Itsenäisyyspäivänä Hämeenkyrössä

6.12.2013 Panu Rajala

Suomen julistautuminen itsenäiseksi maaksi vapaiden ja riippumattomien kansakuntien joukkoon oli 6. joulukuuta 1917 arvatenkin suuri tapaus – vai oliko? Helsingin Sanomissa oli aiheesta pieni kahden palstan uutinen pääsivun oikeassa yläkulmassa. Siinäkin oli pääasiana Suomen riippumattomuuden turvaaminen, jota senaatti lähti hakemaan. Sen muodoista vallitsi vielä syvä erimielisyys. Senaatti toi esityksen eduskuntaan kesken kiireellisempien asioiden käsittelyn, ja äänestyksessä julistus hyväksyttiin niukasti ääni 100 vastaan 88. Porvaripuolueet kannattivat, sosialidemokraatit olivat vastaan. Oliko itsenäisyys heti alkuun näin täpärällä? Mistä mahtoi olla kysymys?

Taustalla oli pitkään kytenyt taistelu eduskunnan asemasta. Kun keisarivalta Venäjällä kukistui, vallitsi suuri epäselvyys, kuka nyt sitten käyttää maassa ylintä valtaa. Oli säädetty valtalaki, joka antoi ylimmän vallan eduskunnalle. Syntyi heti vahva epäily pystyykö hajanainen ja riitainen eduskunta tällaista valtaa käyttämään. Itsenäisyys oli ollut kaikkien kansalaispiirien pitkäaikaisena haaveena, mutta kun se äkkiä olikin käsillä todellisena mahdollisuutena, seurasi yleinen hämmennys. Liian hyvää ollakseen totta. Sosialidemokraatit olisivat halunneet vielä perustaa valiokunnan, joka olisi neuvotellut Venäjällä vallan kaapanneiden bolshevikkien kanssa Suomen riippumattomuuden muodoista. Porvarit tahtoivat toimia heti ja mennä suoraan suden pesään. Senaatin puheenjohtaja P. E. Svinhufvud oli rohkea mies, joka matkusti Pietariin pyytämään Leniniltä tunnustusta Suomen itsenäisyydelle, ja sehän saatiin heti. Oli nimittäin hankittu ennakkotieto, että näin kävisi – siitä toiminnan reipas suoraviivaisuus. Jos aikaa olisi hukattu, mielet olisivat voineet muuttua Pietarissa. Bolshevikkien vaikutusvaltaisin nainen, madame Kollantay, suorastaan yllytti suomalaisia itsenäisyyteen, sillä näin heikennettiin vanhaa keskusvaltaa ja vastavallankumouksellisten voimia, kun bolshevikkien tuore valta oli vielä heikkouden tilassa. Myöhemmin kun se vahvistuisi, uskottiin että Suomi on helppo palauttaa taas Venäjän yhteyteen.

Tästähän tuli Neuvostoliiton pitkäaikainen tavoite, joka ei koskaan toteutunut. Venäjän idea on laajentuminen, Suomen ideana selviytyminen, näin on äsken 90 vuotta täyttänyt presidentti Mauno Koivisto lausunut. Hän jatkoi asiaa koskevassa kirjassaan, että Suomen itsenäisyys, sen saavuttaminen ja säilyminen on eräänlainen ihme. Niin monta kertaa ja niin monella tavalla se olisi voitu menettää. Silti se on säilynyt, milloin selkeämpänä, milloin suhteellisempana, välillä vähän hämärtyenkin, mutta aina voimassa pysyen.

Tänään juhlimme siis tämän ihmeen 96. vuosipäivää. Satavuotisjuhla lähestyy kovaa vauhtia ja sitä jo valmistellaan. Tapaan kuuluu tänään kysyä ja tarkastella, mitä oikeastaan juhlimme. Mitä se itsenäisyys meille merkitsee.

