Veikko Huovisen lyhyet ja pitemmät erikoiset

Huovistilaisuus Tampereen Metsossa 9.9.2010 / Panu Rajala

Aloitin Veikko Huovisen tuotannon lämmittämisen lukemalla kaiketi hänen ainoan kirjansa, joka on jäänyt minulta lukematta, sen viimeisen Pojan kuoleman (2007).

Se on äkkiä lukaistu, mutta jää mieleen pitkäksi aikaa. Ehkä se on tekijänsä henkilökohtaisin kirja, vaikka hän on aiemmin julkaissut päiväkirjojaan ja muistelmansa. Hyvin lähelle Huovinen siinä päästää lukijat, mutta ei ihan ihoon kiinni. Vanheneva kirjailija murtuu, kun hänen nuorin poikansa ei masennuksessaan ja psykoosissaan enää palaa terveiden kirjoihin, vaan hukuttautuu lokakuisella uimaretkellä Pieneen-Kiimasjärveen. Kolea kirja, mutta samalla siinä tuntuu huolehtivan ja epätoivoisen isän lämmin hengitys.

Kuolema ei ole aiheena uusi Huovisella. Kuka muistaa Talvituristin (1965): kova allegoria turistiryhmän matkasta viimeiselle rannalle. Siinä oli kaksi toisiaan täydentävää laajaa kertomusta, yhtä tuimaa tilitystä Huovinen ei ole kirjoittanut ennen kuin nyt lopussa, Pojan kuolemassa. Talvituristin tyyliä ei otettu oikein vastaan, se oli Huovisen kymmenes kirja, ja siinä humoristi tuntui pettäneen yleisönsä. Helsingin Sanomissa Tuukka Kangasluoma kirjoitti siitä tyrmäävän arvostelun otsikolla ”Mielen kainuismeja”. Tämä kielikuva on varmasti jurppinut ankarasti Huovista. Matti Kuusen hyvässä tarkoituksessa keksimä termi kainuismi oli Huovisen mielestä leimasin, jolla pohjoisen kirjailijoita tahdottiin vähätellä. Taiteilijan itsetunnon herkkyyteen on Huovisen kohdalla vielä palattava.

Olihan Huovinen kirjoittanut ennen Talvituristia muitakin vakavia kirjoja. Rauhanpiippu (1956) herätti pahennustakin pasifismillaan. Samainen Matti Kuusi nuhteli kirjailijaa Suomalaisessa Suomessa muistuttaen, että Huovisen asenteilla Suomen olisi käynyt köpelösti vasta kymmenisen vuotta aikaisemmin päättyneessä sodassa. Pasifismilla oli käyttöä kirjallisuudessa, mutta ei todellisessa elämässä, Kuusi huomautti. Huovisen muistelmista olemme voineet lukea, että hänen sodanvastaisuutensa oli perua jo 30-luvun radiolähetyksistä, joissa Hitlerin raakkuva ääni horjutti lapsen turvallisuuden tunnetta. Tätäkin teemaa hän jatkoi ja laajensi myöhemmin tuotannossaan.

Vuonna 1959 Huovinen julkaisi lyyrisen, haikean teoksen Siintävät vuoret, taas erilaisen hänen tuotannossaan. Veikko Huovinen on meidän moni-ilmeisimpiä kirjailijoitamme. Siintävissä vuorissa paikallinen opasnuorukainen Reima ihastuu salaa opastettavaansa, kaupunkilaiseen neitiin,sinipukuiseen tyttöön, mutta suhde pysyy pidättyvänä, tukahtuneena, tunteet eivät saa ilmaisua. Kahden ihmisen vaelluksen taustalla on Kuusamon loisteleva vaaramaisema. Kirjaa voidaan pitää Huovisen runollisimpana, Toini Havu puhui jopa ”intiimistä runonäytelmästä, jossa näyttelijöinä ovat suuret vuoret, kaipaus vuorten taakse ja poika ja tyttö erämaassa”. Siinä ei paljon tapahdu, puolentoista sadan sivun verran vaelletaan vaaralla kolmisen päivää, ei juuri muuta. Hyllystä poimimani kirjan kansilehdeltä huomaan, että olen lukenut sen pääsiäismatkalla Sotkamossa vuonna 1968, 22-vuotiaana, silloisen tyttöystäväni kanssa, ilmeisen herkissä tunnelmissa. Se oli jo kuudes painos, jolloin tätä pientä kirjaa oli myyty 26 000 kappaletta!

Hannu Mäkelä, hyvä kirjailija, harjaantunut lukija erehtyi Parnasson arvostelussa toteamaan, että jospa nämä nuoret olisivat olleet vähän rohkeampia ja ryhtyneet retkellä edes kerran naida napsauttelemaan, silloin vasta vuoret olisivatkin siintäneet! Tämähän oli ymmärtämätön arvio, 60-luvun nuoren miehen kirjoittama, vapautuvan seksuaalisen ajan tuote, ja soti Huovisen hienovireistä intentiota vastaan.

