F.E. Sillanpään Elokuu Kuopion Kaupunginteatterissa, sovitus Marita Jama, ohjaus Lasse Lindeman. Kävimme ensi-illassa ja suorastaan yllätyimme: niin hieno tästä esityksestä lopultakin tuli. Se on ensimmäinen täysi ammattilaistulkinta teatterissa tästä romaanista ja osoitti sen draamallisemmaksi kuin saatoimme odottaakaan.
Romaani ei ole helppo sovitettava, hankaluutena sisäistyneet henkilökuvat ja kertojan takautumat, jotka valaisevat vasta myöhään heidän taustojaan. Talon dramaturgi Marita Jama oli onnistunut niveltämään nämä melko kevyesti sisäisiin monologeihin kautta matkan. Ehkä kirjallinen sävy voi ohimennen oudoksuttaa, mutta se luontuu Sillanpään maailmaan, missä ei tavoitella velttoa luontevuutta, vaan ladattua draamaa. Muutenkin alkuteoksen tyyli ja sävyt oli ihailtavan eheästi säilytetty.
Lindeman laittoi teoksen vapaasti 50-luvulle ajan iskelmineen ja pukuineen, ja ihmeen hyvin ihmiset tähän kehykseen solahtivat. Tämä aika on sentään monille katsojille muistoissa tuttu. Hyvä on sitoa esitys johonkin selvään aikaan, koska tapakulttuuri on kaukana nykyajasta.
Esityksen kertova rakenne lataa hitaasti mutta varmasti ne räjähdykset, jotka tulevat ensimmäisen jakson lopussa ja sitten ukonilman finaalissa. Lindeman sai pidetyksi vahvan jännitteen yllä vielä Viktor Sundvallin kuoltuakin. Ihmisten jälkilaineet suorastaan kouraisivat ja liikuttivat aina viimeisten repliikkien nuoreen tulevaisuudenuskoon saakka.
Näyttelijäin työ oli kautta linjan erinomaista. Jukka Auvisen Viktor Sundvall on ilman muuta suuri tulkinta, pienin elein ja ilmein etenevä itsepetos, vanhojen tunteiden lämmitys, suistuminen ja lopulta tilinteko menneestä ja suuri purkautuminen. Ei yhtään falskia kohtaa, ei mitään näyteltyä juopumista, mikä tässä olisi pettävä houkutus. Ihmiskuva viimeistä piirtoa myöten.
Naiset Seija Pitkänen (Saima) ja Annukka Blomberg (Maija Länsilehto) tekevät vahvasti ja tarkasti ensin tuon kaartelevan ystävyytensä ja sitten katkeran yhteenottonsa ja hienosti taas palaamisen perustasolle kolmiodraaman loppuselvityksessä. Kun olin puhumassa harjoitusten alussa, ajattelin, että roolit olisi hyvin voinut nähdä toisinkin päin, mutta nyt juuri tämä Pitkäsen karski katkeruus ja Blombergin hienostunut lempeä väistely vaikuttivat ihan oikeilta ratkaisuilta.
Nuoret olivat aivan valloittavia, niin tosia ja aitoja: Katja Tervon herkkäilmeisyys Tyynenä, Taaven, Markus Petsalon puhdas rehti avuttomuus (mikä tanssiasu!), Lotta Huitin Iitan verevä naiseus, täyttä tavaraa ja sitten Maunon, Karri Lämpsän terve ja rento maskuliinisuus; tästä viimeisestä parista kasvaakin esityksen eräänlainen tunnus niin alku- kuin loppuasetelmassa, mikä sekin on hyvin harkittu. Siitä elämä jatkuu, kaikesta huolimatta.
Elämän epäsointuisuus on teoksen teema, ja esityksessä se nousi miltei kurkkua kuristavaksi. Näyttämö on pieni ja karu studio, esineitä ei paljon tarvita. Ihmisten läsnäolo kantaa, jännite ei katkea kertaakaan.
Nautimme teatterin suurenmoista vieraanvaraisuutta, väliajalla piispa Leon seurassa, ensi-illan maljankohotuksissa ja Sammon muikkupöydässä, missä ryhmällä oli onnellinen tunnelma. Käynnistäni palaverissa tammikuussa oli esittäjille kuulemma hyötyä, mistä iloitsen. Hyvillä mielin katselimme kaapunkia, missä Marja kävi ensimmäisen kerran. Kaunis kevätpäivä ja yö Puijonsarvessa kruunasivat muistettavan vierailun. Käytävä taas uudelleen, jos Lassen aikomukset ohjelmiston osalta kehittyvät siten kuin hän puheissaan uumoili.
Esitykset jatkuvat toukokuun puolimaihin ja jatkuvat syksyllä. Pitäkää varanne, jos satutte käymään Kuopiossa päin.
