Panu Rajala

Helsingin Sanomat esittelee ansiokkaasti hallituskauden kulttuuripoliittisia saavutuksia ja myös takaiskuja. Kausi on ollut parempi kuin aikoihin (koskaan?), huomattavia tuloksia mm. kirjastojen rahoituksen siirto veikkausvaroista budjettiin (jota kauan turhaan yritettiin), näkövammaisten kirjaston kehitys ja elokuvan lisätuki. Kulttuuribudjetti on ollut jatkuvassa kasvussa, paremmassa kuin muut alat. Oopperaa ja Kajaanin teatteria on autettu jaloilleen. Vaikeissa tekijänoikeuksissa ja Venäjän suhteissakin on tehty selvää jälkeä.

Kaikki tämä ja muutkin edistykset sopivat huonosti kuvaan kulttuuriministeristä aivottomana missinä. Päinvastoin Tanja Saarela on yllättänyt epäilijänsä, ja sitä on vaikea myöntää. Joitain hairauksia täytyy aina tulla, ystävyysseurojen rahat eivät yleisessä eteenpäin rientämisessä paljon tunnu, varsinkin kun monet seurat nuokkuvat menneisyyden unta (?). On loistavia poikkeuksia kuten Tuglas-seura. Menetykset kai enimmältä palautettiin.

Eiköhän pian eduskunnasta kuulu ääniä, etteivät nämäkään tulokset mitenkään ministeristä johdu vaan eduskunnan sivistysvaliokunnan uutteruudesta. Jos saldo näyttäisi miinusta, se olisi luonnollisesti ministerin syytä. Ja katsokaas vaan: jatkossa media keskittyy taas ministerin pintajulkisuuteen ja sen röykytykseen eikä vahingossakaan kulttuuripolitiikkaan. Totta kai sekin on kohteen omaa syytä.

Muuten, minkähän takia kulttuurirahoituksen virkistys ei säteile millään tavalla kuntiin? Päinvastoin vallitsee apea alasajo, museot suljetaan, maisemat pilataan, ideat haudataan.

Ilon pilkahdus: lunta sataa klo 9.45.

Näin Elmon päivänä luin uudesta Bibliophiloksesta Kari Saviniemen artikkelin Juhani Peltosen vaiheista. Korson talon tuhoaminen turhan tien tieltä kuohuttaa vieläkin. Miljöön suunnittelu ei taida missään olla kunnallisen toimen vahvoja puolia. En myöskään tiennyt Peltosen vaikeuksista Otavalla. Vierailin pari kertaa Lopella Peltosilla, muistan laajan kirjaston ja Juhanin lempipuuhan: kirjaston järjestelyn viinin siivittämänä.

Lehdessä on myös mainio juttu urheilukirjallisuudesta, Vammalan esitelmiä (huom. Veikko Huovisen huomio teatraalisesta jalkapallohurmiosta vuodelta 1986!) sekä paljon muuta, valaisua mm. Minna Canthin miessuhteista, missä Erkotkin esiintyvät.

Saddam Husseinin teloitus lieveilmiöineen kuohuttaa laajalti. Ei ihminen pohjaltaan muutu. Tosin en muista, moralisoitiinko Nürnbergin tuomioista puoli vuosisataa sitten. Eiköhän niitä vieläkin pidetä oikeutettuina. Entä Eichmann? Stalin harrastuksista ei kannata muistuttaa. Vuoden 1918 teloituksia tutkitaan vieläkin. Huhtiniemen kaivaukset herättivät toiveen uusista kuohuttavista tapauksista. Reaktiot eivät poikkea paljon Saddamin salaa kuvatun videon tutkiskelusta. Ihmistä kiinnostaa toisen kuolema, varsinkin väkivaltainen. Teloituksia katsomme televisiosta harva se päivä, viimeksi Stauffenbergerin ja Elisabeth I:n suosikkien. Ne ovat aikansa todellisuutta, vaikka fiktiota. On kuitenkin ilmeinen tarve nähdä, näyttää. Kuinka kuvitteellinen esitys poikkeaa suorasta ja todellisesta? Tämä aika ei entisistä paljon sivisty.

Tarja Halonen sanoi puheessaan, että maailma on julma ja paha, mutta ihmisten on tehtävä se paremmaksi. Ikään kuin ihmiset eivät kuuluisi julmaan maailmaan.

Onnen tuokiot on vain tunnistettava. Esimerkkinä tällainen: kirjoitustyö lähtee aamulla sujumaan, samalla kattilassa porisee kinkun luilla muhevoitettu hernekeitto, sen kypsyessä käyn lenkillä, aurinko paistaa pitkästä aikaa – ja ihanaa soppaa maistellessa radiosta tulee suosikkini Asko Kaikusalon, vanhan norssin, riemukasta kerrontaa myyrien ihmeellisestä maailmasta. Taidatkos panna paremmaksi?

