Maanantaiaamu 31.3.08

Jukka Kemppinen huomaa sanoa viimein (HS), että tekstiviestien julkaiseminen ilman tekijän suostumusta on tekijänoikeuslain vastaista. Kysymys on tietysti teoreettinen, mahdotonta olisi takavarikoida Hymyn numeroa, vaikka Kemppinen sellaistakin väläyttää. Tähän asti on vallinnut käsitys, että viestit ovat julkista kamaa, jos vain joku kiikuttaa ne lehteen.

Toivon Ilkalle voimia alkavalla piinaviikolla, hillittömän päänkatkaisuvimman yltyessä päivä päivältä.

Viikonloppukin otti vähän voimille, kun vierailimme Porvoon saaristossa Ullan uudessa seurapiirissä, ja hauskaahan oli, mutta työvaihteen löytäminen vaatii taas skarppausta.

Samaan aikaan F.E. Sillanpään Seuran vuosikokous päätti myydä Rauhamäen yksityiselle, eikä tarjous ole ollenkaan huono, joten olkaamme tyytyväiset. Kiinteistöilläkin on aikansa ja tehtävänsä. Säilytin poissaolevana varapuheenjohtajan paikkani, mistä on syytä iloita. Juhlavuosi on sielläkin meneillään.

Torstai 27.3.08

Tiedotus WSOY:n kerroksessa Vammalan ensi kesän tapahtumista, eipä erityisen iso seurue paikalla, mutta rattoisaa silti. Vanhan kirjallisuuden päivien ohjelmavihko ja juliste erinomaiset, eikä itse ohjelmassakaan ole valittamista. Aamulehdestä soittikin toimittaja, joka epäili kestävätkö enää Sylvään koulun tilat, jos teeman eli Waltarin oman vetovoiman lisäksi puhujina ovat Sauli Niinistö ja Paavo Lipponen. Elleivät kestä, siirryttäköön nurmelle ja kirjatelttojen vaiheille. Vammala on siitä rento tapahtuma, että siellä voivat kaikki valita kuljeskelevatko kirjatiskien äärellä, etsivätkö harvinaisuuksia, poikkeavatko kuulemaan esitelmiä ja keskusteluja, katselevatko runsaita näyttelyitä, vaanivatko huutokaupoissa erityiskohteitaan vai istahtavatko vain lounaalle ja kaljalle teltan anteliaaseen siimekseen. Ja illalla sitten Ellivuoren ehtoohuveihin, joissa on pitkästä aikaa luvassa räiskyvää ohjelmaa. Vammalassa kannattaa aina käydä, siellä on ohjelmaa lapsille ja lukupiiriläisille yhtä hyvin kuin tietokirjailijoille ja runonkuulijoille.

Katri Wanner vanhana Vammalan kävijänä suositteli ottamaan eväskorin mukaan ja nauttimaan ympäristön kaikista eduista aina vanhoja kivikirkkoja ja uimarantoja myöten. Eipä ole monipuolisempaa kesäkohdetta kuin Vammalan Vanhan kirjallisuuden päivät 27. ja 28.6. – aina parhaan helteen aikoihin.

Vesan kanssa istahdimme Klaus Kurjen kulmapöytään pitkästä aikaa vaihtamaan kaiken maailman kuulumisia. Poika saa Hesarin mainioista radiopakinoista paljon palautetta, ja nytkin oli tarkkana kuunnellut luontoiltaa ja bongannut sieltä Artsinkin soiton Töölön vessanpöntön eläinopillisista ihmeistä. Ihmettelimme maailman menoa, tätä amerikkalaista poliitikkojahtia ja kaikkea loiskintaa mediassa ja kustannusmaailmassa. Jahtia pitäisi mielestämme tehostaa, presidentin kansliakin on vielä kunnolla läpivalaisematta ja historiaan suunnattava uusi kaiken paljastava valokeila. Ei armoa naisten metsästäjille, päät pölkylle vaan!

