Panu Rajala

Ateneumissa Eero Järnefelt -seuran juhlaseminaari. Sali täynnä, kaikki eivät mahtuneetkaan.

Nimihenkilön tyttärenpoika Juhani Kolehmainen piti seikkaperäisen esityksen Järnefelt-suvun vaiheista ja Suvirannan synnystä ja elämäntavasta. Hän lopetti puheensa Sillanpään liikuttavaan kiitoskirjeeseen äidilleen Leena Kolehmaiselle (Järnefeltille) – Taata kiitti kaikesta kokemastaan aikanaan Suvirannassa sekä saamastaan taululahjasta. Riitta Konttinen jatkoi kirjansa pohjalta ja hienoin kuvanäyttein Tuusulan yhteisön elämästä. Ja lopuksi piti minunkin puhua Juhani Ahon ja vähän Sillanpäänkin suhteesta Eero Järnefeltiin ja hänen perheeseensä. Antoisia aiheita, joitakin hauskoja piirteitä saatoin lisätä edellisiin loistaviin esityksiin.

Päätin siihen, kuinka merkityksellistä oli, että taidemaalari E.J. kykeni niin ratkaisevasti tukemaan ja vaikuttamaan kahdenkin johtavan prosaistin elämään ja työhön, sekä Ahon että Sillanpään. Hänen tunnuksensa Vain tosi on pysyväistä kantoi hedelmää hänen oman työnsä ulkopuolellakin. Katsastimme myös talon näyttelyn Järven lumo, suurenmoinen läpileikkaus Tuusulan maisemiin, interiööreihin, perheisiin ja taiteilijoihin, Järnefeltistä Haloseen. Mikä kadehdittava elämäntapa! Mikään sen kaltainen ei voi enää palata.

Kävelimme Ateneumista Bulevardille, poikkesimme Ekbergiin kahville ja päädyimme Aleksanterin teatteriin. Talomme alakerran asukas Aku Ahjolinna viettää 50-vuotistaiteilijajuhlaa tanssijana, nyt tosin baletin koreografina, ohjaajana ja kertojana kardinaalin vaikuttavassa hahmossa. Neljä nuorta tanssijaa kuvasi meille Kaarinan Maununtyttären ja Erik-kuninkaan traagisen tarinan, Juhana-herttua ja Katarina Jagellonica pahoina henkinään. Herkkä esitys Renessanssiorkesterin säestyksellä. Tämä oli ensi-ilta, mainiona tarinankertojana tunnettu Ahjolinna juhlii tosissaan lauantaina, jolloin olemme Pietarissa, toivon mukaan Marinski-teatterissa.

Saatiin Vanhan kirjallisuuden yhdistys hyvään kuntoon. Vuosikokous Bottan Snellman-salissa, runsas osanotto kerrankin ja vilkas keskustelu. Leena Majander hurrattiin yksimielisesti hallituksen uudeksi puheenjohtajaksi. Hallituksen kokoonpanossakin virkeää muutosta. Nyt tulee varmasti uutta tuulta ja puhtia toimintaan, toivottavasti myös Sastamalan päiviin. Valittamista ei tosin ole tähänastisissakaan. Ensi kesähän on lähes valmis.

Antikvaariset kauppiaat ovat tapahtuman kulmakivi, entistä tärkeämpi nyt kun kirjojen myynti kautta linjan vähenee. Kiitospuheessaan Leena vakuutti harrastavansa myös vanhaa kirjaa, niin uuden tuottaja kuin onkin. Kävelimme yhdessä kaupungin halki Bulevardin suuntaan, ja Leena totesi ajan vaikeuden; näinkin ahtaana aikana minun kirjani on vuoden myydyin tietokirja WSOY:llä. Kirjastojen jonot vain kasvavat. Miten jos aika olisi parempi…

Downton Abbey hallitsee taas tiistai-iltoja, ihailtavaa työtä Varjot häilyvät suosikkisarjojen yllä. Francon jälkeen on nyt kovin murheellisessa vaiheessa, toivottavasti pian valostuu. Oma perhehistoria muistuu mieleen. Ja Siltahan on koko ajan täynnä pirullista meininkiä.

