Olemme syntyneet samana päivänä ja samana vuonna Maimu Bergin kanssa. Ehkä senkin vuoksi tuntuu aina kodikkaalta tulla Tallinnaan. Puolityhjässä laivassa huomasimme Marjan kanssa, että tämähän on ensimmäinen yhteinen matkamme lahden yli. Hän on tehnyt ystävyyskuntavierailuja ja minä omia keikkojani aina vuodesta 1969. Emme ole ahkeroineet kaljanhakureissuilla, vaikka Ikaalisten Matkatoimisto oli nurkan takana.
  Luen vasta nyt Juhani Salokanteleen hienoa kirjaa Sivistystahto, Jaan Krossin elämäkertaa. Todellakin paras johdatus Viron kulttuurihistoriaan, kirjalliseen elämään erityisesti. Jussi tuntee alueen kuin taskunsa. Miten lohdullista, että meiltä Suomesta ilmestyy näin ymmärtävä ja syvällinen kirja naapurimaasta aikana, jolloin jotkut typerykset loiskauttavat merkillisiä provokaatioita ja isoveli-asenteen kuorruttamia ”tutkimuksia” Viron lähihistoriasta. Sikäli tuntui kuin rantaan olisi laskeuduttava kaulukset pystyssä.
  Mutta säteilevä syyspäivä otti meidät lempeästi vastaan, taksikuski oli ystävällinen vaikken muistanut edes tutun hotellin nimeä, ja niin istuimme pian Olde Hansan keskiaikaisessa hämärässä mahtavan lounaan äärellä ja levähdyksen jälkeen kirjailijain talossa valmiina Waltari-sessioon, jälleen virkein voimin.
  Kyllä sali täälläkin täyttyi, ja tilaisuudelle antoi hohteen, että se Tõde Eestist, Lätist ja Ledust oli kuin olikin ilmestynyt juuri näinä päivinä. Kauan sitä on epäröity, hienoa että Jaan Krossin taannoinen toive on täyttynyt. Hänhän ihmetteli kuulemma vielä 2005 edellisen matkani aikana, kuinka suomalaisella kirjailijalla Mika Waltarilla saattoi olla niin tarkat ja hyvät tiedot Viron tapahtumista heti 1941, paremmat kuin virolaisilla itsellään vielä vuosikymmeniin. Näin propagandana pidetty kirja on kokenut jälleennousemisen niin meillä kuin siellä ja Latviassakin vai oliko se Liettuassa.
  Salokannel ei tosin mainitse Waltaria lähteenään, mutta kuvaa muuten Viron tapahtumat 1941 melkein pilkulleen samalla tavoin, koko näytösvaalien irvokkuuden jne. Ja sitten tämä nerokas Bäckman menee julistamaan ettei mitään miehitystä koskaan ollutkaan.
  No jaa, me selvisimme tilaisuudesta hyvin. Oma aiheeni oli juuri tuo yllämainittu vähän laajennettuna ja Piret Saluri kertoi meneillään olevasta Sinuhen käännöstyöstä (toinen jo viroksi) ja oikean rytmin löytymisestä, mikä onkin keskeistä. Kulttuurisihteeri Jenni Kallionsivu kertoi kouluvierailuistaan Tallinnassa ja lähiseuduilla Waltarin merkeissä: kuinka lukiolaiset ovat ottaneet ahmien vastaan tietoja suomalaisesta kirjailijasta, joka niin kauan oli tuntematon Virossa. Lopuksi Päivi Istala hehkutti Waltarin runoja roppakaupalla.
  Onnistunut tilaisuus. Suurlähettiläs Jaakko Kalelan kanssa oli sen jälkeen puhetta suomalaisten vähän muuttuneesta asemasta Virossa näiden venäläismielisten pamflettien jälkeen: onhan niillä vaikutusta, ja niiden saama huomio maassa on ollut aivan kohtuuton niiden tasoon nähden. Surkuttelimme että sentään kelpo tutkijana pidetty Martti Turtolakin on antanut vetää itsensä tällaiseen kolmikkoon (Hietanen, Bäckman) uusimmalla Laidoner-kirjallaan. Illallisella Pippurisäkissä jatkettiin samaa aihetta, Piret viileästi mutta purevasti analysoi näitä kirjallisia yritelmiä. Eipä ole kehumista, totesimme kaikin. Tämän jälkeen syveni kiitollisuutemme Salokanteleen Jussia kohtaan, jonka kirja kuulemma virolaisillekin tulee olemaan erityisen tärkeä. Piret viimeistelee käännöstä, talvella julkistetaan. Suomenkin maine samalla puhdistuu.
  Seuraavana päivänä tallustelimme kaikessa rauhassa vanhasta kaupungista satamaan ja seilasimme kotiin, Päivi kertoen kauheita kokemuksiaan Teatterikoulusta ja minä opiskellen lisää virolaista kulttuuria Salokanteleelta. Kiintoisasti hän selvittää konservatiivisuuden eri tasot ja erisuuntaiset vaikutukset neuvostoajan Viron kirjallisuudessa. Lukekaa jokainen Tallinnan kävijä niin matkanne syvenee monin verroin!