Illalla huippuhetki: Marjan valmistama juhlaillallinen kihlauksemme kolmivuotispäivän kunniaksi. En voi sanoa edes kuten Waltari sanoi vaimolleen, että ihmeen hyvin olemme tulleet toimeen pieniä väliaikaisia erimielisyyksiä lukuunottamatta, koska niitäkään ei juuri ole ollut. Tämä on onnenkantamoinen, molemmin puolin ansaittu kaiken niin sanotun elämänkokemuksen jälkeen. Kohotimme maljat kalalautasten yli ja toivoimme onnen jatkuvan.

Keskiviikko 26.3.08

Mikä myräkkä! Riehakas takatalvi virkistää mieltä. Varsinkin kun ei tarvitse liukastella työmatkaliikenteessä.

Kirjani toimittaja Mikko-Olavi Seppälä käymässä, kertomassa kriittiset ensivaikutelmat alkupuolesta, tehnytkin tiheitä ja tarkkoja kommentteja. En ole moista kokenut aikoihin, en sitten kun Maria Murto -vainaa luki ankarana kynän kanssa TTT-historian liuskojani Tampereella. Varmasti suurta hyötyä tästä läpikäynnistä. Seppäläkin on teatterihistorioitsija, väitellyt työväenteatterien alkutaipaleesta ja kirjoittanut Kuopion kaupunginteatterin historian. Muun ohessa katsoimme, että voisin yleisölle suunnatussa elämäkerrassa vapautua liiasta tieteellisen merkitsemistavan painosta, jota yhä kuljetan niskassani.

Illalla halki tuiskun ja tuulen Vihtiin, Olkkalan kartanoon, missä Armas J. Pulla -seura piti vuosikokouksensa, eikä sen tyylikkäämmin voi vuosikokousta järjestääkään. Ensin hoitivat kokouspuolen, sitten oli ohjelmallinen osuus, jossa Olli Nurmisen kanssa keskustelimme ’kahdesta krenatööristä’ Pullasta ja Waltarista ja heidän naiskuvistaan, ranskalaisuudestaan, ystävyydestään ja yhteisistä kirjoistaan (Kapteeni Leo Rainio). Kaiken päälle tarjottiin kulinaaristen sääntöjen mukainen illallinen a lá Pulla, pääruokana ankarintaa, kostukkeena huolellisesti valitut viinit ja ihmeellisen ihana jälkiruoka kruunasi kokonaisuuden.

Olkkalan kartano on nähtävyys itsessään, Jorma Pulla -vainaan elämäntyön eräs hohtava jalokivi, huolella kunnostettu, majoittaa, tarjoaa kokoustiloja ja omaa tietysti huippukeittiön, mitä jo perheen perinteet vaativat. Pulla-seuralla oli raskaitten menetysten vuosi, Jorman lisäksi kuoli elämäkerran kirjoittaja Martti Sinerma, molemmat ehdin tavata ja puhella kanssaan. Mutta seura sen kun jatkaa nousuaan ja vaalii parhaalla tavalla Armas J. Pullan eleganttia elämäntaitoa.

Sitä paitsi oli hauska tavata vielä yksi teatterin tutkija tänään, Elina Pietilä, jonka vastaväittäjänä aikoinani toimin, aiheena seuranäytelmät. Väkeä paikalla viimaisena iltana sentään kolmisenkymmentä. Paluumatkalla Kirstin ja Marjan kanssa olimme yhtä mieltä, että kannattipa käydä, vaikka lähtö tuntui tällä kelillä ensin vähän kankealta. Näin käy usein: elämys palkitsee vaivan.

Tiistai 25.3.08

Mailta palattu, voimallisesti levätty. Kuinka kaunista olikaan Hämeenkyrön mailla ja tanhuvilla, kiljuvaa pakkasta öisin, kuunpaistetta kirkkaalta taivaalta ja auringon kiloa ohuenlumisilla pelloilla ja rantajäätiköllä. Sielu virvoittui ja sai uutta ravintoa.