Messut selvitetty hyvällä menestyksellä. Poikani keikalla Helsingissä, käynyt Japanissa Lordin matkassa. Vaihdettiin aamukuulumiset.

Pientä loppukuljeskelua messupaikalla, lounas tietokirjojen toimituspäällikön Joni Strandbergin kanssa, Paavolaista pantiin alustavasti puihin. Pitkoakin ehdin käydä rohkaisemassa ennen kuin alkoi Vanhan kirjallisuuden ohjelmavaliokunnan kokous: rivakasti ohjelmaa tehdään ensi kesän 30-vuotisjuhlatapahtumaan. Teemana on – yllätys, yllätys – Kirja!

Päätapaus kohdaltani oli vierailu lukupiirin keskustelussa. Tämä on uusi muoto messuilla, monien mielestä hyvä lisä. Kirjailija saa kärvistellä kuulijana, kun aktiiviset ja kriittiset lukupiiriläiset ruotivat hänen teostaan. Oma Lavatähteni selvisi Suvi Aholan johtamassa tarkastelussa ilman suuria kolhuja, kiitostakin tuli ja hyviä kysymyksiä. Suorasukaisesta keskustelusta on hyötyä kirjailijalle. Yhtä mieltä oltiin keväisen vastaanoton kohtuuttomuudesta: siitä kuinka kirja haukuttiin sitä edes tuntematta. Sitä arvioitiin tekona, ei teoksena. Nyt on ilmapiiri lämmennyt huomattavasti. Vaikka kyllä edelleen kysyttiin, miksi tällaisen kirjoitin. No kun tuli sysäys ja henki päälle, halu muistella. Mitä muuta voisin sanoa. Puolitoista tuntia tiivistä palautetta, ja vieläkin ihan virkeänä, kirjakin kuivilla. Kieltä kiittivät ja näkökulmia, joku sanoi että hänen kuvansa lavatähdestä koheni kirjaa lukiessa. Tämä oli lopputesti, nyt voin hyvästellä pienen rakkauskertomuksen omaan rauhaansa.

Istahdimme lopuksi vielä Marjan serkun Lauran kanssa hotellin puolelle, minne kertyi paljon muitakin messujen osanottajia urakan päälle hengähtämään. Lauri Törhönen kävi pöydässä, kunnes siirryimme kustantajan ystävällisen tarjoilun piiriin, ja mikä hauskinta: tarjoutui tilaisuus jutella rauhassa Jukka Rislakin ja Annan kanssa. Millainen olisi juhannus Latviassa? Kuvauksena kuulosti houkuttelevalta. Jukan kirja on syksyn masentavin: lukekaa Vorkuta! niin huomaatte, kuinka ihanaa on oma elämänne.

Saamari kun Siltaa myöhennetään jonkun kotimaisen leffan takia. Muutenkin talviaika koettelee iltavirettä. Jaksettiin kumminkin, sarja pitelee edelleen hyppysissään. Monia juonteita, joista ei aina aavista, kuinka ne liittyvät pääteemaan. Ehkä ne ovatkin mukana elämän moninaisuutta kuvastamassa. Kyllä nukutti.

Kirjamessujen välipäivä kohdallamme, nyt ulkoillaan ja levähdetään.

Tiiviisti hurahti pari päivää kirjojen parissa – tai kirjailijoiden ja tietysti suuren yleisön. Jota siellä näkyy riittävän enemmänkin kuulemma kuin viime vuonna. Jos on vaivannut huoli kirjan tulevaisuudesta, messujen kansanmeri hetkeksi helpottaa huolia.

Torstaina keskustelimme 2000-luvun kirjallisuudesta Hesarin ammattilaisten Petäjän, Majanderin ja Suvi Aholan sekä Riikka Ala-Harjan kanssa. Ei äidytty niin murskaavaan kritiikkiin kuin tuossa Suomen Kuvalehden jutussa revitellään, sen luinkin kunnolla vasta tänä aamuna. Eihän kirjallisuus noinkaan tyhjää taida olla mutta tietty sileys, rutiininomaisuus, liian valmis tekniikka saattaa monia vaivata. Harvempi repäisee ihan omasta maailmastaan, omalla kielellään.

