Panu Rajala

Hektinen loppuviikko: Marja muutti meille, suuri tilintarkastusjuhla Ikaalisissa, Alma ja Eeva-Liisa pyörivät Myllykolun näytelmää valmistellen, Katariina Romppainen pistäytyi haastattelemassa, media virkeänä, Pyynikillä ensi-ilta ja Kapa ilmaantui taas kuvaamaan. Kaiken keskellä romaani tuli loppuun katsotuksi ja lähetetyksi.

Olemme kyllä hämmästyneet Pyynikin esityksestä, lähinnä siitä että tämä ystäväni Heikki Luoman Mooseksen perintö (tv-sarjan live-uusinta) näytti uppoavan ihmisiin niin täydestä. Kun se ei meitä jaksanut huvittaa juuri ollenkaan, niin liioiteltua ja karrikoitua oli satiirin yritys, niin äärimmäisen simppeleitä nauratuskeinot. Ehkä vika oli meissä.

Tänään luemme Aamulehdestä, että mopolla kännissä kaahaava kanttori kuuluu jo komedian historiaan! Me kun kiusaannuimme joka kerta kun tämä kiljukaula näyttämölle päräytti sekoilemaan. Siis mikään ei ilmeisesti huvita suomalaisia enemmän kuin humalainen kohellus: mitä kohelimpaa sen palkitsevampaa.

Liian pitkä esitys oli tuottanut tiivistystuskia niin että ohjaus oli unohtunut, ainakin henkilöiden osalta: jokainen huusi minkä jaksoi yksiviivaisesti ja vailla turhia vivahteita. Tyhjät kohdat korvattiin kiivaalla autoilulla.

Hiljainen hetki Pyynikin menneiden vuosikymmenten merkittäville esityksille: klassikoita Shakespearesta Linnaan. Kiitollinen muistolause Jukka Kajava-vainaalle, joka ne aina pani paikalleen, niin hyvät kuin huonot.

Tunnen liiankin hyvin ne talousvaikeudet, joista Pyynikin kunniakkaan ohjelmiston roima nykykevennys sai alkunsa, mutta ei sekään oikeuta näin pitkään jatkuvaa alennusmyyntiä vai kuinka. Siitä on se seuraus, että yleisö tottuu limboihin eikä osaa enää parempaa kaivatakaan. Pitäisikö ottaa tauko kesäteatterien katsomisessa.

Virkistäviä tapaamisia pitkin päivää; ilahduttavinta että Pälsin loistokkaat Hämeenkyrö-kuvat löytyivät viimein museosta, joka remontissa ties kuinka kauan. Kapa niitä katselkoon kun pääsee taas kuvailemaan. Silloin 1935 voitiin vielä puhua sillanpääläisestä maisemasta, todella.

Puhuin puhelimessa Järvenkylän asukkaan kanssa, joka oli kerrassaan järkytetty siitä, kuinka kaunis vapaa järvenrantamaisema on kaavoitettu piloille: ahtaille tonteille noussut korkeita talorumiluksia. Hinnat tietysti huipussaan. Sitä menoa jatketaan, uskon ma.

Kangasalle Ramppi-teatteriin: Aulis Aarnion Kostian pappi -romaanin toinen uusittu sovitus samalla paikalla, siitä kai koko teatteri alkoi, joten yksi kierros on kierretty. Tulipunainen ratsastaja jatkaa vankkaa linjaa: tutkittua historiaa, viisaita ja vakavia ajatuksia. Jussi Saari Ithalinin roolissa on kovasti kehittynyt ja karistanut maneereitaan. Lienee ohjaajankin Sina Kujansuun ansiota suuresti. Kaikki näyttelivät vaivattomasti, joukot hallinnassa, samoin hevoset.

Vip-illallisilla hauskaa seuraa, varsinkin räiskyvä emäntä Arja Saijonmaa, jolle pitäisi kehittää hyvää tekemistä Suomessa, teatteria tai muuta estradia.