Luin nimittäin Sinuhe egyptiläisen tarkasti ja joka rivin, vaikka piti vain kertaamani, koska uskoin romaanin hyvin tuntevani. Aina se avaa uusia puolia ja yllättää. Sen innoittuneisuus varsinkin alkupuolella on edelleen tarttuvaa. Se vie mukanaan kuin välkehtivä laine ja kevyesti kuljettava maininki. Sen aallokko raskautuu hiukan keskivälin jälkeen ja lopun verisyys ja kauhea lohduttomuus voi tosiaan tehdä vatsan kipeäksi kuten Neljän päivänlaskun kertoja todistaa.

Luin Sinuhen lukiolaisena keväällä 62 ja muistan yhä, kuinka kirjoitin sen alusta ajatuksia ja lauseita mustakantiseen vihkoon, jotta ne paremmin muistaisin. Kun kerroin tästä Waltarille keväällä 74, hän hymyili omaan tapaansa ja sanoi, että monet eri maista kirjeitä lähettävät nuoret lukijat ovat kertoneet tehneensä samoin.

Luin samaa ensipainosta, jonka isäni on ostanut heti syksyllä 45 jolloin kirja ilmestyi ja jolloin olin muutaman kuukauden ikäinen. Se on se kaksiosainen paperikantinen haalean värinen pitkämäinen laitos, jossa on paljon epätasaisuuksia ja joitakin virheitä kiireisen käsilatomisen jäljiltä. Arvatenkin se maksaa jonkun satasen huutokaupassa. Toinen painos sidottiin jo yksiin kansiin ja arvatenkin kohennettiin painoasua, vaikka en ole asiaa tarkistanut.

Myös ulkoilimme paljon ja nautimme leivinuunissa mainiosti paistunutta lammasta ja poltimme pääsiäiskokkoa raivausjätteistä Voipaannokassa tulevan savusaunan paikalla ja vastarannallekin Helmin tykö ehdimme kahvittelemaan ja samoin Hilkka ja Tauno poikkesivat puhelemassa toisena pääsiäispäivänä ja myös kissamme Simasuu teki arvokkaita vierailujaan vanhassa kodissa ja kokeili sen tuttuja makuupaikkoja kunnes jäykin jaloin poistui Tyynen mökkiin jatkamaan rauhallista talvehtimistaan.

Joten maalla kaikki oli hyvin ja kohdallaan ja saatoimme levännein mielin palata Sepänkadulle aloittamaan kevätrynnistystä kirjani kimppuun, jonka keskiväli on taitettu ja nousu loppuharjannetta kohden on hyvin toivein alkamassa.

Kiirastorstaina 2008

Näin uutisoidaan, näin johdetaan, näin ahdistetaan: aamulla kuulemme radiosta, että Ilkka Kanervan tekstiviestien ansiosta kokoomuksen kannatus on pudonnut.

Johan jotakin. Tämähän on tieteellinen tulos. Vahvistuksena kuullaan kannatusmittaajan arvelu, että kai se siitä johtuu… Pudotusta peräti vajaa prosentti, demareillakin oli enemmän. Toimittaja olisi yhtä hyvin voinut otsikoida: kokoomus on pysynyt suurimpana puolueena huolimatta median vimmatusta Kanerva-höykytyksestä.

Pääsiäisen kliimaks koetaan Turun tuomasmessussa, missä ex-piispa Kantola saarnaa ja Kanerva kantaa ristiä. Koomista mielikuvaa vaikea välttää, vaikka kristillinen armo on uskon ydinkysymys. Muistatteko muuten, kun kirkko kehotti Kantolaa eroamaan virasta, koska tällä oli avioliiton ulkopuolinen suhde. Media julmistui: eikö piispakin ole ihminen! Mikä oikeus kirkolla on puuttua yksityiselämään jne. Kun vastapuolena oli kirkko, piispan puolustus oli selviö. Ikävä kyllä Kanervan vastapuolena on vain jokunen kansanedustaja, joten media kaikkine nokkeline kolumnistinokkijoineen joutuu hoitelemaan tuomitsijan roolia.