Itse kiinnitin huomiota venäläisiin aiheisiin, jotka ovat huomattavasti yleistyneet kaunokirjallisuudessa Luen parastaikaa Merissa Mehrin esikoisromaania Veristen varjojen ooppera, jossa liikutaan Moskovan ja venäläisen pikkukaupungin oopperamaailmassa. Luistavaa kerrontaa, ehkä viihteellistä, mutta taidokasta. Miljöö elää paremmin kuin henkilöt.

Dekkaribuumiakin sivuttiin, samoin elämäkertojen uutta voimakautta. Kaunokirjallisuus on kovasti globalisoitunut, siinä määrin, että voi jo kantaa huolta suomalaisen todellisuuden kuvauksista. Onneksi on Hotakainen, Tervo ja Tuurikin.

Eilen sain vastailla omasta Lavatähdestä ja kirjamiehestä Anna-Riikka Carlsonin lempeästi perehtyneessä haastattelussa, joka kulki monin tasoin ja antoisasti. Marketta Mattila jatkoi uusilla hyvillä kysymyksillä WSOY:n osastolla. Taas kerran kirja puhuttiin puhki, ja ihmeen myönteinen ilmapiiri sen ympärillä nyt vallitsee verrattuna keväällisiin inkvisitioihin.

Marja heilui kuulemassa omia suosikkejaan, ja välillä käytiin yhdessä syömässä. Ihmisten kohtaaminen on messuja yksi funktio, lyhyitä kohtaamisia vilinässä Paras sessio oli Kullervossa, jonka tiiviissä tilassa Maimu Berg johti kiinnostavan keskustelun historiallisen romaanin valheista ja totuuksista. Virolaisilla kirjailijoilla olisi ollut enemmänkin sanottavaa kuin lyhyessä ajassa ehdittiin, mukana myös Sofi Oksanen ja Seppo Zetterberg. Tietty totuus on aina tarpeen, mutta vapauksiakin kirjailijoille myönnettiin. Ovatko totuus ja oikeus joskus vastakohtia? Entä muistot? Mieleen jäi Indrek Hargian repliikki: ”Muisti on yksi mielikuvituksen alalaji.”

Kun tuosta keskustelusta laskeuduin rappuja halliin, kuulin ensin Jorma Ollilan ajatuksia johtamisesta, vähän edempänä Märta Tikkanen kertoi vuosisadan rakkaustarinastaan (jonkun verran rajumpi paljastus kuin oma leppeä kirjani), Mika Waltarista Aleksis Kiveen, joka ääriään täynnä Jörn Donnerin kuulijoita – ja siitä edelleen flaneerasin Edith Södergranin liepeille, missä Pia Forssell ja Matti Klinge keskustelivat elegantisti Topeliuksen historiallisista kertomuksista – siis iltapäivän kaari Viron todellisuudesta Suomen autonomian ajan kuvauksiin, molempiin kätkettyinä poliittisia piilokuvia.

Eikö tuossa ole jännevälejä ja tasoja kylliksi? Messut tarjoavat kiintoisia kokonaisuuksia, jos antaa sattumien ja oman suunnittelun vapaasti risteillä. Loppusinetti illalla Ruotsin lähetystössä, missä tarjoilu yhtä hyvää kuin ennenkin eikä seurassakaan valittamista. Uudelle lähettiläälle Anders Lidénille jouduin selostamaan näitä suomalaisia kirjailijaelämäkertoja. Kai Ekholmilta tärkeä vinkki Paavolaiseen, niitähän aina metsästän. Norssin kundi Eero Huovinen riisti seurastani Outi Pakkasen, just joo. Mutta kauniita naisia riitti muitakin. Levollisen lämmin ilta kävellä kotiin.

Näytelmä Katri Valasta Avoimissa ovissa. Sopivasti sattui, kun päivällä täydensin juuri Paavolaisen ja Valan suhdetta koskevaa lukua. Niinpä jouduin miettimään tosiasioiden ja näytelmäkirjailijan keksintöjen suhdetta.