Samaa 1700-lukua elimme molemmat Marjan kanssa, hän viimeisessä Armfelt-näytännössään Tarvasjoella. Kaari Utrion esitelmässään kuvailema todellisuus ei näissä suurmies- ja pappisnäytelmissä tietenkään nouse esiin: kuinka köyhää, uhattua ja kivulloista kansan elämä todella oli. Kulttuurihistoriaa kuvaillaan ylätasolta ja hyvä niin, opettavaisia ja tarpeellisia teatteritapauksia yhtä kaikki.

Ike Kanervan päivä, siellä poika säteilee Condoleezza Ricen kanssa. Miten onkin ollut viime aikoina takkuilevaa tämä suhde Yhdysvaltoihin. Kekkonen jo avasi linjat Kennedyn kanssa, ja sen jälkeen useimmat USA:n presidentit ovat vierailleet jopa Suomessa, Johnson varapresidenttinä, lisäksi ainakin Ford, Reagan, Bush sr ja Clinton kävivät täällä.

Jos Condoleezza tosiaan tulee Turkuun, uskomme että Ike ja Sedu Koskinen järjestävät hänelle kunnon bileet. Juhlittava Iken sanoin ”yläkvarttaaliin”.

Uusi tv-ohjelma puhui Remarquen romaanista Länsirintamalta ei mitään uutta, mutta keskustelu oli pettymys. Kun vanha kunnon Linkola tapansa mukaan kärjistää, eikö toisten tulisi edes vähän panna vastaan eikä hövelisti nyökytellä. Mitä pasifismi olisi auttanut isänmaatamme 1939? Ovatko suomalaiset Afghanistanissa muka sotimassa? Onko meillä militarismi tosiaan nousussa, kun varuskuntia lakkautetaan. Kysykää edes.

Sen sijaan Paasilinnan Jäniksen vuoden uusin versio Komediateatterin pihalla oli odotusten mukainen ensi-illassaan: pikkunäppärä, tyyppikomiikkaa korostava, luonnonläheisyyttä pikemmin hylkivä. Tämän tyylilajin toi Kotkaniemi meille Agapetuksillaan. Paasilinnan aikanaan huima oivallus Kekkosen vaihtumisesta vuoden 1968 vaiheilla vesittyi perusteellisesta käsittelystä ja osoitti idean kuluneen jo käytöstä. Lopun karhunhiihto oli myös aika hölmö, mutta jänis (Elsa Saisio) varsin hurmaava.

Tuli mieleeni, että teatterit voisivat sopia, ettei missään enää laulettaisi rintamasuunnassa yleisölle reippaita lauluja, mutta peruin samassa: nämä ovat hyviä taukoja ajatella muita asioita.

Varsin mahtavat Armfelt-juhlat polkaistiin pystyyn Tarvasjoella.

Gustaf Mauritz Armfeltin syntymästä tulee 250 vuotta, mies syntyi Juvan puustellissa Tarvasjoella 31.3.1757; siinä aihetta keväästä saakka jatkuneisiin tapahtumiin.

Pääsin mukaan lauantaina urheilukentälle, missä oli karnevalistista menoa ja soppatarjoilua. Sen jälkeen katsottiin kesäteatterissa Merja Isotalon kirjoittama ja ohjaama ”näytelmäpeli” Everstin salaisuus, missä varsinkin Armfeltin naisseikkailijan maine nousi aiheeksi. Myös juoniteltiin sotaa Venäjää vastaan, missä tarkoituksessa Kustaa III vieraili valehahmossa paikalla. Muuten kuvattiin säätyläisten ja yhteisen kansan elämää kesäkuussa 1788 Salomoninpäivän aikaan.

Näytelmä oli positiivinen yllätys siihen nähden, että olin Marjalta (joka näytteli ansiokkaasti kievarin emäntää) päässyt siihen käsitykseen, että kyseessä oli pienehkö kuvaelma. Näimmekin kokopitkän kolminäytöksisen, jonka keskimmäinen näytös oli kekseliäästi sijoitettu välikahveille sisätiloihin. Puvustus oli paneutunutta ja silmiä hivelevää, suunnittelijana Sanna Vuohijoki, joka myös näytteli Hedvig de la Gardieta, Armfeltin laillista puolisoa. Kaikki puvut valmistettu tätä varten! Päähenkilö (Marko Tuominen) riittävän salskea hahmo. Visuaalisesti hieno, melko sujuva ja asiatiedoiltaan pätevä näytöskappale. Vielä näytellään maanantaina ja keskiviikkona.

