Pyhät hulisivat vähällä lukemisella, vaikka aikaa olisi ollut. Kokoamani uutuuskirjapino on siististi koskematta. Varsinaiseksi joulukirjaksi varaamani Ken Follettin mahtavan historiasarjan avaus Kun suuret sortuvat (WSOY 2010) ehti sekin vain sadan sivun alkupaloiksi, vaikka lupaavalta vaikuttaa. Liian hyvää seuraa ja ruokaa sekä noita juomia, raukeus voittaa.
Jotakin sentään luettu. Ainolta lahjaksi saamani Rauhaton rauha (tekijät Ville Kivimäki ja Kirsi-Marja Hytönen) kertoo vuosista 1944-1950, jolloin satuin syntymään ja hiukan kai jo kehittymäänkin. Puutteenalaisia, epävarmoja vuosia. Silti muistan (sikäli kuin voin muistaa) ne onnen ja ilon vuosina. Pikkupoikaa eivät isojen huolet koskettaneet.
En muista vanhempienikaan edes jälkeenpäin valittaneen vaikeita aikoja. Päinvastoin silloin iloittiin, kun joka päivä eteenpäin mentiin ja aina parempaan uskottiin. Muistan kuinka riemuissaan äitini oli, kun saimme pesukoneen. Se oli ihme! Samoin painekattila.
Tällaista mikrohistoriaa kirjakin välittää, tavallisten ihmisten kokemuksia. On myös laajentavia analyysejä, viittauksia kirjallisuuteenkin. Kirja alkaa komeasti Aila Meriluodon Lasimaalauksesta, sehän jos mikä on sodan jälkeisen uhmakkaan toivon runoteos. Muutamat Martti Haavion ja Matti Kuusen sitaatit antavat kansanviisauden perustaa toivolle ahtaanakin aikana. Jenni Kirves tuo mukaan Kalle Päätalon eikä syyttä.
Olisin kaivannut pientä viitettä Waltarin Sinuheen, Olavi Paavolaisen Synkkä yksinpuhelu sentään vilahtaa ohkaisesti. Mutta tämähän ei ole kirjallisuushistoriallinen teos, joten olkoon. Kuvat ovat harmaita ja henkilöhakemisto puuttuu. Muuten vankka opus, Vastapainon kustantama. Sinne Aino on siirtynyt uusiin hommiin, muillekin meidän joulunviettäjille lahjoitteli yhtiönsä kirjoja.
Huvittavaa lukemista on ollut Arthur Schnitzlerin laaja novelli tai pieni romaani Später Ruhm (Myöhäinen maine), ostin sen Wienissä pienestä kirjakaupasta. Nuorten taiteilijain ryhmä löytää puolestaan divarista runokirjan, jonka tekijäksi paljastuu vanha virkamies, runoilijan roolinsa jo hylännyt. Nuoret alkavat palvoa unohdettua tekijää, puuhaavat arvonpalautusta ja vaativat häneltä uusia runoja. Lukuilta jo järjestetään. Kuinkas sitten käykään? Taitaa olla kirjailijan julman satiirinen omakuva kyseessä. Vanhaa, selvää saksaa, pirun hauskaa kaikessa vakavassa kansliatyylissään.
Näillä paukkupakkasilla, kun sähkön hankinnasta ja hinnasta jo keskustellaan, ei tee mieli yhtään jatkaa Ilkka Remeksen dystopiaa Jäätyvä helvetti – sehän voisi olla kohta jo oven takana. Jotkut ahmivat nämä romaanit nopeasti, minä sitkistelen. Pari historiallista pienoisromaania, jotka liittyvät tulevaan työhön, viehättivät huomattavasti enemmän, ne selvitin hetkessä. Välipäivinä sain jo oman uuden kirjan päästä kiinni.
Muuten sitä tulee vain lehtiä selanneeksi. Bibliophiloksesta ponnahtikin se Matti Vanhasen hyvä juttu Impivaaran kasvattavasta merkityksestä veljeksille, josta Hesarissakin mainittiin. Kyrön Joulu on toinen näiden päivien lukemisto: mainio juttu Pekka Tuomistolta 30-luvun lopun tunnelmista ja talvisodan pommituksista näillä main – tuolla on vieläkin kuoppia Laitilan harjussa. Samaan viittaa Mauri Lepola valottaessaan suojeluskuntatalo Honkalan vaiheita. Mauri epäilee vanhaa käsitystä, että venäläiskoneet olisivat tähdänneet nimenomaan suojeluskunnan ytimeen. Hänen mukaansa pikemmin vain kevensivät umpimähkään lastia kotimatkalla. Selvinneekö tuokaan koskaan lopullisesti.
Lopuksi aikalaiskommentti. Kun presidentti aivan oikein jämerästi tuomitsi murhapoltot, se on ollut kaikissa yhteyksissä siteeratuin kohta uudenvuoden puheesta. Kuinka monesti on siteerattu hänen toteamustaan, että olemme olleet naiiveja maahanmuuttokysymyksissä? Ei juurikaan, koska naivismin kärkijoukot istuvat studioissa ja toimituksissa.
Tämä tulee uuteen kärjistyvään valaistukseen nyt, kun uutiset kertovat Kölnin joukkoahdisteluista ja vastaavista aikeista Helsingin asematunnelissa. Asenteet jyrkentyvät entisestä, eikä poliisikaan enää puhu yhdellä suulla eikä samaan suuntaan. Aika rauhatonta alkaa tämä nykyinenkin rauha olla.
7.1.2016