Totta kai kaikki on jälkeen tulevien tulkintaa. Mutta miksi ihmeessä kirjoittaja-ohjaaja Virpi Haatainen esitteli meille velton, leppoisan ja sovinnaisen Paavolaisen – kun lukemattomista lähteistä loistaa hermoherkkä, intensiivinen, viulun kielenä reagoiva intellektuelli? Ja miksi hän jätti käyttämättä Katri Valan epävarmuuden, ujouden, estyneisyyden, arkuuden, neuroottisuuden – ja valitsi reippaan ja iloisen jokatytön? Olavin ja Katin suhde kuvattiin ”romanssiksi”, kun se kirjeiden ja muistojen valossa oli koskaan toteutumaton, keskinäisen ihailun ja palvonnan hehkuttama runollisen kipeä kaukosuhde (muutamia tapaamisia lukuun ottamatta). Eniten tyrmistytti tönköksi pölvästiksi kuvattu Yrjö Jylhä, joka näytelmän mukaan jäi Tulenkantajien ulkopuolelle – kun Jylhä todellisuudessa kuului Paavolaisen lähimpään piiriin ja osallistui myös Vienolan naamiaisiin. Vala etsi turhautuneena miehen fyysistä rakkautta, mutta tuskin hän olisi tällaista kaistapäätä kahta kertaa edes vilkaissut.

Tuolissa joutui miettimään, kuinka kauas näytelmä voi etääntyä kirjallisuushistoriallisesta todellisuudesta? Ja voittaako ajan ja ihmisten kuvaus jotakin nykypäiväisestä vesityksestä? Tässä tapauksessa ei voita, vaan häviää joka tasolla. Toisella puoliajalla tilanne vähän koheni. Nähtiin muutama oikea kohtaus.

Puvustus oli luku sinänsä. Se oli käsitetty niin, että henkilöt mahdollisimman vähän muistuttaisivat esikuviaan. Sikäli se tuki ohjauksen valintoja. Esimerkiksi Paavolainen jatkosodan aikana saapuu tapaamaan Valaa mustassa palttoossa ja lierihatussa! Ei koskaan. Olavi jos kukaan rakasti univormua. Ohjaaja tarvitsisi todella väkevän ja uudeksi luovan otteen, jos hän tuntee kutsumukseksi totuttujen kuvien totaalisen muutoksen. Ja mikä silloin onkaan tavoitteena? Oma fiktio? Joka jää kauas historian itsessään tarjoamasta tiheästä, monitasoisesta draamasta.

Tästä onkin hyvä tilaisuus jatkaa keskustelua Avoimissa ovissa 27.11. klo 14.30.

Posti toi kirjapaketin Tartosta. Yllätys: Kari Tarkiainen on kirjoittanut elämäkerran isoäidistään Maria Jotunista. Sitä oli ryhdyttävä heti lukemaan.

Miksi uusi kirja, kun Irmeli Niemen kauan kestänyt elämäkerta ilmestyi 2001. Siksi tietysti, että uusia näkökulmia aina tarvitaan. Tarkiainen tuntee Jotunin läheisesti, sukuperinnössään. Hän on istunut Jotunin polvella ja tullut tuntemaan Jotuni-perinteen ”koko sen voimalla”, kuten hän esipuheessaan toteaa.

Nyt on tullut kaihtelemattomien elämäkertojen aika, vihdoinkin. Tarkiaisen kirja vertautuu Riitta ja Mikko-Olavi Seppälän erinomaiseen Aale Tynni -elämäkertaan Hymyily, kyynel, laulu. Myös Tarkiaisen kirjan nimessä esiintyy hymy: Maria Jotuni. Vain ymmärrys ja hymy. Mutta teosten kuvaamissa tapahtumissa ei ole kovin paljon hymyilyttävää. Jälkeläiset ovat nyt päättäneet kertoa avoimesti, mitä heidän isovanhempiensa ja vanhempiensa kuohuttavissa aviodraamoissa oikein tapahtui. Tähän saakka on liikkunut huhuja, joita kuulin varsinkin Kirjallisuuden laitoksella taannoin. Nyt saan lukea, mistä lopulta oli kysymys.