Illalla oli tyylikkäät ja maittavat illalliset Yli-Tuomarilan kartanossa Juvan kartanon hinnoiteltua kuulemma itsensä ulos tapahtumasta. Kartanoiden kamppailua varsinaisen Suomen vanhoilla kulttuuriseuduilla. Näytelmän henkilöt roolipuvuissaan antoivat iltaan oman säihkeensä, samoin musiikkiohjelma ja vapaat puheenvuorot, joita varsinkin käytti aiheeseen ja sukuun perehtynyt Günter Brüninghaus Viurilan kartanosta Halikosta.

Sunnuntaiaamu huipensi juhlallisuudet. Wuoden 1693 kaavan mukaan pidetty jumalanpalvelus Tarvasjoen kirkossa oli kiinnostava ja monivaiheinen arkaaisine kieliparsineen ja vanhasti laahaavine virrenveisuineen päättyen ehtoolliseen. Kirkkoväki oli asianmukaisesti mustiin pukeutunut ja istui se naiset vasemmalla ja miehet oikealla puolen käytävää. Kirkkoherra, teol.tri Esko M. Laine osasi hyvin ja mahdikkaasti lukea Agricolan tekstiä ollen vaikuttava näky aikaan liittyvässä asussaan, kalotti päässä. Kuulutukset kruunasivat seremonian.

Tutustuimme Armfelt-näyttelyyn museossa, joimme kirkkokahvit ja sain pikaisesti vapautua kirkkovaatteista, jotta ehdimme tällä kertaa oikeaan Juvan kartanoon, jonka pihamaalla saimme kuulla valistavia puheenvuoroja. Kotiseutuneuvos Kalervo Mäkinen muistutti aivan oikein Armfeltin hieman unohtuneesta asemasta eräänä historiamme merkittävänä diplomaattisena hahmona, jonka ansiosta mm. Viipurin läänin liitettiin Suomeen 1800-luvun alussa. Hän ennusti myös tutkimuksen nostavan pian Armfeltin uusin näkökulmin esiin. Aikansa suvereeni eurooppalainen vaikuttaja, Mannerheimiakin maineikkaampi. Kaari Utrio palautteli konkreettisesti mieliin kuinka köyhää oli elämä Suomessa vielä 1700-luvulla. Terveellisesti hän huomautti, että jos sen ajan ihminen saapuisi nyt luoksemme 2000-luvulle, hän uskoisi tulevansa taivaaseen: kaikilla on ruokaa ja kipulääkitystä, lapset eivät kuole pieninä, synnytystä ei tarvitse pelätä eikä käydä jatkuvia sotia. Silti me aina valitamme jostakin.

Voipuneina mutta tyytyväisinä päättelimme kaksipäiväiset juhlallisuudet. Helle säesti täydellä terällä, silti vire pysyi virkeänä. Jaa-a, enpä haluaisi vertailla, mutta mahtaisiko Hämeenkyrön mahtipitäjä enää nykyisellään pystyä samaan kuin pieni 2000-päinen Tarvasjoki. Sehän nähdään ensi vuonna.

Marja kiusaantuu kun aina kehun häntä, mutta hän nämä kyllä pisti alkuun ja oli keskeisenä Armfelt-toimikunnassa muiden rooliensa ohessa. Sikäli hänen 30-vuotinen kaarensa Tarvasjoella sai upeimman mahdollisen lähtöhuipennuksen, jota kelpasi näin monin tavoin mukana juhlistaa.

Tuntuu tyhjältä, ällistyttävältä, kun käsikirjoitus pääseekin loppuun, kuin yllättäen. Vielä on paljon työtä, ei syytä liikaa iloitella. Mutta huojennus, välietappi.