Paljonkin Huovinen on kirjoittanut vakavaa, taiteellista, runollista proosaa. Ja silti piti puhumani Huovisesta härskinä ja pitelemättömänä satiirikkona. Tässä on aaltoliikettä, alkupuolen tuotannosta lähtee sittemmin vapaampi linja Huovisen ärhäköihin kannanottoihin ja aikalaiskirjoituksiin, lyhyisiin erikoisiin ja pitempiinkin, kunnes taas lopputuotanto laskeutuu melankolisempaan suvantoon. Jo päiväkirjat antavat suunnasta oireita. Humusavotta (1976) oli vielä räväkkä, kantaaottava, mutta seuraava päiväkirja Viime talvi (1968) on vakavoitunut, surumielinen, arvokeskustelua on vielä, tyrmääviä mielipiteitä, mutta yleissävy jo antautuneempi. Pojan kuolema näyttää, millaista tunnepohjaa vasten mietteet syntyivät. Huovinen ihmettelee itsekin, että hän sai vielä aikaan muistelmansa Muina miehinä (2001) – alkuosaltaan tuttua Huovista, mutta loppua kohti jo väsähtävää, hieman halutonta kerrontaa. Kirjailijan työ alkaa jo työlästyttää.

Ennen kaikkea muuta Veikko Huovinen silti tunnetaan nimenomaan humoristina. Ja tällöin sanan alkuperäisessä merkityksessä, hän on parhaimmillaan edustanut viimeisten joukossa sitä ”sydänlämmintä, raikasta” huumoria eikä sitä kivulloista ja raakaa eli kyynistä, Aleksis Kiven tunnettua määritelmää mukaillakseni. Edellistä on nimenomaan Havukka-ahon ajattelijassa, jonka Huovinen kirjoitti 22-vuotiaana metsätieteiden ylioppilaana, siis samanikäisenä kuin minä olin lukiessani Sotkamossa Siintäviä vuoria. Hämmästyttävä suoritus! Kuka muu on luonut vähän yli kaksikymppisenä klassisen koskaan kuolemattoman henkilöhahmon. Pushkin oli 26 kirjoittaessaan Jevgenij Oneginin, Kivi lähes kolmenkymmenen julkaistessaan Nummisuutarit.

Konsta Pylkkänen on pitänyt kutinsa kirjallisuuden eräänä kantahahmona. Vastikään uusi elokuva aiheesta keräsi oloissamme huomattavat katsojaluvut. Ja Huovinen teki toisenkin hämmästyttävän tempun: hän palasi Konstan elämään, kun romaanin julkaisemisesta oli kulunut yli puoli vuosisataa. Olihan Konsta seikkaillut välillä joissakin tarinakirjoissa, katkelmia oli julkaistu, mutta hänen myöhäisemmät vaiheensa heräsivät eloon vasta 2004 kirjassa Konsta Pylkkänen etsii kortteeria – tyven, viisas, rauhallisella tuoreella lauseella kirjoitettu kuin kostean tuoksuva syksyinen päivä. Ja edelleen, taustalla Pojan kuoleman kertomat ahdistavat tapaukset. Kirjailijan lepopaikka, myös pakopaikka on hänen työnsä.

Onkohan ketään romaanihenkilöä saateltu niin huomaavaisesti ja karun hellästi vanhuuden lepoon kuin Konsta Pylkkästä? Mistä Huovinen tavoitti tuon mielenrauhan, seesteisen elämännäkemyksen ja hiljaisen viisauden? Se näkyy myös hänen toisessa myöhäisessä klassikossaan Koirankynnen leikkaaja, joka on myös onnistuneesti filmattu ja josta olen kirjoittanut seikkaperäisen analyysin Juhani Salokanteleen toimittamaan kirjaan Kirjojen Suomi (1996) otsikolla tarkasti leikattu tarina, joten siitä ei sen enempää. Vanha kone näytti siinä kirjassa täyden mahtinsa. Huovisen linja on pitkä, siinä riittäisi vielä paljon tutkimista.

Mutta satiirikko tässä vain pakenee eikä vielä saalista mitään. Mistä alkaa Huovisen satiiri ja mitä on satiiri? Määritelmän mukaan satiiri on pilkallinen kirjallinen tuote, jossa iva kohdistuu parantamistarkoituksessa ihmisten siveellisiin heikkouksiin, yhteiskunnan paheisiin ja sen sellaisiin. Antiikista alkaen satiiri on ollut suorittu kirjallisuuden tyylikeino, ei oikeastaan laji, koska sitä voi esiintyä kaikissa lajeissa. Juvenalis kirjoitti satiirisia runoja, samoin Catullus, Aristofanes ja Plautus satiirisia näytelmiä, Petronius ensimmäisen satiirisen romaanin Satyricon. Parhaiten siitä tunnetaan osa Trimalkion pidot, äkkirikastuneen nousukkaan ivaileva kuvaus – kovin tuttu aihe pian Huovisellekin. Strindbergin syövyttävä pilkka tunnetaan, samoin Ibsenin tuima yhteiskuntakritiikki. Swift ja Gulliverin retket nousivat maailmankirjallisuuteen, vaikka tavoite oli aivan ajankohtainen pilkka. Suomessa ensimmäiset kunnon satiirit tulevat vastaan Joel Lehtosella (Henkien taistelu), ehkä Kiannon kiistakirjoituksissa tai Volter Kilven pamfleteissa. Satiirinen ote ei ole ollut yleinen suomalaisessa realistisvoittoisessa kirjallisuudessa. Parhaita satiirikkoja ovat pakinoitsijat Ollista Bisquitiin.