Tarkiainen kirjoittaa tuimasti ja asiallisesti, myös Jotunin teokset perusteellisesti läpi käyden. Lähes kaikkea hän katsoo Maria Jotunin ja Viljo Tarkiaisen suhteen ja ”liian pitkän” avioliiton kautta. Näkökulma on hedelmällinen. Paljon kirkastuu. Käy selväksi, että Maria Jotuni tunsi ilmeisen aiheetonta ja sairaalloista mustasukkaisuutta miehensä oletetuista syrjähypyistä. Vastapainoksi aviomies syyllistyi remakkaan perheväkivaltaan. Se ei estänyt häntä tutkijana ihailemasta Jotunia kirjailijana yli kaiken. Kauan askarruttanut paradoksi tuntuu aukeavan.

Mitä kaikkea kätkeytyykään arvokkaiden kulttuuriliittojen kulissien taakse. Draamat purkautuivat osin julkisiksi jo omana aikanaan. Nyt niitä voi tarkastella viileästi, syyttämättä. Siinä sekä Aale Tynnin omaiset että Kari Tarkiainen onnistuvat ihailtavasti. He eivät asetu kiistoissa kenenkään osapuolen kannalle. Pohjimmalla kummallakin on sovittava hymy, kaikesta huolimatta. Kiitos näistä kirjoista.

Ajelin Pyhtäälle viettämään Murhalauantaita.

Ent. kunnanjohtaja Kari Häkämies oli kutsunut alustamaan aiheesta ”Ovatko dekkarit kaunokirjallisuutta?”. Tällaisesta on se hyöty, että tulee luetuksi alan teoksia, jotka muuten jäisivät. Nyt kertasin vähän Chandleria ja luin tuoreeltaan Antti Tuomaisen Synkkä kuin sydämeni. Jälkimmäiseen liittyi odotuksia, mutta pettymyksen puolelle kallistui. Kieli on iskevää, kunnon kirjallinen taso lähellä, mutta juoni kumman yksiviivainen, itsestään selvä ratkaisukin. Mutta lupaukset jäävät odottamaan jatkoa. Pekka Hiltunen on toinen kiintoisa tulokas, nyt ryhtynyt puolustamaan lihavia.

Niin että ovatko ne kaunokirjallisuutta? Nythän näyttää siltä, ettei juuri muuta kirjoitetakaan kuin rikosromaaneita. Laji on ryöpsähtänyt kaikin tavoin salonkikelpoiseksi, suosion huipulle. Alustuksessani vedin historiallista linjaa ja kerroin, kuinka salapoliisiromaani 1800-luvulla syntyi vaativan klassisen kirjallisuuden syliin: Poe, Dickens, Dostojevski jne. Sherlock Holmes tunnettiin meilläkin jo 1890-luvulla. Maailmansotien välinen aika oli sitten dekkarin kulta-aikaa (Christie, Simenon jne.), mutta Pohjoismaissa vallitsi tyhjiö, jota paikattiin suurella kilpailulla 1938. Senhän voitti Waltarin ensimmäinen Palmu-kirja.

Nyttemmin pohjoismainen rikosromaani valtaa maailman markkinoita laajemmin kuin konsanaan Ibsen tai Strindberg aikoinaan. Synnyttääkö turvallisen yhteiskunnan rakoileminen rikosromaanin nousun? Suomi pinnistelee hyvin perässä, mutta ei saavuta naapurimaiden tasoa. Meillä ei sittenkään ole samaa kasvupohjaa. Kansainväliseen tasoon silti aletaan yltää. Täälläkin Pyhtään tapahtumassa Kati Hiekkapelto ja Martti Linna ovat saaneet käännöksiä, vaikka eivät sen tunnetumpia ole vielä Suomessakaan. Heleena Lönnrothin uutuuden Diverssikauppiaan kuolema sain mukaani, sitä olen tässä lueskellut. Myös Karo Hämäläisen taloustrilleri Kolmikulma alkoi lujasti kiinnostaa.