Ensimmäisen kerran kirjoitan uuden vuosiluvun. Pieni juhlava sävähdys.

Onhan vuosi alkanut harmaasti ja pimeyden vallassa. Vettä satoi valtoimenaan, kun poikani kanssa ajoimme Helsingistä tänne maakuntaan. Ensin suorittava Turusta tyhjiä teitä faijaa katsomaan.

Presidentin puhe ei tarjonnut nytkään yllätyksiä eikä juuri keskustelun avauksia. Lempeän tasapuolinen jokaiselle jotakin -linja jatkuu. Sisäpiiri, avustajat, virkamiehet kaiketi tunnistavat, mitä hyvin yleisten lausumien takana piilee konkreettisesti. Me muut saamme arvailla. Millä tavoin siis parannettava kv. yhteistyötä pakolaiskysymyksissä? Tällaisia pikkuseikkoja presidentti ei kerro.

Urho Kekkosen ensimmäinen uudenvuoden puhe 50 vuotta sitten analysoi viiltävästi maailmanpolitiikkaa, sen syöksyyn vieriviä kiviä. Oltiin juuri selvitty Unkarin kansannousun järkytyksistä. Halonen korostaa globalisaatiota, mutta ei aukaise suuria linjoja maailman tilanteeseen eikä suhteuta niitä Suomeen. Aiheita olisi vaikka kuinka.

Pakolaiskysymys on muuten kiitettävästi esillä, tv:ssä pyörii kaksikin sarjaa aiheesta, Tervon haukuttu Mogadishu Avenue sekä eilen alkanut Kotikatsomon Poikkeustila. Jälkimmäinen vaikutti realistiselta. Saamme vaikutelman miltä elämä vastaanottokeskuksissa näyttää, dramatisoituna tietysti. Kontrastina, taustakuvana tuoreet uutiset Somaliasta. Oppinut dosentti korostaa, että meillä on väärä kuva rauhanomaisesta islamista. Mistähän se siis tulee?

Olisiko Aamulehden kulttuuriosasto virkistymässä. Tuoreeltaan kaksi kiintoisaa juttua, varsinkin Varpion ja Jaakko Syrjän duelli (31.12.) muistin luotettavuudesta suhteessa kirjallisiin merkintöihin – aiheena edelleen Väinö Linna. Saara Kesävuoren oivaltama lehtijuttu porautuu elämäkerrallisen tutkimuksen ytimeen. Ymmärrettävä joskin perin harvinainen on rauhallisen Syrjän tuohtumus, joka kumpua riveiltä ja niiden väleistä. Varpio on kirjassaan arvioinut ”kaksinkertaisen” muistin epävarmuutta (miten Syrjä muistaa Linnan muistot), mutta uskonut enimmältä epäröimättä Valmarin aikalaismerkintöjä. Hyvä tasavertainen keskustelu toivottavasti yllyttää lukijoita Varpion ja Syrjän kirjojen äärelle.

Tänään eloisaa debattia naistutkimuksesta, Arto Jokinen pöllyttää Niemelän ja Tammisalon ilmeisen reipashenkistä pamflettia Keisarinnan uudet (v)aatteet. Tunnustaa sentään tämä malefeminist, että naistutkimus voisi vähän ottaa biologiaakin huomioon. Ei olisi pahitteeksi. Mutta vierellä Kari Salminen Judith Butleria kommentoidessaan päätyy itsepäisesti uskomaan, että luonnosta voi puhua vain kulttuurin kielellä. Kyse onkin, minkä kulttuurin – yhteiskunnallisen, humanistisen vai luonnontieteellisen? Viimemainittua naistutkimus hylkii ohjelmallisesti, koska se ei vahvista valittua sukupuoletonta vakaumusta.

Ykkösaamussa Hannu Raittila tiesi ”tuhat metodia”, joilla Saddam Hussein olisi voitu kukistaa. Tällaisia älypäitä maailma todella tarvitsisi. Jospa hän kertoisi vaikka vain sata metodia, joilla Somalia voitaisiin rauhoittaa. Tai kaksi.

Kolmen viisaan keskustelu osoitti, että kosketus luonnontieteisiin antoi taas parhaat kommentit, nyt arkkiatri Pelkoselta. Mutta kärjistävä liioittelu on aina hauskempaa kuin kuivan asiallinen analysointi. Raittila rinnasti kansanäänestyksen vaaroiksi yhtä hyvin kansallisiskelmän valinnan kuin kannanotot kuolemantuomioon!