Veikko Huovisen satiiri on varhaista tekoa. Romaani Ihmisten puheet (1955) satirisoi suomalaista ahdasmielistä ja juoruilevaa kyläyhteisöä hyvinkin sapekkaasti. Nämä ihmisten puheet ovat Veikkoa aina harmittaneet, hän oli yliherkkä kaikenlaiselle ympäristön kommentoinnille kuten Pojan kuolemassakin huomataan: usein hän pelästyy eniten sitä mitä ihmiset sanovat. Joku humalikon tokaisu jää vaivaamaan hänen mieltään ja ikuistuu päiväkirjaan. Kritiikkiä hän suorastaan kavahtaa, silmää äkkiä kuinka näkyvästi arvostelu on painettu, mikä on sävy, millainen kuva – ja sulkee lehden. Ihmisten puheet ilmestyi kovan alkumenestyksen jälkeen, äkillinen julkisuus ei maittanut Huoviselle, vakka hän kyllä aina janosi tunnustusta, kritiikin kiitoksia ja kustantajan huomionosoituksia. Metsämies oli samalla hypokriittinen taiteilijasielu.

Vielä selvemmin alkavaa satiirista linjaa edustaa tietysti Rauhanpiippu (1956), tuo hieman merkillinen fantasia, jossa sodanlietsojat tehdään naurunalaisiksi. Tämäkin on ikivanha antiikista juontuva keino, mitäänhän vakavat valtiomiehet tai poliitikot eivät niin pelkää kuin naurunalaisiksi joutumista. Nykyään heidän on täytynyt jo turtua osaansa, niin totaalista ja kattavaa on poliittinen pilkanteko ollut, kaikki kunnioitus aikaa sitten karissut. Satiiri on käynyt mahdottomaksi, totesi jo Haavikko, sillä he tekevät sen itse. Mutta Rauhanpiipun aikana oli toisin. Käytiin kovaa poliittista taistelua, Kekkonen voitti niukin naukin repivän presidentinvaalin. Tuntemattomasta sotilaasta oli kulunut vasta kaksi vuotta, elokuvasta vain vuosi. Se hallitsi suomalaisten sodankuvauksen käsitystä, sotajuttuja kerrottiin junissa, kapakoissa, katuvarsilla. Tässä ilmapiirissä Huovisen kirja oli outo lintu, mutta sitäkin luettiin kuuden painoksen verran, siitä väiteltiin, sitä ihailtiin, sitä myös pilkattiin. Huovinen ei ollut enää yksiselitteinen kansansuosikki kuten Havukka-ahon aikoina. Hänen kirjailijakuvansa sai yhä uutta särmää, nykykielen brändäämistä hän suorastaan kaihtoi. Jos hän olisi halunnut brändiksi, hän olisi jatkanut korpifilosofisena huumorimiehenä.

Niinpä hän ei vähään aikaan julkaissut yhtään satiiriakaan tai muuta yhteiskunnallisesti kantaaottavaa. Hän vetäytyi luonnon pariin, puiden ja koirien pariin, Kuikan novelleihin, ja pilkkaa vaihteeksi itseään Lemmikkieläimessä (1966) – siinähän kirjailija on häkkiin suljettu lemmikki, jota ihmiset saavat ruokkia ja pällistellä. Julma kuva kirjailijasta, joka ei vieläkään viihtynyt julkisessa roolissaan ja joka ei halunnut markkinoida teoksia omalla pärställään mihin WSOY:n isäntä Eijkensi keväällä kirjailijoitamme yllytti. Ajan henki keksittiin jo nelisenkymmentä vuotta sitten. 60-luvun lopulla kirjallinen elämä alkoi jo kunnolla kaupallistua ja seuraavalla vuosikymmenellä oli jo täysi rähinä päällä. Tätä Sotkamon mies katseli karsaasti. Tosin hän suostui moniin lehtijuttuihin ja haasteli harvakseen radiossa ja televisiossakin.

Kun WSOY markkinoi otavalaisen Hannu Salaman kirjaa otavalaisesta Pentti Saarikoskesta (Legenda jo eläessään) huomattavasti näkyvämmin ja riehakkaammin kuin kustantajan oman kirjailijan Huovisen uutta teosta, tämä suivaantui ja vaihtoi puolestaan Otavan leiriin – tosin väliaikaisesti. Humusavotasta näkyy kuinka äreissään Huovinen oli sen ajan kirjallisesta elämästä ja kustantajista, jotka eivät riittävästi pitäneet yhteyttä pohjoisen erakkoon.