Saunassa alkaa tuntua, helpottaa. Helle ja valo vauhdittavat ajatustoimintaa, työkin saa siivet. Muistan Jouko Tyyrin vanhan ehdotuksen: kesällä tulisi tehdä kovasti työtä ja pitää lomaa pimeään aikaan talvella. Ennen maatalousyhteisössä näin tehtiinkin ja terveinä elettiin.

Vielä Vanhasesta, kun luen hämmästyneenä kauppajonossa, että ovat heitelleet Merikukan kanssa vessapaperirullaa kilpaa Kesärannassa. Joka näkee vain tämän, tuhahtaa taas pääministerin lapsellisuudelle. Jutusta käy ilmi, että leikin keksi ryhmänjohtaja Timo Kalli hallitusryhmien kesätapaamisessa. Siis ketkä ovatkaan lapsellisia? Ja eikö aikuisten leikkimielisyys olekaan hyvä asia.

Minusta pääministerin ns. nolot tilanteet ovat perin inhimillisiä ja jokapäiväisiä. Pitäisikö olla tarkoin vahdittu ja läpeensä sliipattu johtaja. Media tekee kaikesta läpinäkyvää. Ei kai kukaan voi etukäteen sopia, että naisystävä ei sitten heittele rullaa. Sitä paitsi vapaana kulkeva poliittinen johtaja on erilainen kohde kuin turvatussa liitossa elävä. Mitä olisi kirjoitettu tänään, jos naimisissa olevan pääministeri kiipeäisi yöllä sairaanhoitajaopiston ikkunasta sisään. Näin kerrottiin aikanaan Kekkosesta.

Tärkeämpää asiaa. Kun G8:n kokouksessa johtajat voivat tavata ja keskustella ja vähän purkaakin ja vaikkapa vain hurskastella ilmastonmuutoksesta – onhan se joka tapauksessa jotakin, mahdollisuus pieneen liennytykseen tai edistykseen. Minkähän takia nämä mielenosoittajat vainoavat juuri näitä tapaamisia? Vasta nelisensataa on loukkaantunut, toiset vakavasti, rauhan ja tasa-arvoin puolesta tietysti. Mielenosoittajien eräs puhetorvi näkyy olevan Johanna Nuorteva, suurta sukua. Millaisen pakinan kirjoittaisi aiheesta isoisoisänsä Väinö Nuorteva alias Olli…

Pelikausi parhaimmillaan, kaikki kovassa kunnossa. Menköön Belgiaa vastaan miten menee, täällä ammutaan komeita maaleja.

Mutta samalla kävi keskustelu Vanhasen terveyskeskusseikkailussa. Todella tärkeitä aiheita tasavallassa! Pojat tuntuivat olevan sitä mieltä, että on pääministerin vika, että hän joutuu lööppiin, kun auttaa veristä potilasta saamaan hoitoa. Tietysti hän on väärässä seurassa. Kuinka niin?

Toimittajien kaksinaismoraali loistaa puhtaimmillaan. Ensin revitään juttua vaikka väkisin ja sitten paheksutaan niitä, jotka sattuvat uhreiksi. Miksi he aina loistavat lööpeissä? Jaa niin, kukahan ne lööpit tekeekään.

Olisi kiva kuvitella, mitä Kekkosen pääministerikaudesta olisi revitty, jos media olisi vähänkin ollut nykyisissä voimissaan. Nämä tämänpäiväiset ovat ihan arkisen viattomia tapauksia verrattuna menneiden vuosikymmenten raakaan rymyämiseen.

Matin vaiheet tuntuvat tutuilta, kun pienoiskoossa kohtasin samoja ilmiöitä. Kun minua oli taannoin toista viikkoa röykytetty lööpeissä eron jälkeen, keksi Ilta-Sanomien toimituspäällikkö kirjoittaa kolumnin suuresta narsismistani. Minähän ne jutut olin tehnyt ja lehteä myynyt! Eivät suinkaan lehden toimittajat.

Loistava suvi jatkuu ja haihduttaa nämä mikroskooppiset murheet. Kirjakin uhkaa valmistua, mistä saikin siivet näinä valon juhlaöinä.

