Panu Rajala

Kyröön palattua sain kiintoisan vieraan tai oikeastaan useampia. Nautimme ensin Auttilassa Katrin entisessä talossa suolapalaa lounaaksi, ja kahvin jälkeen marssimme sitten tänne meidän villaan neljän herran joukolla, kärjessä Heikki Rajala, huvilamme asukas vuosilta 1950-1966.

Olipa hauska seurailla, kuinka rakennusalan mies tarkasteli entisen kotinsa nykyistä kuntoa. Kylän asioita muistelimme puolen vuosisadan takaa. Rajalan mukaan tämä oli vielä 50-luvulla ja myöhemminkin hiljainen tuppukylä, ja hämmästyttävää olikin hänestä nykyinen aktiivisuuden ja kulttuurielämän nousu. Olivat käyneet ensin joukolla Myllykolussa ihailemassa sen uusittua kuntoa ja teatterin rakennelmia.

Persoonallisuuksia on aina kertynyt tänne Vanajan kylään, ajatellaan vaikka Ala-Vakerin veljeksiä ja Ylivakerin Tyyneä, muista puhumatta. Heistä riittää vieläkin juttua. Sekä tietysti itsestään Taatasta, jonka muhkean muodon Heikki hyvin muisti. Serkkuni Riitta oli Heikin koulutovereita yhteiskoulusta ja kertoi joskus kotihipoista täällä Rajalassa. Eivät ole meille mitään sukua samasta nimestä huolimatta, Pohjanmaalta taisi tämä Rajalan haara lähteä. Heikin isä Salomon Rajala kuoli menestyneenä tehtaanjohtajana ns. saappaat jalassa. Useimmat muut yrittäjät ovat tällä tontilla tehneet joko konkurssin tai itsemurhan tai molemmat.

Don Giovanni Aleksanterin teatterissa, tämä New Generationin tempaus, yllätti todella positiivisesti. Riehakas, riemukas esitys! Istuttiin omaa oopperapalaveria heinäkuussa harjoitusten aikaan, ja silloin Waltteri Torikka puhkui olevansa jo ihan poikki. Loistavasti poika selviää suuresta pääroolista, sätkyttelee ja ilmehtii kuin mikäkin klovni, vakavoituu lopuksi Kivisen jumalan lähetessä, ja laulaa kaiken jumppaamisen keskellä komeasti. Muutkin nuoret solistit huippuluokkaa. En nyt muista nimiä, kun ohjelmakin oli loppunut, mutta Ruotsista olivat ainakin nämä ihanat naiset. Ville Matvejeff johti ja Erik Söderblom ohjasi. Turhaan ei Hesari kehunut.

Olimme reissussa Vilja Pylsyn kanssa, hänkin hyvin otettu esityksestä. Tosin totesimme, että tulkinta noudatteli infantiilia käsitystä erotiikasta, mutta sellainen taisi olla Mozartin asenne. Viljaan ei kuulemma purisi tällainen viettelijä. Tapasimme Waltterin äidin ja miehensä ja kävimme näyttämön takana kiittämässä tekijöitä. Nuorekas ooppera menee enää torstaina ja sunnuntaina.

Kuulin Viljalta, että hautausmaankävelyllä oli viime lauantaina liki 90 seuraajaa, ja vielä klo 18 parikymmentä odotteli portilla turhaan, kun kävelyä siirrettiin aikaisemmaksi keihään finaalin takia. Pahoittelu turhaan vartoilleille! Vilja lupasi heille liput FES-vuoden pääjuhlaan Tampereen yliopistoon 14.9. Tervetuloa.

Viimeinen näytös Myllykolussa, päälle railakkaat huuhtelut meillä, sisäisesti ja ulkoisesti. Meni vain niukasti päälle 3000 katsojamäärä, tämän enempään ei pystytty. Mutta Sillanpää on nyt selvitetty, kaikki romaanit, osa muuta tuotantoa sekä elämänvaiheet kuvattu teatterin keinoin. Pääsimme maaliin. Kaksi meitä oli mukana alusta 1972 asti, Tuomiston Juhani ja minä. Odotamme kunnalta huomattavaa kunnianosoitusta.

Eilen myös täyttä säpinää. Sahdinteon SM-kisoissa kävin puhumassa kihelmöivästä aiheesta, Sillanpään suhteesta sahtiin. Löysin arkistostani aiheeseen liittyvän käsikirjoituksen: ”Kuvailen sahtia”. Alan mies oli äfee. Paras kuvaus sahdinjuonnista Suomen kirjallisuudessa on kokoelmassa Kiitos hetkistä, Herra… Se juttu ”Appiukkoni ja hänen mökkinsä”. Herkullinen tarina kaikkiaan.