Oli katseltava Orionissa vanhaa elokuvaa Gabriel tule takaisin, jotta naisia ahdistelevan huijarin perusolemus jollakin lailla asettuisi kohdilleen. Kyllähän tämä Waltarin näytelmänä oli parempi ja keskitetympi, kun se sijoittui yhteen huoneeseen ja Gabrielin ominaisluonne alkoi paljastua vasta hiljalleen. Tässä Valentin Vaalan käsikirjoittamassa ja ohjaamassa elokuvassa se annetaan jo alkukuvissa valmiina, eikä mitään yllätyksiä enää tule. Tarmo Manni näyttelee liian selkein alleviivauksin, mutta naiset Väänänen ja Karuna ansaitsivat Jussinsa.

Hesarissa Avola on huomannut, että Tohtori Zhivago menee venäläissarjana kovin vapaasti Pasternakin aiheiden mukaan, mutta olisiko todella niin, että sarja jättää vähemmälle vallankumouksen kuvauksen. Minusta sen kauhut tulevat ihan riittävän hirveinä esiin. Ihmisenä elämisen pohjalukemia, ei ihme että neuvostojohto 50-luvulla teki kaikkensa jotta runoilija hiljennettäisiin. Sitä paitsi Avola kehtaa arvostella Sydämen asialla -sarjan liian tiuhaa sijoittelua, joka sentään on koko kuvalaatikon ainoita inhimillisyyden keitaita ja ihmeen hyvin joka kerta tehty. Tulkoon vaikka kuusi kertaa päivässä puolestani.

Hiljennyttävä pääsiäisen viettoon. Onkohan meissä enää sen verran kristillisyyden alkukipinää jäljellä, että soisimme nyt hairahtuneille armon ja rauhan. Vai kerätäänkö vain voimia, jotta vaino jatkuisi entistä himokkaampana. Kyllä sen pää täytyy saada putoamaan! Mutta on sentään valistuneita ja tasapainoisesti ajattelevia lukijoita. Eräs fiksu nainen lähetti kauttani tiedoksemme hyvän ja paikkansa pitävän sitaatin: ”John Keats kirjoitti kerran ystävälleen, että maailmassa ei ole yhtäkään ihmistä, jota ei voisi leikata palasiksi ja murskata hänen heikkouksiensa avulla.”

Hyviä yrityksiä on tehty, kiitos siitä kiilusilmäisille moralisteille ja sellaista leikkiville. Heille ja meille kaikille oikein armeliasta ja itsetutkiskeluun taipuvaista pääsiäistä.

Tiistai 18.3.08

Olen saanut muutamalta (nais)taholta ansaittuja nuhteita liian rivakoista mielenilmauksista, joten täytynee ajelehtia vähän tyvenemmille vesille. Varsinkin kun kansan hirmuinen viha alkaa kohdata miespoloja ja varsinkin tätä Ike-parkaa jopa tappouhkausten muodossa. Ollaanpas nyt hiljaa rivissä vähän aikaa, odotellaan millaisia tuomioita taivaasta satelee.

Kovan kirjoituspäivän jälkeen meninkin Töölön kirjastoon kuulemaan, kuinka Lea Toivola luennoi – niin arvatkaas mistä. No joka tapauksessa tämä Työväenopiston Waltari-sarja näyttää keräävän nimikkosalin täyteen eikä syyttä, sillä Toivola luennoi miellyttävästi ja hyvällä asiantuntemuksella. Ja Waltari on tietysti suosittu, tiedonhalua ilmassa tällä kertaa sotavuosien propagandasta, minkä vuoksi paikalle painelinkin, kun olen juuri käynyt aineiston läpi. Voi olla monille tahoille harmillista, kun Waltarin sotapropaganda osoittautuukin kunnialliseksi ja vilpittömän isänmaalliseksi toiminnaksi. Aina jotain konnuutta vainutaan. Hyvä yleistajuinen avaus oli tämä, paljon jää vielä kerrottavaa.

Tv-uutiset kertoo, että 400000 suomalaista hotkii masennuslääkkeitä. Onpa hälyttävää, aivan omituista. Työelämäkö heitä piinaa ja stressaa vaiko yksityinen onnentavoittelu. Elämä on paineista! Olihan sotavuosinakin jonkinlaisia paineita, mutta masennuslääkkeitä ei tunnettu eikä olisi ehditty nielemäänkään sen puoleen.