Tv voisi hiljentyä ja sammua. Miksi Berlin Alexanderplatz riivaa vielä vuosien jälkeen uusintana. Döblinin tapa kertoa, aivan mielivaltainen, välittyy Fassbinderin sarjassa hyvin. Näin vapaasti voi kirjoittaa kun kirjoittaa vaan.

Suomihan voitti Belgian, mutta pääosan vei häikäilemätön huuhkaja. Meillä rantalehdossa jatkaa väsymätön satakieli, kuin hullaantuneena. Perunatkin jo korkeassa varressa.

Vetäisen lipun tankoon aamulla, onhan Puolustusvoimain lippujuhla. Mitä mietin samalla. Pidänkö puolustusta itsestään lankeavana asiana?

Omasta sissikoulutuksestani on 40 vuotta, mutta olen saanut päivittää tietojani Valtakunnallisilla Maanpuolustuskursseilla. Tänä keväänä selvitettiin viimeinen täydennysosa. Nyt kai pitäisi tietää kaikki.

Jos kysytään, pystyykö Suomi puolustamaan aluettaan omin voimin, mitä siis vastaisin? Kenraaleitten esitelmiä on kuunneltava rivien ja sanojen väleistä, tauoista, kalvojen takapuolelta. Olen kuulevinani, että ei ihan, ei näillä resursseilla, ei tällä aseistuksella.

Miten on käynyt niin, että rauhaa rakastava sukupolvi, joka poltti sotilaspassejaan 60-luvulla, joutuu nyt valitsemaan: joko rutkasti lisää rahaa nykyiseen puolustukseen – tai lopullinen loikka Naton sateenvarjon alle.

Kun katselee dokumenttia Urho Kekkosen ajoilta, muistaa hyvin kuinka luja usko vallitsi rauhanomaiseen ulkopolitiikkaan. Että kaikki voidaan selvittää sopimalla ja neuvottelemalla.

Viimeistään Venäjän viimeaikaiset tempaukset osoittavat, kuinka epävarma paikka on sittenkin myös tämä turvallinen Pohjola, josta Kekkonen tahtoi ydinaseettoman vyöhykkeen. Nyt Eurooppaan keskitetään päinvastoin uusia ohjusjärjestelmiä.

Yhdysvallat avaa pelin, Venäjä vastaa. Tuntuu kovin tutulta, ollaan taas kylmän sodan aukottomassa logiikassa.

Ilkka Kanerva on aloittanut ulkoministerinä lähes yhtä tarmokkaasti kuin Ranskan uusi presidentti Sarkozy. Iken ehdotus, että ryhdytään ensin selvittämään oman puolustuksen tarpeita ja vasta sitten toisessa vaiheessa laajempaa turvallisuuspoliittista kuviota, tuntuu liian käytännölliseltä toteutuakseen.

Olisihan hyvä perusteellisesti katsoa, mikä puolustusvoimiemme nykytila on kansainvälisesti vertaillen. Tosin jos 1930-luvulla olisi tehty vastaava selvitys, tulos olisi kaiketi ollut murskaava: ei mitään mahdollisuuksia puolustaa tällä malli Cajanderilla.

Puolustukseen tuli mukaan venyvä ja laskematon tekijä: kansan tahto. Siinä suhteessa ei nytkään näytä olevan puutteita. Onhan arsenaalikin aika lailla kehittynyt.

Kysymys näyttääkin olevan teknologian kilpajuoksusta, josta kellään ei ole kirkasta kokonaiskuvaa. Sotaa käydään tulevaisuudessa aivan uusin menetelmin. Hyökkäykset internet-verkkoja vastaan antavat vasta joitain viitteitä. Uusia pirullisia keinoja keksitään.

Kanervan esityksen tahdissa selvitettävää riittää. Esteenä on Nato-vastustajien epäluulo, että tällä vetkuttelulla vain hankitaan lisäaikaa sotilasliittoon livahtamiseksi. Luotetaan että kansan mielet kypsyvät kun lähialueelle ilmaantuu lisää epävarmuustekijöitä.

Mitä siis vastaisin maanpuolustuksen viisaat esitelmät kuunneltuani. Kuinka tulisi toimia? Hiton vaikea sanoa. Luulen että useimmat ajattelevat selkäytimellä, jonka reaktiovalmius on vuosikymmenten takaista tekoa.

