Panu Rajala

Pelikausi parhaimmillaan, kaikki kovassa kunnossa. Menköön Belgiaa vastaan miten menee, täällä ammutaan komeita maaleja.

Mutta samalla kävi keskustelu Vanhasen terveyskeskusseikkailussa. Todella tärkeitä aiheita tasavallassa! Pojat tuntuivat olevan sitä mieltä, että on pääministerin vika, että hän joutuu lööppiin, kun auttaa veristä potilasta saamaan hoitoa. Tietysti hän on väärässä seurassa. Kuinka niin?

Toimittajien kaksinaismoraali loistaa puhtaimmillaan. Ensin revitään juttua vaikka väkisin ja sitten paheksutaan niitä, jotka sattuvat uhreiksi. Miksi he aina loistavat lööpeissä? Jaa niin, kukahan ne lööpit tekeekään.

Olisi kiva kuvitella, mitä Kekkosen pääministerikaudesta olisi revitty, jos media olisi vähänkin ollut nykyisissä voimissaan. Nämä tämänpäiväiset ovat ihan arkisen viattomia tapauksia verrattuna menneiden vuosikymmenten raakaan rymyämiseen.

Matin vaiheet tuntuvat tutuilta, kun pienoiskoossa kohtasin samoja ilmiöitä. Kun minua oli taannoin toista viikkoa röykytetty lööpeissä eron jälkeen, keksi Ilta-Sanomien toimituspäällikkö kirjoittaa kolumnin suuresta narsismistani. Minähän ne jutut olin tehnyt ja lehteä myynyt! Eivät suinkaan lehden toimittajat.

Loistava suvi jatkuu ja haihduttaa nämä mikroskooppiset murheet. Kirjakin uhkaa valmistua, mistä saikin siivet näinä valon juhlaöinä.

Tv voisi hiljentyä ja sammua. Miksi Berlin Alexanderplatz riivaa vielä vuosien jälkeen uusintana. Döblinin tapa kertoa, aivan mielivaltainen, välittyy Fassbinderin sarjassa hyvin. Näin vapaasti voi kirjoittaa kun kirjoittaa vaan.

Suomihan voitti Belgian, mutta pääosan vei häikäilemätön huuhkaja. Meillä rantalehdossa jatkaa väsymätön satakieli, kuin hullaantuneena. Perunatkin jo korkeassa varressa.

Vetäisen lipun tankoon aamulla, onhan Puolustusvoimain lippujuhla. Mitä mietin samalla. Pidänkö puolustusta itsestään lankeavana asiana?

Omasta sissikoulutuksestani on 40 vuotta, mutta olen saanut päivittää tietojani Valtakunnallisilla Maanpuolustuskursseilla. Tänä keväänä selvitettiin viimeinen täydennysosa. Nyt kai pitäisi tietää kaikki.

Jos kysytään, pystyykö Suomi puolustamaan aluettaan omin voimin, mitä siis vastaisin? Kenraaleitten esitelmiä on kuunneltava rivien ja sanojen väleistä, tauoista, kalvojen takapuolelta. Olen kuulevinani, että ei ihan, ei näillä resursseilla, ei tällä aseistuksella.

Miten on käynyt niin, että rauhaa rakastava sukupolvi, joka poltti sotilaspassejaan 60-luvulla, joutuu nyt valitsemaan: joko rutkasti lisää rahaa nykyiseen puolustukseen – tai lopullinen loikka Naton sateenvarjon alle.

Kun katselee dokumenttia Urho Kekkosen ajoilta, muistaa hyvin kuinka luja usko vallitsi rauhanomaiseen ulkopolitiikkaan. Että kaikki voidaan selvittää sopimalla ja neuvottelemalla.

Viimeistään Venäjän viimeaikaiset tempaukset osoittavat, kuinka epävarma paikka on sittenkin myös tämä turvallinen Pohjola, josta Kekkonen tahtoi ydinaseettoman vyöhykkeen. Nyt Eurooppaan keskitetään päinvastoin uusia ohjusjärjestelmiä.

Yhdysvallat avaa pelin, Venäjä vastaa. Tuntuu kovin tutulta, ollaan taas kylmän sodan aukottomassa logiikassa.

Ilkka Kanerva on aloittanut ulkoministerinä lähes yhtä tarmokkaasti kuin Ranskan uusi presidentti Sarkozy. Iken ehdotus, että ryhdytään ensin selvittämään oman puolustuksen tarpeita ja vasta sitten toisessa vaiheessa laajempaa turvallisuuspoliittista kuviota, tuntuu liian käytännölliseltä toteutuakseen.

Olisihan hyvä perusteellisesti katsoa, mikä puolustusvoimiemme nykytila on kansainvälisesti vertaillen. Tosin jos 1930-luvulla olisi tehty vastaava selvitys, tulos olisi kaiketi ollut murskaava: ei mitään mahdollisuuksia puolustaa tällä malli Cajanderilla.

Puolustukseen tuli mukaan venyvä ja laskematon tekijä: kansan tahto. Siinä suhteessa ei nytkään näytä olevan puutteita. Onhan arsenaalikin aika lailla kehittynyt.