Ärtymys, harmi, jurnutus herättävät sitten lopullisesti satiirikon saalistamaan. Rasvamaksa on käännekohta, vuonna 1973 eletään Kekkosen vallantäyteyden aikaa, elintaso kohoilee kohisten öljykriisistä huolimatta, maa kaupunkilaistuu ja modernisoituu, mutta on myös vastavoimia, ennen kaikkea Veikko Vennamon maaseudun puolue, jossa puolustetaan kansaan menevin iskulausein entistä arvomaailmaa. Toinen Veikko iskee tähän väliin, kahtia halkeavan kansakunnan syvenevään hämmennykseen. Hän ottaa syyttäjän, hyökkääjän, todenpuhujan ja kuoliaaksinaurattajan roolin. Hän on toisinajattelija ikiomalla tavallaan, yhden miehen ajankohtainen studio Sotkamossa. Hän keksii lyhyet erikoiset, se on hänen oma lajinsa, vieläkin jäljittelemätön. Arto Paasilinna on kulkenut paljolti valmiiksi viitoitettuja polkuja, mutta ei koskaan yltänyt Huovisen lyhyeen iskuvalmiuteen. Paasilinna venyttää usein piloille hyvät ideansa, mitä Huovinen ei koskaan tee. Hän osuu heti napakymppiin. Hän saa radikaalin Urho Kekkosenkin närkästymään.

Tämä tapahtuu kokoelmalla Rasvamaksa, sen jutulla ”Ihmissyöntiä I-II”. Edistyksellinen ajattelu ei tosiaankaan innostanut Huovista, jos hän vaistosi siinä vähänkin epäaitoa ja suomalaiseen ajatteluun sopimatonta pinnistelyä. Silloinen globaali maailma tuli koteihin kehitysavun muodossa. Afrikan mustia piti ruveta täältä pohjolasta auttamaan, ja heidän rotunsa edustajia alkoi vilahdella Suomen yliopistoissa, tosin vasta harvoja. Tämä tilanne kutkutti Huovisen satiirisia tuntokarvoja. Hän ei kaihdellut nuijaniskujaan. Hän heittäytyi häikäilemättä epäkorrektiksi ja muisti poikakirjoista lukemansa jutut neekerien ihmissyönnistä. Sehän ei ole maailmasta vieläkään täysin poistunut. Gustaf Hägglund kertoo muistelmissaan törmänneensä siihen maailmanmatkoillaan Tyynen valtameren saarilla vielä 1990-luvulla. Huovisen jutussa kehitysapulainen Kristian Pörhönen joutuu Tansanian yössä sissien vangiksi, saa kesken iloisen illanistujaisen nuijasta päähänsä ja joutuu pataan. Huovisen satiirien suolaa ovat tarkat totisella naamalla kirjaan viedyt yksityiskohdat. Sissipäällikköä naurattaa Pörhösen maksa, ”taisi olla ryyppymiehiä, tämä Pörhönen”, maksan ympärillä on yhtenäinen, valkea, noin puolen sentin paksuinen rasvakerros. Sissipäällikön herkkua on Pörhösen pehmeä pohje, mutta erityisesti nautiskellaan Pörhösen maksaa vehnäleivän päällä. ”Jos siihen vielä ripotteli varovasti muskottia ja valkopippuria, niin olihan, peijakas, maukas iltapala.”

Seuraavassa osassa ”Pystyyn marinoitu nainen” Huovinen panee vielä paremmaksi. Siinä ugandalainen ylioppilas Leopold Gile saapuu Tampereelle YKK:n suojiin opiskelemaan sosiologiaa Antti Eskolan johdolla. Huovisen tarkkuutta osoittaa, että hän puhuu YKK:sta, joka muutettiin yliopistoksi vasta 1966. Yleensäkään Huovinen ei erehdy faktoissa, vaikka kuinka keksii ja liioittelee. Lepold Gile kohtaa suomalaisen hum.kandin, vaalean neitosen, ja syntyy lämmin suhde. ”Suomalaista naista hämmästytti Gilen musta pippeli.” Huovinen menee asian ytimeen. Mutta Gile ei pitänyt suomalaisista ruokalajeista, siinä hän oli Berlusconin linjoilla. Suomalaiset ruuat olivat laimeita ja huonosti maustettuja, ”ravintola-aterian jälkeen oli kuin olisi tahkon niellyt”. Niinpä Gile päättää parantaa tilannetta. Hän marinoi pystyyn suomalaisen vaalean hum.kandin, hän pakkosyöttää tälle parsaa, valkosipulia ja selleriä ja juottaa tälle Chartreus-likööriä ja Stregaa viikkokaudet. Sitten Gile tappaa naisen ja panee lihat pakastearkkuun. Huovinen sivuuttaa kokonaan semmoisen pikkuseikan, että eikö kukaan ala kyselemään kadonneen neitosen perään. Koira ei perään haukkunut, kehuskelee Gile myöhemmin tovereilleen Tansaniassa. Pitkin talvea hän syö naista. Huovinen on herkuttelun oivallinen kuvaaja, ja suurella asianharrastuksella hän tässä tarkastelee, millaisia herkkuannoksia Gile vaaleasta hum.kandista valmistaa.