Otetaan taas vauhtia historiasta. Mitä kirjoitti kunnon Kyrön Sanomat itsenäisyyden aamunkoitossa joulukuussa 1917? Lehti oli silloin nimeltään todella Kyrön Sanomat, ja sitä toimitti näytelmäkirjailija Eero Alpi, tulisieluinen mies. Kun Venäjällä tapahtui vallankumous maaliskuussa 1917, Kyrön Sanomat repäisi siitä kokonaisen sivun mustine otsikoineen, vaikka tapaus ei suoranaisesti kai kuulunut lehden alaotsikon määräämään toimialueeseen: Uutisia Hämeenkyröstä, Viljakkalasta ja lähiseuduilta. Mutta haluttiin olla ajan hermolla. Entäs joulukuun kuudennen päivän jälkeen? Ei sanaakaan, ei uutisen uutista. Viljan hintoja ja kuntakokouksen kuulumisia puitiin ja muuta paikallisasiaa.

Päätoimittaja Alpi oli lähtenyt näytelmäkiertueelle ”Hallin Jannen” kanssa, ja lehteä toimitti vt. päätoimittaja F. E. Sillanpää. Kuinkas nuori kirjailija sitten niin torkahti, ettei huomannut maansa itsenäisyysjulistusta? Lukekoot pääasiat Aamulehdestä, hän kaiketi aatteli ja kirjoitti kyllä pian oman kommenttinsa asiasta vt. Sarven pakinapalstalle. Hänen mietteistään näkyy, ettei hän oikein uskonut julistuksen kestävyyteen. Hänkin piti sitä jonkinlaisena puoluetaktisena tempauksena, jonka tavoitteista ja tuloksista ei voinut sanoa vielä mitään varmaa.

”Sitten taas yhtenä aamuna sanotaan, että Suomi on valtakunta. Ei ole sekään mikään kansantajuinen uutinen – ainakaan täällä Kyrössä, jossa kansa on ihmeellisesti säilynyt isänmaallisilta tunteilta. Moni käsittäisi paljon helpommin, jos sanottaisiin, että lihan rajahinnat on korotettu kahteenkymmeneen markkaan tai alennettu kahteen markkaan.”

Suomi oli lähtenyt arvaamattoman seikkailun tielle. Kuinka näin pienellä purrella selvitään maailman merillä? Ei ollut omaa armeijaakaan, joukko pelottomia rämäpäitä vasta harjoitteli Lockstedtin leirillä ja maailmansodan rintamalla. Kirjoittaja tiesi pelätä vakavia selkkauksia. Samassa itsenäisyysjulistuksen jälkeisessä lehdessä oli pieni uutinen asetoimituksista Pietarista Suomeen. ”Aseita tuodaan jo täyttä päätä tänne meitin takamme rauhan korjuun”, vt. Sarvi kommentoi. Itsenäisyys ei ollut mikään läpihuutojuttu. Ajan merkit olivat pahaenteiset:

”Koko tämä taivaankappale, jota Maaksi kutsutaan, tuntuu olevan jästin vallassa, se käy niin että kuohu päällä. Tietysti käymisen tuloksena lopulta on kypsä kalja, jota toivottavasti meidän lastemme lapset ainakin saavat rauhassa hörppiä – jollei se sitä ennen ehdi hapantua. Sillä jokainen kaljantekijä tietää, että jos vierre pannaan kuumin käymään, niin on happanemisen vaara suurempi kuin jos se ensin jäähdytetään.”

Sillanpää arvioi, että maapallon silloinen kaljanteko oli liian kuumaa, ja jotkut halusivat sekoittaa siihen myrkyllisiä lisäaineitakin. Vuoden päästä romaanissaan Hurskas kurjuus hän sai perustella syvällisesti, miksi ja millaisten vaiheiden lävitse myrkynsekainen happaneminen sitten kuohutti kaljan verivirroiksi, jos niin nyt sopii jatkaa hänen kielikuvaansa. Maailman kalja kuumeni vielä toisessa ja kolmannessa sodassa Suomenkin kohdalla, mutta silloinkin päästiin jokseenkin ehjin nahoin, vain osin amputoituna jatkamaan itsenäistä valtiomuotoa.