Tapahtumaa juonsi vanha tuttava Antero Kekkonen ja puhetta johti paneelissa Häksy itse. Häneltä tulee neljäs dekkari maaliskuussa. Kymenlaakso osoittautui melko muhevaksi dekkarin kasvumullaksi. Yleisöä olisi voinut olla enemmänkin. Ilmaan jäi leijumaan Veijo Mereltä siteeraamani lause, jonka mukaan dekkari työntää ensimmäinen nokkansa yhteiskunnan kiehuviin mätäpesäkkeisiin. Tätä monet tuntuivat kannattavan.

Säteilevä ajosää muuttui palatessani pikkumyrskyksi. Nautittiin silakkamarkkinoiden tuotteita ja katseltiin ja kuunneltiin Rigolettoa, Placido Domingo suurenmoinen, samoin Julia Novikova ihanine ohutäänineen. Heleenan dekkarin matkassa Italiaan, kunnes nukahdin.

Vapaakeikkoja tutuista aiheista: Tampereella vielä Sillanpäästä (Mummonkammarissa kahdeksannen kerran!) ja Espoon Rotareissa eilen puhetta Waltarista. Albergan kartano oli kiva nähdä, samoin tutustua isäntääni, vanhaan norssiin Esa Kokkaan rouvineen. Paljon rotareita avec paikalla.

Tänä iltana katsoimme Kirsikkapuiston Kansallisteatterissa. Elävästi muistan Eino Kaliman ohjaaman esityksen keväältä 1964, se oli ylioppilaskunnan tilaama näytäntö ja tunnelma korkealla. Esityksen jälkeen seisoin raitsikkapysäkillä Rautatientorin varrella, kun äkkäsin vanhan hienon herran saapuvan samalle pysäkille: itse Kalima! Kamppailin itsekseni, mutta ujona en uskaltanut mennä kiittämään. Mikä tyhmyys!

Mitä tästä tämänkertaisesta sekamelskasta olisi sanottava. Mika Myllyahon ohjaus tavoitteli monenlaista ja harotti eri suuntiin, levoton ja hilpeä siitä tuli, sekavaksi jäi mieli. Mutta mielenkiinnolla sitä katseli, että mitä vielä vesipunttuineen ja kaljapurkkeineen keksivät. Kyllä sieltä Tšjostain välistä pilkisti. Totta puhuen näytelmän ydin oli selkeästi säilynyt, siis keskeinen ristiriita, puiston myynti, rahan mahti. Liiankin luisevasti?

Näyttelijät ovat tietysti hyviä kaikki. Edessäni istui vanha tuttu Aila T , joka kysyi silmät pyöreinä: ”Onks tää hyvä?” Kyllä hän kuulemma viihtyi, kun sai katsella Ismo Kalliota ja Esko Salmista. Heidän présence omaa luokkaansa. Tiina Weckström paikkasi hienosti Tea Istaa. Mutta tuliko yksikään kohtaus meitä lähelle? Jonnekin sinne härveleiden ja tasapainotelineiden vaiheille ne jäivät. Aidolle tunteelle ei jäänyt osumakohtia. Varautuneita olivat myös väliajalla tapaamamme kokeneet katsojat Maija B ja Iiro K.

Lopun sinetöi enkelin topeliaaninen ilmaantuminen. Takaani kuulin vaimean huokauksen: ”Herregud…” – Yhdyin siihen mielessäni.

Naulakolla kuultua: ”Tää oli ihmeen sekavaa…” ja ”En mä oikeen päässyt mukaan” ja ”Mä en ymmärtänyt mitään…” Tutun kriitikon tuohtunut kuiskaus: ”huono, huono!” Ei nyt ihan niinkään. Mutta ei ihan hyväkään, ei innostava, ei tullut lähellekään sitä tunneviritystä, jonka Kaliman vanha ohjaus silloin nuoreen mieheen jätti. Ei kai sellaista tämä kyyninen pirstomielinen aika voi enää tavoitellakaan.

Kolme päivää kiivasta talvikuntoon laittamista.

