Ennenkin on kärsitty

Kiova

Ukrainassa on aina ollut vaikeuksia. Vuosina 1932-33 maassa vallitsi massiivinen nälänhätä. Kulakit oli tuhottu, kolhoosit käynnistyivät vaikeasti, kukoistava mustan mullan maa kääntyi kuoleman koekentäksi.

Eipä silloin protestoitu Kiovan torilla. Tai jos yritettiin, henki meni kaikilta heti. Hajanainen aseellinen vastarinta maaseudulla kukistettiin verisesti. Kukaan ei vaatinut Stalinia eroamaan. Ei poltettu taloja eikä ammuttu ritsoilla katukiviä. Maa oli hallitsijan näpeissä ja pysyi. Ulkomaisia vieraita ei nälkämaille päästetty.

Olavi Paavolainen matkaili Ukrainassa kesällä 1939. Hän havaitsi laajalla kiertomatkallaan, että Neuvostoliitossa asui ”kurinalainen, hiljainen, mallikelpoisen tottelevainen, hermostunut, nautinnonhimoton kansa”. On kansa jonkun verran muuttunut luonteeltaan tuon jälkeen. Se on alkanut ilmaista itseään.

Ukraina nousi nopeasti jaloilleen 30-luvun puolivälissä, ja sen ihmeitä voitiin taas näyttää valikoiduille ulkomaan vieraille. Paavolaiselle oli isäntien puolesta suunniteltu peräti 20 päivän kierros Ukrainassa, mutta se meni pommiin vieraan sairastellessa.  Hän ehti sentäään Harkovaan ihmettelemään uudenaikaisia puimureita. Tuskin ne häntä suuresti puhuttelivat.

Juuri Ukrainassa hän näyttää menettäneen osan uskoaan Neuvostoliittoon ja sen valtavaan ihmiskokeeseen. Hän alkoi kysellä oppaaltaan, millainen kirja hänen pitäisi matkalta kirjoittaa. Jos hän kirjoittaisi näkemänsä pohjalta kuten itse ajattelee, kirjasta tulisi ”itsemurha-akti”.  Hänen tiukka päällystakkinsa, latvianjuutalainen tsekisti Grigori Heifets kehotti häntä katselemaan vain mahtavia rakennuskomplekseja valtatien varrella.

Paavolaista häiritsivät suuret Stalinin kuvat kaikkialla. Kertoivatko ne ihailusta, rakkaudesta vai pelosta? Hän joutui väittelyyn oppaansa kanssa propagandan olemukssta. Heifets julisti, että Neuvostoliitto on ainoa maa, joka ”ei tarkoituksellisesti harjoittanut propagandaa”. Tämä oli jo liian paksua Paavolaisellekin. Hän heitti vastaan vitsin, että sitten ilmeisesti jotkut harjoittivat propagandaa Neuvostoliiton puolesta.

Tällaista ja paljon muuta kiinnostavaa ilmenenee Ville Laamasen väitöskirjasta Suuri levottomuus, jossa ensimmäisen kerran lähemmin valotetaan Olavi Paavolaisen salaperäistä Neuvostoliiton matkaa juuri talvisodan kynnyksellä. Hyvin varovaista poikaa hän joutui matkalla olemaan. Virallisissa raporteissa ilmeni, että vodka maistui hänelle hyvin. Vasta sen voimalla hän joskus avautui isännilleen. Onneksi ilman vakavia seurauksia.

Kalle Haatanen haastatteli Ville Laamasta (hauska nimipari) radio-ohjelmassaan, mutta sai aika vähän irti sisältörikkaasta kirjasta. Etupäässä kertailtiin tuttuja natsi-Saksan kysymyksiä. Ville kyllä selvitti minkä taisi. Olisi siellä ollut todella kiinnostaviakin jaksoja, jotka kysymyksissään haeskelevasti koukerteleva haastattelija sivuutti. Paavolaisen suuri linja on edelleen hakusessa, vaikka Ville viittasi aivan oikein uskonnon yllättävän suureen merkitykseen hänen aaterakennelmassaan.

Radiosta vierähtää joskus helmiäkin. Sellainen oli Leena Krohnin lyhyt haastattelu taannoin Kultakuumeessa. Voi kun kuulisi useammin tätä viisasta naista. Vastasyntyneen lapsen ihmeellisestä salaisuudesta puhuttiin kontrastina robottien uhkaavaa valtaa vastaan. Tuomas Karemo johdatteli ja lähetti lopuksi elämäntahtoisen kuulokuvan – imettämisestä. Leenasta on tullut isoäiti, onneksi olkoon!

Kiovan tapahtumia seuraamme sydän jähmettyen. Vähäiset ovat vaikutusmahdollisuudet. Tilanne on ukrainalaisten omissa käsissä, kuten Tuomioja myönsi. Venäjän ulkoministeri Lavrov kutsui EU:n neuvottelevia edustajia Kiovassa ”kutsumattomiksi vieraiksi”. Ei lupaa suotuisia näkymiä ulkopuolisille sovittelijoille. Toivotaan silti kaikkea parasta.

21.2.2014