Vasta nyt kypsemmällä iällä olen tullut oikein vahvasti tuntemaan, kuinka kovia naamoja nämä isät ja isänisät olivat, jotka rajoja puolustivat ylivoimaista vihollista vastaan. Erityisen selvänä tämä tuli minua vastaan, kun tutkin runoilija Yrjö Jylhän toimia talvisodassa, komppanianpäällikkönä Taipaleenjoella. Puna-armeijan johto oli pahoin turhautunut, kun Kannaksen läpimurto viivästyi, ja niin valittiin toinen reitti pohjoisempaa Taipaleenjoen heikon näköisen puolustuslinjan läpi. Kahden divisioonan voimalla oli tarkoitus mennä heilahtaen tuon pienen puron yli ja jatkaa edelleen rientomarssissa kohti Helsinkiä. Suomen vajaa divisioona saattoi luovuttaa yhden pataljoonan Taipaleen puolustukseen. Se joutui hirvittävään paineeseen, mutta kesti yhdeksänkertaisen ylivoiman. Vihollinen pääsi pureutumaan Taipaleenjoen vastatöyrääseen, mutta ei siitä edemmäs. Suomi säästyi. Yrjö Jylhä kirjoitti raivoisista kokemuksistaan runokokoelman Kiirastuli, parhaan teoksen mitä talvisodasta on kirjoitettu.

Hullumpi ei ole myöskään Kotikontujen tienoita tervehtien, tämä Hämeenkyrön veteraanien perinnekirja vuodelta 2002. Siinä käydään molemmat sodat läpi, ja varsinkin jatkosotaan ehtivät vielä teini-ikäiset vapaaehtoiset, joista joukossamme ryhdikkäänä astelee ainakin Tuomo Linnainmaa, varmaan muitakin. Miten herkkä poika, alle kaksikymppisenä kokee sodan todellisuuden? Tieto-Finlandian sai tänä vuonna Ville Kivimäen teos Murtuneet mielet sodan henkisesti vammauttamien kohtaloista ja silloin vielä olemattomasta hoidosta tai ymmärryksestäkään. Kirjan järkyttävät kuvaukset eivät mitenkään vähennä sotilaiden kunniaa, vaan päinvastoin kirkastaa niiden kestävyyttä ja rohkeutta, jotka kaikesta huolimatta kestivät tuon tulihelvetin. Ei heitä voi kylliksi kiittää. Eikä koettelemuksia voi sittenkään oikein ymmärtää, vaikka lukisi sata kirjaa sodasta.

Kaikki kolme sotaamme, sisällissota, talvisota ja jatkosota, tuottavat jatkuvasti uusia näkökulmia, uusi tutkimuksia. Teemu Keskisarja on näyttänyt, millaisia todellakin olivat ne legendaariset Raatteen tien tuhoamistaistelut, joissa kokonainen venäläisdivisioona romuttui ja tie reunusti silmänkantamattomiin surmattujen venäläisten kasoilla. Tämä tapahtui kätevästi juuri sillä motitustaktiikalla, jota sotakouluissa oli opeteltu ja harjoiteltu 1920-luvulta saakka. Miltä tuntui osallistua tällaiseen teurastukseen? Sota ei kysy vaihtoehtoja. Muistamme että pääministeri Paavo Lipponen vei ruotsalaisen kollegansa Göran Perssonin Raatteen museoon vähän tutustumaan, mitä täällä puuhailtiin, silloin kun Svea-mamma eleli omassa rauhassaan. Ei pidä silti unohtaa suuria ruotsalaisia vapaaehtoisjoukkoja.