Mutta niin pitkälle kaikki systeemit meillä on kehitetty, niin korkealle hinattu kriisivalmius, niin kova teknologiankin taso, että uskallan luottaa omaan puolustukseen, jos sitä tasaisesti kehitetään.

Entä nuorten miesten kunto? Ainakin tietokonepelien taistelijoina he ovat huipulle harjaantuneita. Jospa se onkin ratkaisutekijä.

Tätä vain, suven ihmeellisyyttä. Vaikea pysyä sisällä kirjoitustöissä. Ripustettu riippukeinut, leikattu ruohoa, lämmitetty saunaa, yritetty edes vähän laiskotella. Ei tahdo onnistua, kirja valmistumaisillaan.

Marjalla juhlavat koulun päättäjäiset eilen, on saanut siinä nainen huomiota kerrakseen! Kuinka moni eläkkeelle lähtijä kiipeää puuhun, lyö ja juoksee kunnareita koulun pesäpallomatsissa, hiihtää viimeisen koulumatkan rullasuksilla, ylipäätään hilluu ja hurjastelee nuoren teinin tavalla? Ja kuuntelee sitten suviyössä kehrääjälintuu…

Miksi eilen piti puoleksi tunniksi keskittyä Kari S. Tikkaan (kuukausiliite) – oliko sittenkään niin merkittävä henkilö, vaikka kuolema kyllä huomattiin. Pari kertaa puhelimme, taisi käydä meilläkin Elinan opettajana 70-luvulla, joillakin jatkoilla tai sitseillä; hyväntuulinen, nokkela, vähän ilkeä ja hyvin kyyninen kaveri. Urbaanin pintaelämän esikuva, varmaankin alansa asiantuntija. Kenties tuo kaksoiselämä kiinnostaa, Dr Jekyll ja Mr Hyde.

Yhtä hassua oli palata vieläkin Jäätteenmäen kujanjuoksuun yksityiskohtaisesti. Hyvin tehtyjä suuritöisiä juttuja olleista ja menneistä, ei kovin uutta esiin tuovasti.

Elokuvaa juhlitaan ja Matti Kassilaa vallan aiheellisesti. Katselimme teeman eilen illalla, hyvä viisaita puhuva dokumentti ja jälleen kerran Elokuu. Hieno alku, Topi Mäkelän syvätarkka kuva alkoholistista: kun on kolme alan miestä asialla – FES, Kassila ja Mäkelä – kuvassa ei toivomisen varaa. Naisetkin vahvoja, nuoret herkkiä, mustavalkoinen kuvaus tavoittaa helteen sävykkäästi. Senni Niemisen Niemiskä on mainio. Sitten loppu melkein pilaa hienon elokuvan takautuvine selittelyineen, mutta niinhän tekee Sillanpääkin. Olisiko parempi dramaturgia malttanut sirotella psykologiaa viitteellisemmin pitkin matkaa? Toisen minän syytöspuhe on jostakin – Bergmanilta? Kerran kertoja osuu juuri oikeaan kohtaan: Maunon ja Iitan latokohtauksessa. Siinä on aitoa sillanpääläistä ennakointia, kertojan vapautta. Monin kohdin Kassila tajusi Sillanpäätä aivan vaistonvaraisesti ja osui ytimeen.

Eeva-Liisa kertoi nähneensä Keravan Elokuun ja pitäneensä sitä hyvänä. Tosin ei tuntenut romaania eikä elokuvaakaan. Ilmeisesti teoksen ytimessä on jotain, mitä oikaisevakaan sovitus ei kokonaan pyyhkäise menemään.

Vesi on äkkiä lämmennyt uimakelpoiseksi. On saatu uudet rappuset saunan eteen ja laituri korjatuksi ansiokkain apuvoimin. Erinomaista. Suvi saa puolestamme jatkua. Odottelemme vain Marjaa, joka purkaa huusholliaan ja harjoittelee Tarvasjoella näytelmää tulevaa Armfelt-juhlaa varten.