Vaimoni Marja on jälleen kotona käytyään kunnostautumassa Tarvasjoella, missä vesijumppautti vielä kerran tuttuja sotaveteraanejaan ja ihastuneita olivat kuulemma, kun saivat taas kunnon pyörityksiä italoiskelmien tahdissa. Ehkä hän minutkin vielä jumppauttaa ja pyörittää ennen kuin tästä tykkänään jäykistyn.

Buddenbrookit on hyvä tunnollinen saksalaissarja, tekee oikeutta romaanin ilmapiirille. Otettiin vähän tallennuksilta kiinni, kun se on jäänyt kiireissä väliin. Tallentava digi on armelias keksintö, mutta kahden kapulan käyttö ja hidas viritys ottaa vähän hermoon. Vielä kauppamiehet kehittävät uuden kapulan, ei huolta, ja uuden kokonaismenetelmänkin, kunhan tämä digi ensin on saatu pakolla tungetuksi joka loukkoon.

Maanantai 17.3.08

Olihan vaatimaton ja pieni juttu tämä paljon puhuttu Uralin perhonen eikä siihen olisi tarvinnut montaa sanaa uhrata. Media nosti taas onnistuneesti kohun, joka ilman sen nostoa olisi painunut omaan arvoonsa. Vähäistä häpäisyn yritystä siinä saattoi erottaa Mannerheimin näköisen nuken kohdalla, mutta varsin laimeaa ja surkuhupaisaa. Tällainen kuvastaa tekijäinsä persoonallisuutta paremmin kuin kohdetta, jota se ei valaise yhtään. Pieni ristiriita: Lillqvist on puhunut pispalalaisesta kansanperinteestä, mutta Hannu Salama radiossa todisti kuulleensa huhun Mannerheimin homoudesta suomalaisilta upseereilta. Sieltäkö kiertyneet Pispalan kaljapöytiin? Eihän ole ihme, jos Marskin simputtamat upseerit antavat takaisin, kukin tavallaan.

Uuttera tutkija Vekko Huuska Ikaalisista on lähettänyt kiintoisan jutun Mannerheimin sotilaspalvelijan Ignat Karpatsevin todellisista vaiheista; ehkä se tulee Hesariin lähipäivinä. Siinä olisi ollut elokuvan tai miksei animaationkin aineksia, mutta Lillqvist ei ilmeisesti tunne tai välitä tästä jännittävästä tosikertomuksesta. Oma fantasia on tietysti rakkaampi. Huuska kehuu alkuteosta, kuunnelmaa, jopa lumoavaksi, mitä tämä kökkö nukkefilmi ei todellakaan ollut.

Kuka haluaa jäntevän ja tosiasioihin perustuvan draaman Mannerheimista ratkaisun vuosina, kannattaapa painella Helsingin Svenska Teateriin.

Naurettava Kanerva-kohu laskehtii itsekseen mailleen kuten toivoa sopii. Joku tuiki tuntematon kokoomusmimmi sai naamansa monta kertaa uutisiin vaatimalle ministerin eroa. Mitäs onkaan sanottu: vihollinen, verivihollinen, puoluetoveri. Taiteilija Tuurna on tarkentanut kertomustaan, jota media paisutti, ihan tavalliseksi kohteliaisuuskeskusteluksi ja poskisuudelmaksi. Voihan tätä kateellisten, kostonhaluisten ja helposti höynäytettävien sopuleitten massapopulaa, jonka hienohipiäisimmät pääsevät jopa median tutkimuksen professoreiksi. Keidenhän tässä pitäisi pyytää anteeksi ja keneltä. Ilman tanssijatar Tukiaisen provokaatiota tämäkin farssi olisi jäänyt julkisesti nauttimatta.

Sunnuntai 16.3.08

Nyt kyllä ihmettelen, missä maassa ja missä ajassa oikein asun. Kanerva-kohina on ylittänyt kaikki absurdin ja kohtuuden mittasuhteet. Mikko Lehtonenkin kehtaa kirkua kuin entisajan ompeluseuratäti nollatoleranssiaan Hesarissa, oikein Tampereen miesfeministi parhaasta päästä.