Mutta miksi aina niistä sodista? Siksi että niitä ei voi eikä pidä unohtaa. Tutkijat ovat todenneet, niin vanhan polven Ohto Manninen kuin nuorimmainen Teemu Keskisarja, että sotiemme tutkimus on vasta alussa. Sanoiko Manninen, että 90 % on vielä selvittämättä Joten saamme varmasti kuulla vielä monia ihmeellisiä, innostavia, karmeita ja kauhistavia asioita.

Itsenäisyyden ihmettä voi ja täytyykin tarkastella myös tuoreempien esimerkkien valossa. Eihän ole kulunut kuin runsaat kaksikymmentä vuotta niistä jännittävistä päivistä, jotka ratkaisivat sisukkaan naapurimaamme Viron kohtalon ja tulevaisuuden. Päätöstä itsenäisyydestä ei siellä tehty hämmennyksen eikä erimielisyyksien vallassa, kuten meillä 74 vuotta aikaisemmin, vaan itsenäisyystahto tai entisen itsenäisyyden palauttaminen oli niin pitkään kansan haaveissa hautunut ajatus, että sitä ei tarvinnut tilaisuuden avautuessa edes kansalta kysellä. Mahtava laululiike oli julistuksen oikeastaan jo antanut. Sekä Suomen että Viron itsenäistymisen taustalla oli sama maailmanpoliittinen kuvio: Venäjän romahdus. Miten sukkelasti nämä pienet kansat sieppasivat tilanteessa aloitteen käsiinsä ja livahtivat vapaiksi. Se oli kuin klassisessa sarjakuvassa, jossa jännitys latautuu äärimmäiseen ja yhtäkkiä juuri oikealla hetkellä laukeaa. Riskialtis seikkailupolitiikka voi joskus tuottaa parhaan tuloksen.

Meillä oli vahvoja viisaita tahoja, jotka tuomitsivat Viron itsenäisyyspyrkimykset nationalistisena haihatteluna, jolla ei voi olla kestävyyttä. Muistan kuinka arvossa pidetty historian professori saneli minullekin elokuisena iltapäivänä Otavan pihajuhlassa, että ei meidän etujemme mukaista ole se, että Suomenlahden etelärannalle syntyisi jokin epävakaa häiriöpesäke. Ehdottomasti parempi virolaisillekin olisi, että he pysyvät suurvallan kaitselmuksessa, joka sentään suo heille kohtuullisia vapauksia, ja meidän tehtävämme on sitten suunnata erilaista kulttuuriapua veljeskansalle. Sillä eihän virolaisilla ole mitään mahdollisuutta säilyä itsenäisenä valtiona.

No tällä kannalla oli myös ulkopoliittinen johtomme ylinnä presidentti Koivisto, mistä hän on saanut paljon kuulla myöhemmin. Mutta hetkinen, tänä syksynä valmistui Heikki Rausmaan väitöskirja, joka vapauttavasti osoittaa Suomen melko nerokkaan kaksoistaktiikan: virallisesti oltiin kylmiä Baltian kansojen yrityksille eikä haluttu ärsyttää Moskovaa, mutta toisella kädellä, kansalaisjärjestöjen voimin tehtiin kaikki mahdollinen Viron uuden tien tasoittamiseksi. Tämä tapahtui Mauno Koiviston suostumuksella, hän sanoi manumaiseen tapaan Virona asioista vastaavalle ministeri Kasuriselle, joka pyysi valtuuksia: ”Kyllä kulttuurin nimissä voi harrastella aika paljon.” Kyllä sitten harrasteltiinkin! Tuglas-seura Helsingissä muuttui Viron ulkoasiain epäviralliseksi aputoimistoksi. Kun Lennart Merestä tuli maansa ensimmäinen uuden kauden presidentti, hän saapui Tallinnassa Kadriorgin linnaan todetakseen sen typötyhjäksi. Mistä huonekalut, kirjoitustarpeen ja paperit tilattiin: tietysti Suomesta. Otettiinko mitään maksua? Ei tietenkään.