No tämähän on aivan härskiä, törkeää ja sopimatonta kirjallisuutta – siinähän Kekkonen oli aivan oikeassa. Tämä ei sopinut ollenkaan Suomen harjoittamaan kehitysapupolitiikkaan ja uusiin kansainvälisiin avauksiin. Tällähän vain ruokittiin vanhoja ennakkoluuloja mustaa rotua kohtaan. Tänään tulisi syyte rasismista että heilahtaisi, kovat sakot ja kirja vedettäisiin pois myynnistä. Jos sitä yleensä olisi kustannettukaan. Vai kuinka?

Ainakin iltapäivälehdet ja muutkin edistykselliset raivoaisivat. Lukemattoman kolumnistit tuomitsisivat ja tukehtuisivat paheksuntaansa. Kirjailijaa säälittäisiin, hänen katsottaisiin elävän vanhoissa harhoissa ja hänen toivottaisiin tulevan ulos maailmaan sieltä Sotkamon korvesta. Ehkä näin. Mutta miksi jutut kuitenkin ansaitsevat paikkansa ajan kuvauksina? Miksi ne vieläkin huvittavat, ei voi mitään, vaikka kuinka yrittäisi pitää naamansa ihmisoikeuksien ja tasa-arvon peruslukemilla. Ovatko ajat muuttuneet itse asiassa ahdasmielisemmiksi nyt uuden avoimuuden aikana? Miten Huovinen päästettiin irti umpipoliittisella 70-luvulla? Miksei häntä pantu syytteeseen kuten Salama, hänhän pilkkasi jopa Neuvostoliittoa ja Brezhneviä, joka oli sentään Jumalaakin korkeampi arvohenkilö 70-luvun Suomessa.

Salaisuus on Huovisen tavassa toteuttaa hullut kuvitelmansa. Hän kirjoittaa mahdottomia ikään kuin itsestään selvinä, jokapäiväisinä asioina. Hän vetäisee maton kriitikkojensa alta salamielisellä vakavuudellaan. Naurajat olivat 70-luvun alussakin Huovisen puolella Kekkosta vastaan, jota häntäkään ei voitu yleensä syyttää huumorintajun puutteesta. Jossain hänelläkin kulki raja, ennen muuta neuvostosuhteissa mutta muissakin Suomelle tärkeissä eduissa. Niitä Huovinen sotki ja hämmensi aivan häpeilemättä. Hänestä tuli henkireikä monille, samantapainen kuin Kari Suomalainen, Veikko Vennamo tai Tuure Junnila. Oli vain muutamia, jotka uskalsivat puhua ja kirjoittaa vastavirtaan näin reippaasti. Huovisen ylivertainen ase, kuten Karilla, oli satiirikon sapekas huumori. Sekä kuvailemisen taito, ilmeikäs, alkuperäinen kieli.

Tabut saivat Huovisen hereille. Niitä riitti entisinä vuosikymmeninä. Erityisen halukkaasti Huovinen tarrasi sisä- ja ulkopoliittisiin tabuihin, joiden edessä muut kirjoittajat kohteliaasti kumarsivat ja vaikenivat. ”K:n projektin työtätekevät toimihenkilöt tuomitsevat sosialidemokraattisen pyrkyrin” kuvaa kansandemokraattisia menettelytapoja käänteisin keinoin, ikään kuin porvaritkin voisivat terästyä. Turha toivo, hehän olivat Huovisen kuvailun mukaan silloin ”lullukkaväkeä” eivätkä voineet vielä unelmoidakaan nykyisestä vallantäyteydestään. Huovinen on muun ohessa kielenpuhdistaja, tosin vailla menestystä. Hän toteaa, että Projekti on paskasana, ”uuskielen suosima sana tärkeille puheen posottajille. Kun puhuu projektista, tekee se muka vakuuttavamman vaikutuksen kuin suunnitelma, hanke tai työmaa”. Huovisen kritiikki ei mennyt perille, nykymaailma vasta viliseekin projekteja eikä mikään työpaikka tule toimeen ilman. Uusia amerikanperäisiä paskasanoja on tullut pilvin pimein, käyttääkseni toista ärsyttävästi yleistynyttä metaforaa.