Rauhoitukseksi viisas sitaatti Waltarin Neljästä päivänlaskusta: ”Siksi kohdatessani ihmisiä, jotka ovat jyrkästi varmoja asiastaan ja mielipiteistään ja kaikin puolin valmiit tuomioissaan ja arvostelmissaan, luulen aina tuntevani oudon kalmanhajun heidän ympärillään.”

Istuin junassa Kuopioon ja takaisin, mikä on aikamoinen saavutus ja koettelee istumalihaksia, mutta lukiessa aika sujuu rattoisasti. Muistin Veijo Meren mainiota novellia ’Rinnat’, missä mies tuijottaa vastapäisen naisen pulleita rintoja ja äkkiä tarttuu niihin. No tämähän on tänään aivan sopimatonta ja syytteenalaista ja toivottavasti novelli pian poistetaan kaikista kokoelmista ja antologioista.

Muistin myös J.H. Erkkoa, joka olisi ollut tekstareiden kuningas, jos vain kännykkä olisi 1800-luvun lopulla keksitty. Kuinka intohimoisesti hän lähestyi itseään 40 vuotta nuorempia naisia ja kosi heikolla menestyksellä toistakymmentä kertaa elämässään. Ja voimallisesti! Siinä ei ollut nykypäivän naisrauhasta tietoakaan. Tuomitkaamme tuommoiset tyypit, hyi hyi.

No Kuopiossa puhuin siis Teatterikerhon tilaisuudessa F.E. Sillanpäästä ja hänen salatusta draamallisuudestaan, kun Elokuu on kohta tulossa ensi-iltaan. Hyvä menestys, väkeä paljon harmaana iltapäivänä ja puhekin luisti ja keskustelua syntyi. Sillanpäätähän on varsin vähän esitetty sisäteatterissa, joten tämä Marita Jaman sovitus kiinnostaa. Ajankohtaisia aineksia löytyy, sillä Viktor Sundvall ahdistelee häpeämättömästi iloista viikonloppuvierastaan Maija Länsilehtoa. Ohjaaja Lasse Lindeman säteili toistaiseksi tyytyväisyyttä, kaikki mennyt hyvin, läpimenovaiheessa ovat. Ehkä juuri uusi kulttuurinen ympäristö herättää Sillanpään eloon toisella tavoin kuin kotoinen Hämeenkyrö tai Tampere, vaikka toistin Matti Klingen taannoisen heiton, että Sillanpää Kuopiossa on kuin Ovidius Tomiissa. Sittenpä nähdään.

Istuimme päivällistä Kummisedässä (hauska entinen siltavoudin asumus) ja söimme Teatterikerhon edustajien tarjoamaa suussa sulavaa maksapihviä (talon erikoisuus, suosittelen kun käytte Kuopiossa) ja puhelimme vilkkaasti teatterikuulumisia. Teatterikerhojen muuttunut asema verotuksellisesti herättä huolta ja tuntuu kohtuuttomalta. Aiotaanko nämäkin sankarilliset ahertajat teatterin kentällä vähitellen nujertaa? Lindeman ainakin ymmärtää kerhon arvon. Ilmeisesti kahdesta käynnistäni (ks. 30.1.) on ollut jotakin hyötyä esittäjäryhmälle, kun kutsuvat lämpimästi katsomaan kohta ensi-iltaa. Harkittava positiivisessa hengessä.

Maaliskuun idus 2008

Maa tärähtelee, tänään on tehty vallankumouksia, murhia, kaappauksia, kauheuksia.

Eilen sukellus historiaan talvisodan päättymisen kunniaksi, mutta ensin iltapäivällä näitä elämäkerran tekijän tähtihetkiä: käynti Kulosaaressa Matti Raninin luona, saaliina muutama hauska tarina sekä pari aivan mainiota kirjettä Waltarilta Matin vanhemmille Saara ja Helge Raninille vanhojen ensi-iltojen ja teatterijuhlien melskeistä. Tällaiset elävöittävät kirjaa, antavat oman riehakkaan sivuvalonsa kirjailijan ja hänen vaimonsa kuvaan.

