Maanantai 28.5.07

Keskustelu Mika Waltarin suhteesta sotaan kiinnosti kovasti; yliopiston kirjaston auditorio tuli tupaten täyteen ja hyviä keskustelijoita jäi suljettujen ovien ulkopuolelle. Pahoittelut! Varattava avarampaa tilaa ensi kerralla.

Vähän erisuuntaisia keskustelijoita taisimme olla, mutta muutama asia kirkastui. Kun olin juuri päivällä istunut sota-arkistossa, oli hyödyllistäkin kuulla entisen johtajan Veli-Matti Syrjön varoitukset esim. kantakorttien luotettavuudesta. Aineisto sinällään upottava, kyllä meilläkin on sentään dokumentoitu eikä vain DDR:ssa.

Myös jäivät mieleen Imbi Pajun Viron nykyisyyteen rönsyilevät puheenvuorot. Yritimme tiivistää propagandan ja propagandan eron. Kuten Syrjökin todisti, Waltari ei omassa propagandassaan kirjoittanut valheita, mutta valikoi tietysti tosiasiat. Vanhassa Neuvostoliitossa hyvää propagandaa oli nimenomaan se, kun valheita toistamalla saatiin uusia totuuksia.

Muistettiin jälleen Jaan Krossin lausunto: kuinka ihmeessä Waltarilla saattoi olla niin tarkat tiedot Baltian tapahtumista (Totuus Virosta, Latviasta ja Liettuasta, 1941), paremmat kuin virolaisilla itsellään.

Waltarin uutteruus ja ateenalainen uhrivalmius tulivat hyvin esiin, minän laajentuminen oman kansan palvelukseen näkyy jo armeijakirjassa Siellä missä miehiä tehdään. Ritva Haavikko täydensi tätä urakointia tiedoillaan. Kai Ekholm keskittyi kiellettyjen kirjojen listaan, jossa Waltarikin sotien jälkeen pitkään komeili. Suhteet Neuvostoliittoon pysyivät jäissä, käännöksiä alkoi tippua varsinaisesti vasta 1990-luvulla.

Kaiken kaikkiaan Waltari toiminta oli isänmaallista ja kunniallista, liiankin uhrautuvaa. Siitä hän sai kärsiä mm. terveydellisesti kuten Ritva kertoi. Vanhat syytökset sympatioista Saksaan vain välähtivät; eihän Weimarin kongressimatka 1942 mikään vapaaehtoinen huvireissu ollut eikä aatteellinen nostatus, vaan kuului samaan komennukseen kuin muukin henkinen rintamanhoito. Paavolainen, kuten todettiin, olisi hyvin mielellään ollut mukana, mutta joutui jäämään Mikkeliin. Siitä happamuudet Synkässä yksinpuhelussa.

Waltarin väsymys propagandaan, henkinen krapula näkyvät sitten hyvin Sinuhessa ja Neljässä päivänlaskussa, missä kertoja esiintyy naulakauppiaana. Edelleen kiinnostus sodankäyntiin, vaikkapa tykkien toimintaan, tulevat esiin Mikael Karvajalassa ja Johannes Angeloksessa, joka on tavallaan talvisodan allegoria. Harvemmin muistetaan, että Mika Waltari on sittenkin maailmalla tunnetuin suomalainen sotakirjailija.

Tällaista, kaikkea muutakin. Taitaa olla paras painaa vähän jarrua näissä julkisissa tuuletuksissa, muuten pajatso tyhjenee ennen juhlavuotta. Mutta se eittämätön hyöty tilaisuuksista on, että aina joku aktivisti tuo löytämäänsä uutta aineistoa, niin nytkin. Tutkimus jatkukoon.

Jälki-istunto Kappelin terassilla Kirstin ja Kari Rahialan kanssa, tuuletettiin niitä sekä näitä. Kirstin kirja Lollot ja kollot ollut kevään huvin aiheena, väänsin siitä arvionkin Bibliophilokseen ja riistin aineksia pariin puheeseen ja kolumniin.