Kontron hautajaiset Tampereella.

Meitähän oli vajaat puolensataa saattamassa Markkua, ensin Kalevankankaalla ja sitten Komediateatterissa Lapintiellä. Lapsuuden koulutoveri ja perhepappi Kauko Viitanen siunasi. Lämmin monipuolinen tilaisuus, johon varsinkin Suomi-Puola Yhdistysten Liitto delegaatiollaan toi ryhtiä ja arvovaltaa. Myös monet Markun vanhat ystävät puhuivat ja tervehtivät, jopa Hämikseltä ja nuoruuden ajoilta kaukaa opiskeluvuosilta. Markun kansainvälinen toiminta niin Puolan kuin Venäjän suhteissa sai ansaitsemaansa huomiota. Muistettiin myös Markun teatteriura ja hänen uraa uurtava urakkansa Suomen teatterien saattamiseksi tietokonekantaan. Puheissa korostui Markun perusteellisuus, tunnollisuus ja oikeudenmukaisuus, myös pikkutarkkuus. Paras oli Keijo Kupiaisen lanseeraama kiovalaisten antama nimitys Markulle: Finskii molnija – Suomalainen salama!

Oman puheeni päätteeksi lausuin sen Wislawa Szymborskan runon, jonka Alma oli lähettänyt Poznanista ja jonka itse jouduin kääntämään, kun en löytänyt suomennosta. Ei siitä hullumpi tullutkaan. Alma totesi, että tällä näytöllä voin hyvin ruveta suomentamaan runoja, joten perästä kuuluu.

Jo Markun isän Eeliksen aloittama Koirinvaaran Kontrojen sukuselvitys valmistui muistotilaisuuteen, sukua oli paikalla vahva edustus. Markun isoisästä Valter Kontrosta, Rajalan Villen ratsupoliisikaverista, kuulin muutamia lisäpiirteitä. Istahdimme vielä tilaisuuden jälkeen Tintun ja Juhon ja läheisten kanssa heidän kodissaan, Markkua muistelimme. Eihän ole montaa viikkoa siitä, kun tässä istuin ja Markku esitteli vaivalloista ruokintamenetelmäänsä, syöpä oli ehtinyt jo kulminaatiovaiheeseen.

Osaltani muistan erityisesti Markun uhrautuvan avuliaisuuden. Muutamakin teos olisi jäänyt ilmestymättä tai ainakin viivästynyt, ellei Markku olisi rientänyt apuun ja pelastanut tietokoneeni uumeniin kadonneen kullanarvoisen tiedoston. Rauli Lehtosella on kertomansa mukaan kosolti vastaavanlaisia kokemuksia. Tällaiset uskolliset mikrotukihenkilöt ovat hengentärkeitä. Nyttemmin poikani on jo hoitanut tätä vastuullista vakanssia.

Niin katoo mainen elämä, mutta muistot jäävät. Kiitos kuuden vuosikymmenen mittaisesta ystävyydestäsi, Markku.

Katsahda vain lähemmin:

pöytä on täsmälleen siinä missä se olikin,

paperi on edelleen siinä mihin se oli levitetty,

ilman henkäys tuntuu avatusta ikkunasta,

seinistä ei paljastu kauhistavia halkeamia

joista mistään sinua voisi kadottaa.

Vähän hätkähdin, kun sain viestin että Aila Meriluoto on käynyt vielä WSOY:llä katsomassa kirjan kannen ja jotkut kohdat vedoksista, mutta ei sieltä sitten singahtanut kuin muutama ihan pieni korjausvaatimus. Joten nyt se opus todella purjehtii auktorisoituna painoon. Mikä helpotuksen henkäys.

Täällä maalla on ollut ihmeellistä ponnahtaa aina aamuisin kantohangille sujuttelemaan kohden nousevaa aurinkoa, mutta tänään menikin jo pilveen. Lämpötila alkaa nousta. Ehkä nämä talven ilot pikkuhiljaa väistyvät. Talitintti pyrähtelee virkeänä pönttöön. Kevään korvalla ollaan.

Hämeenkyrössä käydään kovaa keskustelua kuntaliitoksista. Aika myöhään on havahduttu. Tampereen ja Ylöjärven suunta näyttää vetävän, ja huomattavan luonteva Viljakkalan ja Ikaalisten yhteys on jo kauan sitten onnistuttu söhrimään. Nokiaan liittymistä ei kukaan näytä oikein tosissaan kannattavan, vaikka sinne kilisevät jo terveydenhoidon budjettivarat. Näin sekoitetaan palveluiden ja talouden nimissä vanhat kunnon kuntayhteydet, tuottaneeko tämä myllerrys sitten lisää onnea ihmisille. Ainakin byrokraateilla riittää reipasta puuhasteltavaa.

Katselin illalla taitoluistelua. Mihin kaikkeen ihminen pystyykään. Tämä on taidetta ihan siinä kuin baletti.

Tampereen Suomalaiselle Klubille tuli sinnekin kuulijoita, kun aiheena oli tamperelaispoika Yrjö Jylhä, jonka isä Kaarle Jylhä oli kaupungissa huomattava liikemies ja Yrjön veljiäkin vielä muistetaan. Paikalla oli henkilö, jonka hampaat Jouko Jylhä on korjannut. Omasta puolestani saatoin vahvistaa, että sama hammaslääkäri toimitti SKS:n arkistoon tärkeätä veljensä jäämistöä, jota Vesan kanssa käytimme hyväksi kirjaa tehdessämme. Vastaanotto oli muutenkin Klubilla vireä ja kiinnostunut. Myös ilmaistiin mielenkiinto Ilmajoen tulevaa oopperaa kohtaan, Marssilaulu tunnettiin, kansanoopperamme on toimittanut hyvää ennakkomuokkausta ajatellen kesäistä Taipaleenjokea.