Svenska Teatern oli täynnä illalla, Per–Erik Lönnforsin näytelmä Mannerheim – mannen och myten, dramaturgiassa avustanut teatterinjohtaja Johan Storgård ja ohjannut Sven Sid, jonka aloite näytelmä oli. Sid ohjasi myös Huldénin hienon Topelius–näytelmän, josta tamperelaiset eivät Pyynikillä ymmärtäneet paljon mitään. Siellä pitää nykyään olla puskafarssia toisensa perästä, ennen kuin menee perille. Mutta Mannerheimista piti puhumani.

Olen nähnyt aikanaan Turjan Päämajan Kansallisessa, Jopi Rinteen ja Pentti Siimeksen, joka vaihtui Jussi Jurkaksi Kassilan filmissä – siis Airona. Ja nähnyt olen Tapani Pertun Laila Hietamiehen patsastelunäytelmässä ja Antti Litjan Haavikon Mannerheimina, ehkä muitakin vähäisempiä. Ja nyt on tämä pikkukohina Lilliqvistin nukketeatterista, joka on ehkä lisännyt mielenkiintoa Svenskanin tulkintaa kohtaan, ainakin aiheesta väitellään Hbl:n sivuilla jatkuvasti.

Tämä Svenskanin Mannerheim on yllättävän hyvä näytelmä. Tahtoo sanoa, että se on läpikotaisin tutkittu ja silti siihen on jännitetty draaman kaari. Siinä on mukana semmoinen uskottavuus, että katsojan ei tarvitse kiusaantua kuten usein poliittista historiaa koskevissa sekoiluissa. Jopa muutama jännittävä hypoteesi kuten tämä agentti Tahvanaisen osuus, jota amatööritutkijat ovat hellineet, mutta vakava tutkimus ei kai vieläkään oikein nielaissut: että Mannerheimilla olisi ollut radiosanomien kautta yhteys Staliniin koko sodan ajan. Ja lopussa hänellä oli Stalinin luottamus, henkivakuutus. Ehkä se esitetään vähän korostetusti kuten teatterissa on tapana. Kekkosen nolaaminen ihan lopussa tuntui vähän tarpeettoman krouvilta.

Paljon muuta valittamista ei jäänyt. Mannerheim on tässä sankari, joka ratkaisee Ribbentrop–sopimuksen ja laittaa Rytin seinään vasten. Toisiakin tulkintoja voisi olla. Ihailu Mannerheimia kohtaan, tragedian sankaria kohtaan läpäisee näytelmän, mutta ei ylene sentään hagiografiaksi. Tom Wentzel tekee suuren työn, hienon roolin, erittäin vahvan marsalkan. Lopussa pelkäsin hänen äänensä pettävän, niin voimallisesti hän forsseeraa, mutta hyvin kestää. Miten hän simputtaa kenraaleja ja muita on tässä hillitysti ja uskottavasti esitetty. Siinä tekijät seuraavat lähinnä Turjan alkamaa traditiota.

Kun katselin kenraaleita ja Paasosta ja Stoltia ja näitä, mietin että suomenkielisellä puolella ei enää ole näyttelijöitä, jotka pystyvät samaan arvovaltaan ja myös sen löysäämiseen oikealla tyylillä. Hyvä oivallus että Airo puhuu suomea, syntyy kontrasti ja Rabbe Smedlundin osuvan tuntuinen kuva, ja näitä on sentään nähty. Haavikon Airo ja Brita oli älykäs mutta kovin kuiva kuvaus päämajasta. Tässä ovat kaikki hyviä. Ja naiset aivan ihania! Lauloivat hurmaavasti. Miten upeata kuulla Sillanpään Marssilaulu kaksikielisenä! Johanna af Schulténin ansiosta heti kotona sieppasin hyllyn kätköstä Taru Stenvallin pienen muistelmakirjan Marskin hovista.