Entä juttu ”Lahtari ja punikki” – kuinka kireää poliittista aikaa elettiinkään 1973, ja Huovinen uskaltaa sohaista kuumimpaan ja arimpaan aiheeseen, sisällissotaan, jota silloin nostettiin voimalla uudelleen keskusteluihin ja taas viime aikoina on nostettu, mutta ei missään Huovisen käyttämin keinoin. Hän kuvaa symbolisesti osapuolten edustajien verisen kaksintaistelun hyytäviä yksityiskohtia säästelemättä. Hän on yhtä epäkunnioittava niin lahtaria kuin punikkia kohtaan, vanha pasifisti on siis äänessä. Mutta jutun ydin nousee esiin seuraavassa katkelmassa. Molemmat ovat saaneet kuolettavan osuman ja he herjaavat huudoilla toisiaan. äkkiä lahtari huutaa:

”- Hei punikki. Ei veljesvihasta koidu muta kuin surua ja katkeruutta. Kansamme pitää eheytyä. Silloin me olisimme voimakas kansa. Etiäinen sanoo minulle, että 21 vuoden kuluttua kansamme yhdistyy, ja Suomen miehet käyvät taistoon rinta rinnan.”

No tähän sinänsä osuvaan ennusteeseen punikki vastaa yhtä osuvasti:

”Haista huilu lahtari. Minä puolestani ennustan, että Suomen vasemmisto tekee viiden vuosikymmenen kuluttua kaikkensa, repiäkseen auki veljessodan haavat. Kaikki haudat kolutaan ja luut nostetaan esiin. Lehtemme pauhaavat väsymättä lahtarien julmuudesta Saamme kätyreiksemme paljon herraspentuja, ja he käyttävät kaiken voimansa saadakseen aikaan uuden kansalaissodan. Ja siinä sodassa kaikki kostetaan. Silloin kaikki porvarit tapetaan tai pannan vankilaan.”

Kuinka on käynyt? Ei ihan näin, mutta ei paljon puuttunutkaan 70-luvulla, jolloin taistolaisten pöydissä tehtiin jo tappolistoja vallankumouksen varalle. Ja eikö vain viime vuosinakin ole kohtalaisen vilkkaasti kaiveltu hautoja ja nosteltu luita, yritetty ainakin. Olkoon nyt jo tavoitteena Huovisen toivoma kansallinen eheytys.

Mainitsen vielä yhden kuuluisan jutun, sen ”Ammattimaisen puolueenhaukkuja”, jossa Väinö Kirsikkala kiertää talosta taloon haukkumassa tunnetuille puoluepukareille heidän vastapelureitaan ruokapalkkaa vastaan. Jutun lukeminen käy vieläkin 70-luvun poliittisen historian pikakurssista, eikä ihme, että henkilö on jäänyt elämään nimimerkkinä Aamulehden palstoille, ei tosin yhtä ärhäkkänä kuin ovela esikuvansa.

Lyhyet erikoiset saivat suuren suosion kuten Huovisen teokset miltei järjestään, sekin eräs syy siihen, ettei häntä voitu syyttein tai muuten poliittisesti nujertaa. Hän eli syrjässä ja näki tarkemmin ja uskalsi sanoa enemmän kuin moni muu. Hänellä oli luja taloudellinen asema, menestyksen myötä syntynyt, ja sekin antoi hänelle sananvapautta. Häntä ei voitu taloudellisesti painostaa miltään taholta. Kustantaja vain hykerteli käsiään hänen käsikirjoitustensa äärellä.

Tässä voin tulla mukaan omine muistikuvineni. Ajelin joskus 70-luvun lopulla Sotkamon Huovis-savottaan puhumaan jostakin aiheesta, Jouko Tyyri Maakuntakirjailijoiden nokkamiehenä ne järjesti, oli muitakin puhujia. Tällöin tapasin Huovisen, joka osallistui päiviin perheineen, vähän vaivautuneena mutta kumminkin, olihan se kunnianosoitus. Muistan että lounaspöydässä Tyyri usutti Huovista kirjoittamaan pirullisen satiirin Bertolt Brechtistä ja hänen monista vaimoistaan ja Veikko vähän syttyikin ja pyysi lähettämään materiaalia, mutta puheeksi jäi, en ole ainakaan tällaista satiiria Huovisen kirjoista tavannut.

Mutta satiiri oli silloin juuri Huovisen leipälajina, ja Tyyrikin piti itseään sanomalehtikirjoitusten satiirikkona. Kekkonen oli kummankin suurin maali, samoin elämämeno Kekkosen tasavallassa, joka veteli jo viimeisiään. Kumpikin teki parhaansa sen saattelemiseksi hautaan.

Tulin MTV:n teatteripäälliköksi 1983 ja työni oli kehitellä paitsi näytelmiä, uusia ajankohtaisia tv-sarjoja. Elettiin vapautumisen alkuaikoja. Mauno Koivistosta oli tullut Kekkosen seuraaja. Nyt oli lupa käsitellä yhteiskuntaa vähän entistä railakkaammin, jopa televisiossa. Kaappasin ensin Lasse Lehtisen, jonka romaani Uskottu mies olikin oivallinen aihe ja sai suuren menestyksen. Mutta pian tuli Huovinen mieleeni. Olisi tehtävä pitkä sarja hänen lyhyistä erikoisistaan, nehän on kuin luotu iskeviksi paloiksi televisioon. Otin mukaani ohjaaja Pauli Virtasen ja ajelimme Hailuotoon tapaamaan Huovista hänen kalamajallaan. Sama mökki esiintyy nyt sitten hyvinkin surullisessa valossa kirjassa Pojan kuolema. Mutta silloin 1984 aurinko vielä hymyili, ja me veimme kilisevät tuliaiset ja vietimme mökissä Veikon kanssa pari vuorokautta, joiden aikana jutut tulevaan sarjaan valittiin ja yleiset suuntaviivat hyväksytettiin kirjailijalla. Veikko taisi olla aika mielissään hankkeestamme.