Marja lähtee eläkkeelle! Hauska läksiäisjuhla eilen Tarvasjoen koulussa, opettajien ja oppilaiden kehittelemää ohjelmaa, ansaittua kehumista, haikeita puheita, liikutuksen värähdyksiä, kukkia ja lahjoja. 38-vuotinen taival luokanopettajana sai kunniakkaan kruunauksen. Aktiivinen, kulttuuritahtoinen opettaja on monella tavalla edelleen kylän sielu, varsinkin kun ulottaa toimintansa vapaaehtoisiin rientoihin, urheiluun, teatteriin, kansalaisopistoon ja kunnalliseen elämään, valtuustoon, hallitukseen ja lautakuntiin.

Eniten Marjaa jäävät kaipaamaan kuulemma Tarvasjoen miehet, tarkentaen sotaveteraanit, joita vesijumpannut uskollisesti maanantaisin.

Tämä on suurien toiveiden kevät: kolmas elämä avautuu uutena.

Mutta kotiin palatessa arki iski. Ensin neuvoteltiin teatteriasioista Heiskalla ja Laitilan salmessa, mikä olisi niin upea paikka että tuskin löytyy tahtoa toteuttaa, vaikka pieni ryhmä tajuaisikin suunnitelman huimat mahdollisuudet.

Sitten jouduin taapeloimaan Taunon kanssa sahalta tuotua lauta- ja parrukuormaa, rankka kolmituntinen veti voimat vähiin. Mutta komea taapeli törröttää peitettynä hiekkakuopan pohjalla. Savusauna etenee hitaan tappavaa tahtia.

Eeva-Liisa on muuttanut Taatan pirttiin Jimin kanssa, joten sekin mökki piti tässä siivota ja talven jäljiltä kunnostaa. On mukana Alman ohjaamassa Kuohussa Myllykolussa, harjoitukset kuulemma hyvällä mallilla. Eeva-Liisa keskittyy tosissaan, kehuu tekstiä ja ohjaajan otetta. Lupaavaa. Onniteltu ohjaajaa näin Helkan päivänä.

Marja lähtee eläkkeelle! Hauska läksiäisjuhla eilen Tarvasjoen koulussa, opettajien ja oppilaiden kehittelemää ohjelmaa, ansaittua kehumista, haikeita puheita, liikutuksen värähdyksiä, kukkia ja lahjoja. 38-vuotinen taival luokanopettajana sai kunniakkaan kruunauksen. Aktiivinen, kulttuuritahtoinen opettaja on monella tavalla edelleen kylän sielu, varsinkin kun ulottaa toimintansa vapaaehtoisiin rientoihin, urheiluun, teatteriin, kansalaisopistoon ja kunnalliseen elämään, valtuustoon, hallitukseen ja lautakuntiin.

Eniten Marjaa jäävät kaipaamaan kuulemma Tarvasjoen miehet, tarkentaen sotaveteraanit, joita vesijumpannut uskollisesti maanantaisin.

Tämä on suurien toiveiden kevät: kolmas elämä avautuu uutena.

Mutta kotiin palatessa arki iski. Ensin neuvoteltiin teatteriasioista Heiskalla ja Laitilan salmessa, mikä olisi niin upea paikka että tuskin löytyy tahtoa toteuttaa, vaikka pieni ryhmä tajuaisikin suunnitelman huimat mahdollisuudet.

Sitten jouduin taapeloimaan Taunon kanssa sahalta tuotua lauta- ja parrukuormaa, rankka kolmituntinen veti voimat vähiin. Mutta komea taapeli törröttää peitettynä hiekkakuopan pohjalla. Savusauna etenee hitaan tappavaa tahtia.

Eeva-Liisa on muuttanut Taatan pirttiin Jimin kanssa, joten sekin mökki piti tässä siivota ja talven jäljiltä kunnostaa. On mukana Alman ohjaamassa Kuohussa Myllykolussa, harjoitukset kuulemma hyvällä mallilla. Eeva-Liisa keskittyy tosissaan, kehuu tekstiä ja ohjaajan otetta. Lupaavaa. Onniteltu ohjaajaa näin Helkan päivänä.