Kysymys näyttääkin olevan teknologian kilpajuoksusta, josta kellään ei ole kirkasta kokonaiskuvaa. Sotaa käydään tulevaisuudessa aivan uusin menetelmin. Hyökkäykset internet-verkkoja vastaan antavat vasta joitain viitteitä. Uusia pirullisia keinoja keksitään.

Kanervan esityksen tahdissa selvitettävää riittää. Esteenä on Nato-vastustajien epäluulo, että tällä vetkuttelulla vain hankitaan lisäaikaa sotilasliittoon livahtamiseksi. Luotetaan että kansan mielet kypsyvät kun lähialueelle ilmaantuu lisää epävarmuustekijöitä.

Mitä siis vastaisin maanpuolustuksen viisaat esitelmät kuunneltuani. Kuinka tulisi toimia? Hiton vaikea sanoa. Luulen että useimmat ajattelevat selkäytimellä, jonka reaktiovalmius on vuosikymmenten takaista tekoa.

Mutta niin pitkälle kaikki systeemit meillä on kehitetty, niin korkealle hinattu kriisivalmius, niin kova teknologiankin taso, että uskallan luottaa omaan puolustukseen, jos sitä tasaisesti kehitetään.

Entä nuorten miesten kunto? Ainakin tietokonepelien taistelijoina he ovat huipulle harjaantuneita. Jospa se onkin ratkaisutekijä.

Tätä vain, suven ihmeellisyyttä. Vaikea pysyä sisällä kirjoitustöissä. Ripustettu riippukeinut, leikattu ruohoa, lämmitetty saunaa, yritetty edes vähän laiskotella. Ei tahdo onnistua, kirja valmistumaisillaan.

Marjalla juhlavat koulun päättäjäiset eilen, on saanut siinä nainen huomiota kerrakseen! Kuinka moni eläkkeelle lähtijä kiipeää puuhun, lyö ja juoksee kunnareita koulun pesäpallomatsissa, hiihtää viimeisen koulumatkan rullasuksilla, ylipäätään hilluu ja hurjastelee nuoren teinin tavalla? Ja kuuntelee sitten suviyössä kehrääjälintuu…

Miksi eilen piti puoleksi tunniksi keskittyä Kari S. Tikkaan (kuukausiliite) – oliko sittenkään niin merkittävä henkilö, vaikka kuolema kyllä huomattiin. Pari kertaa puhelimme, taisi käydä meilläkin Elinan opettajana 70-luvulla, joillakin jatkoilla tai sitseillä; hyväntuulinen, nokkela, vähän ilkeä ja hyvin kyyninen kaveri. Urbaanin pintaelämän esikuva, varmaankin alansa asiantuntija. Kenties tuo kaksoiselämä kiinnostaa, Dr Jekyll ja Mr Hyde.

Yhtä hassua oli palata vieläkin Jäätteenmäen kujanjuoksuun yksityiskohtaisesti. Hyvin tehtyjä suuritöisiä juttuja olleista ja menneistä, ei kovin uutta esiin tuovasti.

Elokuvaa juhlitaan ja Matti Kassilaa vallan aiheellisesti. Katselimme teeman eilen illalla, hyvä viisaita puhuva dokumentti ja jälleen kerran Elokuu. Hieno alku, Topi Mäkelän syvätarkka kuva alkoholistista: kun on kolme alan miestä asialla – FES, Kassila ja Mäkelä – kuvassa ei toivomisen varaa. Naisetkin vahvoja, nuoret herkkiä, mustavalkoinen kuvaus tavoittaa helteen sävykkäästi. Senni Niemisen Niemiskä on mainio. Sitten loppu melkein pilaa hienon elokuvan takautuvine selittelyineen, mutta niinhän tekee Sillanpääkin. Olisiko parempi dramaturgia malttanut sirotella psykologiaa viitteellisemmin pitkin matkaa? Toisen minän syytöspuhe on jostakin – Bergmanilta? Kerran kertoja osuu juuri oikeaan kohtaan: Maunon ja Iitan latokohtauksessa. Siinä on aitoa sillanpääläistä ennakointia, kertojan vapautta. Monin kohdin Kassila tajusi Sillanpäätä aivan vaistonvaraisesti ja osui ytimeen.

Eeva-Liisa kertoi nähneensä Keravan Elokuun ja pitäneensä sitä hyvänä. Tosin ei tuntenut romaania eikä elokuvaakaan. Ilmeisesti teoksen ytimessä on jotain, mitä oikaisevakaan sovitus ei kokonaan pyyhkäise menemään.

Vesi on äkkiä lämmennyt uimakelpoiseksi. On saatu uudet rappuset saunan eteen ja laituri korjatuksi ansiokkain apuvoimin. Erinomaista. Suvi saa puolestamme jatkua. Odottelemme vain Marjaa, joka purkaa huusholliaan ja harjoittelee Tarvasjoella näytelmää tulevaa Armfelt-juhlaa varten.