Suuri huojennus seurasi illalla, kun näin tallenteelta, että isä Eugenio ja Ines pääsivät viimeinkin monen mutkan jälkeen naimisiin. Francon aika onnistuu mainiosti taustoittamaan perhetapahtumat laajemmalla yhteiskunnallisella viitekehyksellä.

Saatettiin kristikunnan piiriin Marjan tyttären Sallan poika Asla Onni Alarik. Kaste tapahtui Turun Tuomiokirkossa, joka loi jyhkeät puitteet seremonialle. En muistakaan siellä mitään toimitusta seuranneeni, muuten kyllä paikalla patsastellut. Kuinka keskiajan ihmiset kokivat tällaisen mahtirakennuksen, sitä mietimme. Puhumatta rakennukseen liittyvästä graniitinlujasta uskon varmuudesta, jonka on täytynyt säteillä syvälle itse kunkin tajuntaan, vuosisatojen ajan.

Kari Enqvistin juttu Hesarissa, missä hän vastusti puolustuskyvyttömien lasten kastamista, ei tätä liikuttavaa tapahtumaa millään lailla päässyt horjuttamaan. Vahvin vaikutus oli siinä, että lapsi liitettiin niin pitkään ja rikkaaseen perinteeseen, tahtoi tai ei. Sen päättäköön itse aikanaan. On paljon muutakin, mihin emme syntyessämme voi vaikuttaa kielestä, maasta ja vanhemmista alkaen.

Kun kahvitilaisuus lapsen vanhempien kodissa oli ohi, halusin vielä poiketa Uudessa Apteekissa, kun olen vastikään kuunnellut autossa Reijo Mäen Turku-seikkailuja, joissa kovin usein istutaan kyseisessä paikassa ratkomassa erilaisia rikoksellisia ihmissuhdekuvioita. Onkohan Turussa jo kävelyretkiä Mäen kirjojen paikoille, luultavasti on. Aineksia ainakin riittää. Torin laidalla Marja näytti minulle myös sen maailmankuulun Mehiläisen, missä Beckhamin jänne leikattiin. Siitä oli muuten Ihmisten puolueessa eilen varsin hauska sanailu.

Ajelin tiheässä ja pimeässä lumipyryssä hiljalleen Hämeenkyröön ja Viehätykseen, missä kissa tervehti saapumistani kiitollisena.

Miettinyt Markku Kontron kohtaloa. Kun läheinen lapsuuden ystävä ja ikätoveri kuolee, on se vakava pysäytys. Meillä oli noin kuuden vuosikymmenen mittainen perspektiivi, vanhempiemme ja jo isovanhempiemme perheystävyydestä alkanut. Käsittelinkin noita historian vaiheita Ratsumies-romaaneissani, joita Markku tutki tarkasti ja jatkoi niistä keskustelua, kun oli itse innostunut sukututkimuksesta viimeisinä vuosinaan.

Teatteri yhdisti meitä opiskeluvuosista alkaen. Markku oli kai ensimmäinen jonka kautta pääsin näkemään kulissien taakse, ensin Teatterikoulun aikoina ja sitten kun Markku oli Kansallisteatterissa lyhyen aikaa. Myöhemmin käytiin aina katsomassa Markun esityksiä niin Kotkassa, Kuopiossa kuin Mikkelissä. Vahinko että hänen teatteriuransa sitten päättyi leikaten Tampereen teatterikesän törmäykseen Kaarina Suonion kanssa.

Viime aikoina Markku eli verraten syrjäisää elämää tietokoneensa kimpussa, mutta aika usein poikkeilin häntä tervehtimässä Tampereella. Viime kesänä vierailimme myös Visuvedellä. Sainhan vielä tuntuvaa apua ja asiantuntijan tukea häneltä ja Suomi-Puola yhdistysten liiton kautta, kun kävin viime talvena Varsovassa ja Poznanissa luennoimassa Waltarista. Silloin haikeina mietimme, kuinka riemuisa matkasta olisi tullut, jos Markku olisi itse jaksanut lähteä oppaaksi. Puolan hän hallitsi. Se harrastus alkoi vuoden 1970 yhteiseltä ylioppilaskunnan matkalta, jolloin seikkailimme Varsovassa, Krakovassa ja Zakopanessa. Vieläköhän Anja Pihlajaniemi muistaa sen keikan, huhuu Heinola..?

Seurasimme Markun sairauden etenemistä ja sitä, kuinka hän urheasti jaksoi jälleen välillä toipua, kunnes tauti otti omansa. Sovimme että tulemme kertomaan Punaisen meren purjehduksesta, mutta palatessamme täällä odottikin murheellinen viesti.

Marjukka Mäyryn nekrologi sekä Aamulehdessä että Hesarissa on erinomainen, hienosti löydetty myös Sepeteuksen sitaatti kuolinilmoituksessa. Nyt keskitymme hautajaisiin ensi viikon perjantaiksi. Tintun ja Rauli Lehtosen kanssa olemme vaihtaneet tunnelmia, muita ystäviä sitten Kalevankankaalla ja Komediateatterissa (!) kohtaamme.