Ja hyvä siitä tulikin! Vieläkin katsojat joskus muistavat nauraa hekotellen sellaisia juttuja kuin ”Jutta Grahnin mies” tai ”Viinankätkijä” – hyvät näyttelijät, Heikki Nousiainen ja Vesa-Matti Loiri päärooleissa. Sovitimme niitä yhdessä Virtasen kanssa ja käytimme myös ulkopuolisia dramaturgeja kuten Huovis-tuntijaa Arto Seppälää. Harvoin olen saanut esimiehiltäni ja katsojilta niin hyvää kiitosta kuin tästä Huovis-sarjasta, johon piti tehdä jatkoa, mutta lähdinkin sitten yhtiöstä tekemään väitöskirjaa ja uudet tuulet puhalsivat. Silti mieleeni jäi mielihyvin se, että olimme aloittamassa yhteiskunnallisen satiirin sarjaa tv:ssä, jota sellaiset kuin ”Hyvät herrat” (siinäkin Lehtinen mukana) ja ”Iltalypsy” ja monet muut sitten jatkoivat. Nyttemminkin linja elää vielä henkitoreissaan ”Uutisvuodossa” ja vähän tuoreemmin, paremmassa hapessa kuten kuluneesti sanotaan ”Ihmisten puolueessa”.

Väitän että Veikko Huovinen on paljossa nykymuotoisen suomalaisen satiirin kantaisä. Ei enempää eikä vähempää.

Hänellä on ollut näkijän kykyä, kykyä aavistaa ja ennakoida mitä pian tapahtuu. Vaikka eli syrjässä ja pysyi siellä, hän otti ihmeen herkästi selvää ajassa liikkuvista trendeistä. En tiedä hänen menetelmiään tässä, ilmeisesti hän katseli tarkalla silmällä televisiota ja luki paljon naistenlehtiä ja eri alojen julkaisuja. Kävikö hän ahkerasti kirjastossa? Tuliko hänen vaimolleen näitä lehtiä?

Joka tapauksessa sellainen teos kuin Kasinomies Tom (1990) osoittaa valppautta, ajan merkkien tajua ja hyvää aineiston keräilysilmää. Se ilmestyi juuri käännekohdan aikoihin, jolloin ylikuumennut taloushuuma romahti taantumaksi. Sen se kuvaa, sieppaa sen mitä oli tehty ja mitä oli tulossa. Huovinen saattoi olla ensimmäisiä, joka pystyi pistämättömästi luonnehtimaan uuden ajan tyypin, sijoittajan, kasinopelurin, jollaisille sitten kävi huonosti, ainakin monille:

”Tämä ihmemies ei tuota mitään, ei tao rautaa, ei ompele, ei kaiva maata, ei hikoile niin kuin duunari. Hän on loinen, finanssiasioihin perehtynyt tietomies, joka elää merkillisessä, epätodellisessa muovikuplassa numeroidensa, laskelmiensa, kaupantekojensa ja rahojensa kanssa. Hän soittaa puhelimella, käy pörssissä, lukee noteerauksia, ostaa vinkkejä lounailla ja palveluksilla, vaanii ja iskee.

Mitään hyödyllistä, käsin kosketeltavaa ei synny, raha siirtyy joltakin toiselta hänelle. Joku onneton häviää, hän voittaa. Hän saa pankilta lainaa, sijoittaa, valtaa nurkan tai koko pytingin. Joku häviää, romahtaa, menettää. Useimmiten häviäjä on säästäjä tai veronmaksaja, tavallinen kansalainen, joka vielä ryhdikkäästi (tyhmyyttään) koettaa elää vanhaa kunnon elämää maksaen veronsa ja velkansa ja sopeuttaen elämänsä tulojensa mukaisesti.

Kuinka tuttua vielä tänä päivänä! Samat tilanteet ovat saaneet globaalit ulottuvuudet. Ajatellaanpa äskeistä Yhdysvaloista alkanutta pankkikriisiä ja sitä seurannutta talouslamaa tai Kreikan talouskurimusta, jota tavalliset ryhdikkäät veronmaksajat ympäri Eurooppaa nyt maksavat. Huovinen oli auguuri, näkijä, joka osasi tiivistää kaikkien tajuttavaan muotoon sen, mistä taloustieteen asiantuntijat puhuvat hämärtävin ja vaikeaselkoisin termein ja tilastoin. äkkirikkaan yhteiskunnan mahanpurut hän näyttää valikoivin, havainnollisin esimerkein: korskean rakentamisen, ylikuumenevan taidehuutokaupan, Saariselän mahtailevat kelolinnat, tarpeettoman väkevät maasturit ja turhan tiheät laskettelurinneverkostot.