Tästähän voisi kirjoitella pitkään, sillä katsominen kannatti ehdottomasti. Marjakin innostui, ja sen kunniaksi tarjosin lasillisen Marskin baarissa. Hän huomasi jopa vihjeenomaisen yhteyden Marskin ja sotilaspalvelijansa Stoltin välillä, kuinka pitkälle harkittu? Saa lisää painoa siitä, että näyttelijätkin ovat isä ja poika. Aika ovelaa. Mietimme että olihan tämä toista tasoa älyllisesti kuin Smedsin uhohenkinen kohellus Kansallisessa, jos nyt sodasta haluaa uutta ja ajatuksellisesti tehoavaa särmää eikä vain ryminää, paukuttelua ja perseet olalla lyhtytolppaan kiipeilyä. Ei teatterin tarvitse karjua tullakseen kuulluksi. Menkää todistamaan!

Sitä paitsi Svenska Teatern on kaunis ja omaleimainen talo, ensimmäinen teatterini, johon äiti ja täti veivät ammoin katsomaan jotakin satunäytelmää, jolloin pelkäsin niin että kätkin kasvoni tuoliin enkä nähnyt esityksestä mitään. Puute on myöhemmin korjautunut.

Perjantaiaamuna 14.3.08

Niin kuului Ilkka Kanerva pyytäneen Brysselissä anteeksi Suomen kansalta tahdittomuuttaan. Mutta antaako kansa anteeksi? Tämä on niin julkihyveellisten ja suvaitsemattomien ihmisten maa, että saattaa jäädä antamatta. Miten kukkiikaan parempien ihmisten tekopyhyys tämänkin aamun kolumneissa ja yleisön palstoilla. Moralismi saavuttaa huippunsa Hesan kulttuuriälymystön (!) kommenteissa, joissa vaaditaan mm. ”nollatoleranssia dorkuudelle”. Onneksensa he ovat itse noin korkeatasoisia ja hairahtumattomia yksilöitä.

Tunnen kiitollisuutta siitä, että saan näinä ankaruuden ja ahtauden päivinä seurustella niin vapaan, inhimillisen ja suvaitsevaisen hengen kuin Mika Waltarin kanssa. Olisipa hauska kuulla hänen kommenttinsa ministerin flirttailuista. Hän jos kukaan ymmärsi ihmistä hänen heikkoudessaan ja kauhistui ihmistä hänen tuomitsemishalussaan. Siitäkin on riittämiin näytteitä Waltarin tuotannossa, aina noitavainoihin saakka. Miten helppoa on edelleen kiihdyttää ihmiset joukkohysteriaan, kun vain synnillinen maali heitetään kielikellojen toimesta esiin.

Kun istuin tuntikausia eilisen illan kirjallisissa kokouksissa, mietin niitä, joille sellainen on ammatti, päivätyö, jatkuva olotila. Minulle vain harvatahtinen harrastus, ja sekin koettelee joskus voimia. En todellakaan kadehdi ihmisiä, jotka ansaitsevat vaikkapa huippupalkkioita kuluttamalla itseään kokouksissa, palavereissa, tiimeissä, kaikenkarvaisen kalkyloinnin ja strategian briifauksissa. Mutta heitä tarvitaan ja kiitos heidän kestävyydelleen. Liian kiivaassa työtahdissa ja tulosvastuullisuuden paineessa arvelen vain ihmisyyden kutistuvan siihen mittaan, että yleinen tyytymättömyys purkautuu vaikkapa ministerin iloisen näköiseen persoonaan.

Entäpä jos hänen harrastuksenaan ovat naissuhteet. Jospa hän ei tuota niillä kärsimyksiä lähimmilleen, edes asuinkumppanilleen, joka ainoana näyttää suhtautuvan kohuun tottuneen tyynesti. Jospa hän ei ole käyttänyt väärin edes virka-asemaansa. Jospa hän kestää moralistien pilkan lungisti ja virkeällä mielellä, reilusti anteeksi pyydettyään. Mistä sitten kivi etsitään. No varmasti tulee muita hilpeästi hairahtuvia, joten voimme olla levollisella mielellä: sormella osoitettavia aina riittää.