Tällaista on todellinen veljesystävyys. Seurasin itsekin näitä jännittäviä vaiheita sydän syrjällänsä, kävin jopa pitämässä itsenäisyysjuhlan puheen Riian Anglikaanisessa kirkossa joulukuussa 1988, kirkko täpötäynnä väkeä, tiheä hiiskumaton tunnelma, maan omia lippuja näkyi jo vaikka salaisesti. Valitse sanasi, kuiskasi tulkkini, sittemmin maansa suurlähettiläs Suomessa Anna Zigure: nuo popliinitakkiset miehet kaikilla ovilla ovat KGB:n miehiä. Puhuin Sillanpäästä ja Marssilaulusta ja sodistakin – ja pääsin kuitenkin turvallisesti Suomeen.

Vallanvaihtoon liittyvät symbolien ja kunnianimitysten vaihdokset, patsaita katoaa, kadut ja kokonaiset kaupungit saavat uuteen tilanteeseen liittyvän nimen. Kuinka monta kertaa Pyhän Pietarin kaupunki on vaihtanut nimeä? Tallinnan pronssisoturi-patsaan siirrosta taaempaan paikkaan oli syttyä aseellinen yhteenotto. Meillä tällainen ei ole kuulunut tapoihin. Mannerheimin patsas pysyy metsässä Tampereen takana, ja Lenin-museo on ikuisesti Lenin-museo. Olemme uskollisia muistomerkeillemme. Tosin Hämeenkyrö osoittaa persoonallista itsenäisyyttä: paikallisen tason kunnianosoitus voidaan vaivihkaa poistaa, jos sen kohde on tehnytkin jotain epäsuotavaa. On toivottava, että tapa ei yleisty. Uskon että tämäkin tyylivirhe aikaa myöten korjataan, kunhan olemme huomenna saattaneet värikylläisen ja vääräleukaisen tekijämiehen haudan lepoon.

Mitä se itsenäisyys sitten ihan konkreettisesti merkitsee omassa elämässämme, arkisen arjen tasoilla. Aina on syytä juhlia, sehän on selvä, mutta mitä muuta teemme itsenäisyydellämme tain itsenäisyytemme hyväksi?

Tunteehan jokainen meistä, että on mukavampi tehdä omia päätöksiä ja valintoja kuin noudattaa jostain muualta annettuja käskyjä. Onhan niitäkin, jotka hyvin perustein toivovat selviä ohjeita, jotta valinnat onnistuisivat. Mutta suoraa käskytystä suomalainen ei siedä, siitä kertovat niin Järviluoman Pohjalaiset kuin Linnan Tuntemattomat sotilaat. Jaakko Ilkka jo julisti: parempi orjan elämää on kuolo hirsipuussa!

Onhan kaikki nyt siis niin hyvin kuin mahdollista? Olemme vapaita kuin Ellun kanat, vapaat menemään ja tulemaan, matkustamaan ja makailemaan, huutamaan ja kirjoittamaan mitä päähän pälkähtää. Ei sensuuria, ei miliisiä, ei rajoituksia enää minkäänmoisia.

Mutta hei hei, ei ole siitäkään kuin 20 vuotta, kun yksi kansanluokka tunsi perinteistä vapauttaan ankarasti säädöksillä kahlehdittavan. Liittyminen silloisen Ey:n jäseneksi pimensi monien maanviljelijöiden mielen, ja nielemistä siinä oli muillakin vapailla kansalaisilla, mutta kaiketi edut nyt kuitenkin ovat olleet haittoja suuremmat. Siinä uskossa on eletty, vaikka lisääntyvää purnausta on kuulunut. Joku valtioviisas väitti, että Suomessa vallitsi suurin mahdollinen itsenäisyys vuosina 1991-1994, tuon lyhyen ajan Neuvostoliiton romahduksen ja Euroopan yhteisöön liittymisen välillä. Kirjailija Paavo Haavikko väitti, että Suomi ei uskaltanut silloin pitää kiinni täydestä itsenäisyydestä, joka sen syliin oli yhtäkkiä pudonnut. Itsenäisyyden voi menettää niin monta kertaa ja niin monella tavoin.

