Joulu alkaa. Pientä pyörähtelyä kylillä. Taas ollaan Kyrössä, mustan maiseman keskellä, vettä sataa, lämmintä toistakymmentä astetta. Ei ihan tällaista joulua muisteta.
Konsertit eivät lopu täälläkään. Toinen Valtteri, tällä kerralla Yrjölä, lauloi eilen uljaalla tenorillaan Kehäkukan kahvilassa. Janne Anttila säesti ja oli tehnyt omia sovituksiaan. Hangista ja korkeista nietoksista kuullaan nyt vain lauluissa. Paikka on intiimi, vanhan rakennuksen puupinnat antavat hyvän akustiikan, tunnelma tiivis.
Valtterin ohjelmisto sisälsi tietysti tuttuja nostalgioita, Sibeliusta, Kotilaista, Hannikaista, joku tuntematonkin tuote ja huipennuksena Adamin Jouluyö, jonka nostatuksen laulaja pusersi voitokkaaseen korkeuteen. Hämeenkyrössä riittää lauluvoimia.
Tämä vuosi on ollut muutenkin laulajien juhlaa: Virtaa, Rautavaaraa ja Sinatraa on muistettu – viimeisenä liittyy satavuotiaisiin Edith Piaf. Kova vuosikerta oli 1915 musiikin alalla, Toivo Kärki kuuluu samaan remmiin.
Teema antoi lauantaina Piaf-illan, jossa Marion Cotillard Edithin roolissa loisti Oscarin edestä, vaikka Olivier Dahanin ohjaama elokuva hajosi vähän sirpaleiseksi. Aivan loistava oli sen sijaan Valérie Ezpositon dokumentti Piaf, intiimisti – siitä tosiaan kasvoi läheinen muotokuva laulajasta, hänen aurinkoisemmalta puoleltaan. Nähtiin hilpeä, hullutteleva Piaf tutumman traagikon sijaan.
Piaf on ollut hyvä kohde kuvaajille. Varhainen ja varmaan paras elämäkerta on sisaren Simone Berteaut’n kertoma Jumalani kuinka olen elänyt!, joka tuli suomeksi jo 1971. Miten verevää, suorasukaista, raisua, kylkituntumalta tilittävää todistusta! Rakastava muotokuva, mutta ei yhtään siloteltu. Sen kieli säilyy elävänä käännöksessäkin (Leena Jokinen ja Heikki Kaskimies).
Edithillä ja Momonella oli symbioottinen suhde, he kokivat yhdessä ilot ja surut, voitot ja tappiot, samat miehet, managerit ja rakastajat, taiturit ja petturit. Vain kerran, kun Edith alkaa sumeilemattomaan tapaansa styylata 9-miehisen chansonyhtyeen jäsenten kanssa, Momonen kestokyky ylittyy. Yleensä hän venyy ymmärtämään pitelemätöntä sisartaan tämän hurjimmissakin seikkailuissa. Vasta morfiinin, alkoholin ja sairauksien runtelema tähti herättää hänet näkemään huikentelun seuraukset.
Piafin elämän kuvaukset ovat valovuoden päässä siitä ihannoivasta ja sileästä tyylistä, jolla meillä on totuttu kertomaan rakastetuista laulajistamme. Vähäinenkin suoruus herättää hämmennystä ja syytöksiä. Idolia ei saa loukata totuuksilla, eniten loukkaantuu ihaileva yleisö.
No ei ihan näinkään. Miehiä kuten Virtaa ja Rautavaaraa voidaan kyllä reilusti kuvata varjoiseltakin puolelta, naisia vähemmän. Rankat juopot kuten Irwin tai Kari Tapio saavat ylimääräistä säihkettä kulmilleen. Naisen osa on kovempi. Laila Kinnusen kohtalo vertautuu joiltain osin Piafiin, loistava ura romahti, rappiollakin ehdittiin herkutella. Kalliit on laulujen lunnaat. Miten olisi rehellinen, ymmärtävä elämäkerta?
Mutta kohta laulelemme niitä samoja kuin nämä Valtterit Yrjölä ja Torikka, joten antaa Tuomaan vaan tuoda joulu sisään – täällä aletaan olla valmiina.
Tuomaanpäivänä 21.12.2015