On vedetty veneet maihin, kerätty ulkokalut suojaan, katkaistu vedet rantamökeistä, kerätty loput omenat ja perunat, käännetty maat ja kompostit, leikattu nurmi ja silputtu pudonneita lehtiä, kätketty sipuleita pihaan, laitettu havut ja kanervat haudoille – ja tärkein, haettu Taunon kanssa putket ja imeytyskaivo vihdoin saunalle.

Mikä viimeksi mainittu on ainoa turha, mutta pakollinen. Mitä hittoa savusauna, johon vesi kannetaan järvestä ja jossa vain kesäkausi saunotaan, mitään erityistä imeytystä tarvitsee. Varmasti riittäisi luonnon oma imeytys tällä korkealla metsäpenkereellä. Mutta hommataan nyt kun käsky ylhäältä on käynyt. Oja on jo kaivettuna.

Heidi Hautalan käskytys ei nyt mennyt putkeen – tai sinne juuri, rasittuneeseen kompasteluputkeen, josta ei ollut muuta ulostuloa kuin ero. Kiihdyttävä tapaus näköjään. Ponteva ministeri saa paljon aikaan, myös kohua. Uusia ministereitä ei tarvitse koskaan kaukaa hakea. Valtionyhtiöt saavat pian yhtä yrmyn mimmin niskoilleen.

Loistavia syyspäiviä, hengästyttävän hienoja. Tänään niistä viimeinen lämmin. Kaikki otettiin irti. Yskäkin helpottaa.

Silta pitää pihdeissään, persoonallisten päähahmojensa ansiosta. Pitää siitä ei tarvitse. Onnettomuudekseen ykkönen näyttää suomalaista sarjaa Sata lasissa juuri tämän skandinaavisen huipputyön edellä, pakko nähdä väläyksiä lopusta ja vertailla. Huima tasoero suorastaan huutaa.

Kaikkiaan suurkirjallinen päivä, Kiven juhlinnan lisäksi julkistettiin Nobel Tukholmassa.

Olisi korjattava Hannu Mäkelän kliseinen möläys aamu-tv:ssä, että Sillanpään Nobel 1939 oli ”puhtaasti poliittinen”, mutta en nyt jaksa aina perustella. Kannattaisi lukea tutkimusta aiheesta, esimerkiksi hyvästä elämäkerrasta,

Huvittavaa katsoa tämänkertaista julkistamista suorana verkossa: varsinaista sohellusta ja hermoilua ennen kuin ovi aukesi ja Peter Englund astui rennosti esiin. Alice Munro ei ollut yllätys, kerrankin palkinto, joka kaikkien on helppo nielaista. Hyvä ja vaivattomasti luettava novellisti. Löysin hyllystä heti yhden suomennoksen, opiskeluaikojen kaverin Tiia Rikmanin kääntämän Julkisia salaisuuksia. Olen sitä näköjään lueskellutkin.

Minäkin vähäiseltä osaltani harjoitin kirjallista toimintaa. Ajelimme Kyröön ja poikkesimme Pirkkalan kirjastoon, missä pidin esitelmän Veikko Huovisesta. On Veikolla vetoa: sali tupaten täynnä (66), yleisöennätys, sanoivat. Vilkasta keskustelua vaikkapa siitä Rasvamaksasta ja kansanosan loukkaamisesta ennen ja nyt, huumorin ja ironian vaikeasta ymmärtämyksestä.

Ääni kesti vaivoin, välillä tuli mieleeni Huovisen näytelmä Saatana kun yskittää. Mutta hyvin meni silti Marjan mukaan loppuun saakka.

Jatkoimme Villa Viehätykseen, joka otti meidät pimeässä lämpimästi vastaan. Hiljaista ja viihtyisää. Eija-Riitta väitteli pontevasti A-studiossa Greenpeacen toimintatavoista, näytti hallitsevan melko kiihkeää keskustelua. Nyt vain odotellaan Heidi Hautalan huomista selvitystä tuoreesta jupakasta.

Nautimme tuliaisiksi silakkapasteijaa ja pari lasia punaviiniä, minkä jälkeen onnellinen kellahdus tuttuun siniseen makuuhuoneeseen lueskellen lisää Alice Munron sisään avautuvia, hienostuneita novelleja.