Onko uusia uhkatekijöitä? Olemmeko ehkä viimeisiä kertoja juhlimassa itsenäisyyttä vielä suhteellisen itsenäisessä Hämeenkyrössä? Koska koittaa päivä, jolloin nämä juhlat pidetään Ylöjärven urheilutalossa tai peräti Tampere-talossa, josta tänä iltana hankkivat hyviä kokemuksia. Voi kai vakavasti kysyä, onko tämä kunniakas ja perinteistä rikas, vanha suurpitäjä ja sarvipäiden maa nyt jo niin suurissa talousvaikeuksissa, että sen ainoa pelastus on liittyminen jonkun (muka) varakkaamman ja huolehtivaisemman kunnan vetopeesiin? Ilman yhteistyötä ei nykyisin mistään tule mitään, se on selvää, ja voisiko talouskurimus opettaa jotain vastaisen varalle? Tämä tuli mieleeni, kun huomasin, että Terveyskeskuksen johtava hoitaja Tarja Soukko totesi äskettäin lehdessä, että ”Hämeenkyrössä parasta on yhteisöllisyys”. Joko niin pitkällä oltaisiin. Kun yleisin valitus kuului vielä takavuosina nimenomaan yhteistyön vaikeudesta eri tahojen ja järjestöjen kesken.

Yhteishenki voi nousta väkevänä vaaran tai menetyksen hetkillä. Viljakkalasta kuuluu sydäntä särkevää parkua kuinka pienen kunnan palveluiden on käynyt, kun lähdettiin isoisten kelkkaan. Vestigia terrent, jäljet pelottavat. Mutta taloushan meitä ylinnä hallitsee, eikä taida olla paluuta entiseen levolliseen, vähempään tyytyvään elämänmenoon, ikävä kyllä. Nyt on juostava kovaa ja kilpaa, muuten hävitään.

Mikä voisi pelastaa itsenäisen Hämeenkyrön? Luultavasti sama ihme, joka antoi Suomelle itsenäisyyden ja auttoi pitämään siitä kiinni. Ei senkään menestykseen moni uskonut, mutta aate kantoi ja rohkeus kannatti. Hallitus on vankka, kätyrlauma sankka, mutta on täällä aika kovakalloisia sarvipäitä tässäkin päässä. Miten kauniisti Stalin luonnehtikaan tätä kansaa: ”Harvinaisen hidasjärkistä kansaa. Järkeä on iskettävä moukarilla heidän kalloihinsa.”

Hyvät kuulijat. En usko, että mikään liitos on taivaassa säädetty välttämättömyys. Ihmiset määrittelevät elämäänsä lopulta itse, itsenäisinä kansalaisina. Jos malja kiehuu yli. lähtee kansa Ukrainassa tai Filippiineillä kaduilla. Pariisissa poltetaan autoja. Me olemme levollisesti pirteissämme ja katselemme telkkarista, kuinka ne toiset jaksaa aina rehata ja tapella. Ilmeisesti me olemme sittenkin aika onnellisia ja elämme toistaiseksi parhaassa maassa. Mutta harras toiveeni kuuluu: kun itsenäisyyden 125-vuotisjuhlaa 2042 vietetään , se itsenäisyys on edelleen ainakin jossain kunnossa ja juhla pidetään Hämeenkyrön kunnassa, vaikka tällä samalla paikalla tai lähelle nousevassa uudessa komeassa salissa. Ken elää, hän näkee. Miten se olikaan: itsenäisyyden voi menettää niin monta kertaa ja niin monella tavalla. Mutta sitä voidaan myös tukea ja vahvistaa hyvin monin tavoin, tehokkaasti vaikkapa kansalaisjärjestöjen toimesta.

Toivotan kuulijoilleni oikein hyvää itsenäisyyspäivää ja riemullista joulun aikaa.