”Kongressihotelli ovat suuressa huudossa. Niihin kokoontuu suuria seurueita hölpöttämään, kotkottamaan ja esittämään häikäiseviä suuntaviivoja. Niinpä niin. Tämä on kongressihotellien ja auditorioiden aikaa. Satapäiset laumat valtuutettuja istuvat päiväkaudet katetuissa amfiteattereissa ja vaativat talvilomia, lyhyempiä työviikkoja ja enemmän palkkaa.” Miten tuttua, tätä päivää! Vain tietokoneiden valtakausi jäi jossain määrin Huovisen intressien ulkopuolelle, siihen hän ei ehtinyt kunnolla mukaan, sitä hän kai alunperin vierasti eikä perehtynyt sen satiirikolle tarjoamiin huimaaviin ja pohjattomiin mahdollisuuksiin.Vielä 2000-luvun kynnyksellä hän näkyy kirjoittaneen sähkökoneella Linen Bank -paperille, kahtena kappaleena, eikä kaiketi myöhemminkään siirtynyt käyttämään tietokoneiden tekstinkäsittelyohjelmia. (Joku voi tietää tästä tarkemmin.)

Keskeiset ideansa Huovinen laajensi globaaleihin mittoihin, yhä kauemmas historiaan ja samalla varoituksiksi nykyihmisille. Hänen kestävin teoksensa Havukka-aholaisen jälkeen saattaa olla kolmen pirullisen viiksiniekan trilogia, joka alkaa Veitikasta (1970) ja jatkuu teoksissa Joe-setä (1988) ja Pietari Suuri hatun polki (1995).

Hitlerin, Stalinin ja Pietari Suuren teot, päätökset ovat kaikki vaikuttaneet pienen Suomen kansan kohtaloihin, yleensä tuskaa, tuhoa ja murhetta tuottaen, eikä Huovinen päästä syyllisiä vähällä – niin mustan ja hirtehisen leikillisesti kuin hän historialliset rikokset kirjoittaakin. Veitikka on samalla tieteellisen tutkimuksen parodiaa, niin osuvaa ja harhauttavaa, että lukijat ulkomaillakin pitivät lähdeapparaattia todellisena ja kummastelivat sen merkillisiä ja ennen tuntemattomia dokumentteja ja lähdeviitteitä. Ehkä se on Huovisen pirullisen lumeleikin nerokkain tuote. Hänellä on merkillinen taito tuoda esiin karmeita tapauksia ja hirveitä vaiheita historian syvyydestä sillä tavoin, että ne ensin naurattavat ja sitten jäykistävät kauhusta. Tästäkö olikin kysymys? Lukekaa uudelleen vaikkapa loistokas juttu, jossa vaaditaan seikkaperäisin ehdotuksin parempia oloja vankileireille. En vieläkään voi lukea sitä hirnumatta naurusta – ja silti on kysymyksessä kammottava asia, tragedioiden äiti voisi sanoa.

Mitä Veikko Huovinen on tällä kaikella tahtonut sanoa. Hänen ärhäkkyytensä, hyökkäystensä, kritiikkinsä, velmuilunsa pohjalta on minusta löydettävissä hyvin yhtenäinen ja yksinkertainen elämännäkemys: ihmisten pitäisi saada elää rauhassa, turvatuissa oloissa tolkullista ja kaiken puolin järkevää elämää. Pieni virkistyskään ei ole pahitteeksi, ja huikennellakin saa, jos pysyy kohtuuden ja hyvien tapojen rajoissa. Luontoa tulee kunnioittaa ja säästää, ja kaikenlainen kerskakulutus ja hillittömyys on pahasta ja tuomittavaa. Elämästä, sen antimista saa nauttia. Syyllistämistä ja ahdistusta on vastustettava. Työtä pitää tehdä ja iloita sen hedelmistä. Lähimmäisiä pitää kunnioittaa, mutta liika hurnailu on haitaksi. Toisten niskassa ei saa roikkua eikä vangita tai teloittaa ja käyttää toisia hyödyksi. Sodat ja joukkoteurastukset on lopetettava. Omanarvontuntu on säilytettävä ja pysyttävä tasapainossa itsensä ja toisten kanssa.

Näin kun elettäisiin, kaikki menisi hyvin. Sitä mieltä tuntuu Veikko Huovinen olevan. Eikä ole hänen syynsä, että ihmiset eivät näin hyviä ohjeita ymmärrä eivätkä noudata. Ja sen takia kaikki meneekin toistuvasti haukan persieen kuten Konsta Pylkkänen tapasi sanoa.

Tutkimukset Veikko Huovisen elämästä ja tuotannosta:
Arto Seppälä: Ajatus on hiirihaukka. Veikko Huovinen, humoristi. WSOY 1975.
Tero Liukkonen: Veikko Huovinen, kertoja, veitikka, toisinajattelija. SKS 1997.