F.E. Sillanpään Seuran vuosikokous, suuri osanotto innosti. Juhlavuosi saa liikkeelle, ja olihan muutenkin paljon asioita. Edelleen ihasteltava, kuinka aktiivisesti nämä tehonaiset Sirpa ja Vilja toimia pyörittävät. Erimielisiäkin voidaan olla vaikkapa Viljan villistä markkinointisuunnitelmasta, mutta ainakin nyt on yritystä. Kannatan tällaista, siitä vaan.
Katsotaan sitten kun jotakin konkreettista alkaa tapahtua. Tähän mennessä on pyöritelty kasapäin suurenmoisia suunnitelmia. Mutta ainakin näytelmäharjoituksista kuuluu pelkkää hyvää.
Illalla sonnustauduttava taas Tampereen Teatteriin, tällä kertaa teatteritalon 100-vuotisjuhlaan, missä minun oli määrä pitää lyhyt juhlapuhe ennen päätapausta eli Hamletin esitystä. Selvisin mielestäni kohtalaisesti, lähinnä kerroin kauniin teatteritalon synnystä ja varhaisvaiheista sekä joitain väläyksiä suuren näyttämön kohokohdista tämän 100-vuotistaipaleen aikana. Riemastuttavaa että talon pitkäaikaisin johtaja Rauli Lehtonen jaksoi tulla paikalle, hänet mainitsinkin pariin kertaan. Ehkä pistänkin puheeni tuonne toiseen osastoon.
Shakespearen Hamletia on esitetty tässä teatterissa aiemmin kolme kertaa, ensimmäinen oli 1906 Raittiustalossa, viimeisin ennen tätä 1981 Ossi Räikän ohjaus. Salmelainen teki kaksi Hamletia, jälkimmäisen 1968, minkä jälkeen TTT ei ole teokseen tarttunut. Näin ollen Mikko Viherjuuri pääsi aika tuoreeltaan tekemään omaa versiotaan, kukaan tuskin muisti kovin tarkasti aikaisempia.
Tämä Hamlet on hyvin selkeä ja uskollinen, aika tiukkaan karsittu koston trilleri, mutta samalla runollinen – kiitos Eeva-Liisa Mannerin kauniin suomennoksen. Oli ihan lepuuttavaa, että esitys pysyi historiallisessa ajassa sen Helsingin Kaupunginteatterin tylyn ja rujosti anakronistisen esikaupunkilaisversion jälkeen. Tässä oli plastiikkaa, hermoa ja lentoa yhtaikaa. Näyttelijät olivat erinomaisia, Tomi Alatalo sutjakkana pääroolissa: hullun näytteleminen sujui häneltä hienosti, samoin riipovat hetket, todesti karvasteleva koston pakko. Hauraampaa tekoa oli Ofelian (Eeva Hakulinen) vaipuminen hulluuteen. Ilahduttavaa oli nähdä Myllykolun entinen tähti Turkka Mastomäki väkevästi vihastuneena (teki mieli sanoa vittuuntuneena) kuninkaana. Kuningatar (Mari Turunen) olikin tällä kertaa inhimillinen eikä sellainen pahis kuin Tiian luoma riivinrauta Helsingissä. Ei mitään vikaa muissakaan. Synkeää tunnelmaa virkisti Heikki Kinnusen mainio Polonius koomisesti esitelmöivine puheenvuorineen. Haudankaivuutakin oli käytetty runsain mitoin, laajemmin kuin yleensä. Samoin näyttelijäseurue sai esiintyä rutkasti. (Toisin kuin Al:n kriitikko luuli, alun ohjeet näyttelijöille on alkutekstistä, vain toisen paikkaan siirrettyinä.) Hamletin ja Laerteen (salskea Arttu Ratinen) miekkailu oli pitkä ja vaarallisen näköinen. Fortinbrasin valtapoliittinen teema oli tästä poistettu. Lopuksi lähes kaikki kuolivat kuten asiaan kuuluu.
Pitkän linjan teatterineuvos Rauli Lehtonen kertoi nähneensä noin kymmenen Hamletia ja tämä oli hänen mielestään niistä paras, mikä historiaan kirjattakoon. Olen nähnyt puolta vähemmän, mutta kärkeen tämä minunkin muistoissani nyt sijoittuu.