Menestys Heiskalla hyvä, maistiaisiakin sain kylliksi saakka. Oikeata karnevaalimeininkiä. Illalla kävelimme Myllykoluun, vaihteeksi konserttiin, jota Seppo Hovi tutulla viihde- ja kulttuurihistoriallisella otteellaan veteli. Taina Piira ja Raimo Laukka laulelivat tuttuja viisuja lauantain toivottujen malliin.

Vielä kun soudettiin autereisessa suvi-illassa Törmälle saunaan, päivä sai sinettinsä. Yksi kuha pääsi uistimesta karkuun, toinen pikkuinen päästettiin suosilla. Loistava helle jatkuu.

Viime kesä Pyynikillä jäi väliin, enkä TTT:n rock-musikaalia vuodesta 85 nähnyt sitten koskaan. Nyt oli viimeinen hetki katsastaa edes tämä Pyynikin versio Kuuma kesä -85, joka siis on mennyt jo toisen kesän. Näiden rokkijuttujen suosio on ilmeisen valtava, fanijoukkoja ovat keränneet. Tähän suuntaan teatteri kulkee, ei auta.

Olihan se reippaasti ja letkeästi tehty, jotakin pientä hauskaa ja kasvateltua pölhökomiikkaa kylliksi saakka. Parodiaakin rokkifestareista ja ulkomaan pelletähdistä. Tuttuja lauluja, joita osa yleisöstä veteli mukana. Manserock on rautaa. Tämä on minua nuoremman ikäpolven juttu, mukaan ei pääse samalla tavalla, ei herää sama yhteinen nostalgia. Marja viihtyi paremmin.

Muistot kulkevat Pyynikillä samoin kuin äsken Olavinlinnassa. Ensimmäisen kerran kiipesin pyörivään katsomoon kesällä 1962 ja näin alkuperäisen Tuntemattoman toisen kesän esityksen. Olihan se kokemus. Sittemmin olen paikalla käynyt harva se kesä, johdinkin teatteria johtokunnan puheenjohtajana ja sovittajana kymmenen vuotta. Nyt se tuntuu lähteneen aivan omille teilleen, ja mahtava suosio saattelee. Ei voi muuta kuin onnitella. Mutta näkisipä siellä taas joskus oikean draaman.

Mikä mättää Aamulehden jakelussa? Kuinka monena aamuna olemmekaan Taunon kanssa notkuneet tyhjin toimin kylän yhteislaatikolla kuuden jälkeen. Lehdet mönkivät paikalle koska sattuu. Tänään kaksi turhaa reissua, Ristokin ehti kalareissulta Lapista laatikolle pikemmin kuin Aamulehden jakaja Tampereelta.

Kun syyskausi jo häämöttää, avasin pitkästä aikaa aamu-tv:n – ja kas kummaa, heti kiinnostava keskustelu Pirjo Singon ja Janne Saarikiven kesken suomen kielen asemasta, kun englantia tuupataan tieteen kieleksi kaikkialla. Samaa mieltä Pirjon kanssa: oma kieli köyhtyy, lakkaa kehittymästä, sanasto jämähtää, jos kaikki tieteellinen keskustelu käydään englanniksi. Juopa kasvaa oppineiston ja yhteisen kansan välillä. Uskon myös vallitseviin vaikeuksiin opettaa nuorille kirjakieltä, kun puhekieli valtaa alaa – Saarikivi oli tässä luottavammalla kannalla. Uutta kieltä syntyy tietysti puheen ja kirjakielen väliin.

Uusi kuu, uusi työvire. Pelikin jäi väliin, kun keskityin kirjoittamiseen. Iltapäivällä Purimon risteilyllä kertomassa Sillanpäästä ja näytelmästä Myllykoluun aikovalle pankkiseurueelle. Tummia vesiä seilattiin ja saatiin lihasoppaa, Seppo kipparina. äkkiä tyyni aurinkoinen sää kääntyi rankkasateeksi juuri tuntia ennen esityksen alkua. Urheasti painelivat silti teatteriin.

Kävin siellä minäkin ja tapasin ilokseni Sinan ja Mailan ja tarjosin heille väliajalla kuumat teet ja kasvispiirakat. Nauttivat esityksen kohokohdista ja tahattomasta komiikasta ja siitä, mikä kihelmöittävä juttu tää voisikaan olla. Ehkä se joskus tulee vielä jollekin ammattilaisareenalle. Sinakin oli Oneginia katsomassa ja samaa mieltä ohjaajan kaikesta turhasta sähläyksestä. Aina joku sadomasokisti täytyy nostaa messiaaksi teatterin taivaalle.

Vein valkean ruusun Elinan haudalle. Viime viikolla hän olisi täyttänyt 70 vuotta. Sen kunniaksi on se muistonäyttelykin Maisemakahvilassa vielä ensi sunnuntaihin saakka.