Panu Rajala

Vapaussodasta on edelleen vaikea puhua. Vankileireistä ja teloitetuista on huomattavasti helpompi. Kun tv-uutiset kertoi vapaussodan muistotilaisuudesta Finlandia-talossa, perään liitettiin kuin mantra tiedote sodassa ja leireillä kuolleista. Siitä että maa vapautui punaisesta pakkovallasta ja venäläisestä sotaväestä, ei sanaakaan. Ei tietenkään. Ei meidän presidenttimmekään halua muistaa vapautusta, vaan hävinneen puolen uhreja. Hänellä oli nyt muistojuhlan naikaan tärkeä kokous turvallisuuspoliittisesta selonteosta linnassa. Perusteluna valinnalleen hän on maininnut työväenliikkeen taustansa.

&nbsp Ennen oli semmoinen käsitys, että presidentti kohoaa valintansa jälkeen puoluejakojen yläpuolelle. Onko nyt niin, että punaisten muistojuhla edustaa kansan eheyttä ja kokonaisuutta, mutta vapaussodan voiton muistojuhla päinvastaista, kansan kahtiajakoa? Jos kävisi molemmissa, olisiko se jotensakin linjatonta. Päinvastoin, sehän eheyttä edustaisi.

&nbsp Suvi Rihtniemi on saanut vasemmistolta moitteita puhuttuaan aivan asiallisesti vapaussodan muistosta jossakin tilaisuudessa. Valkoinen totuus on vieläkin tabu kuten on ollut Väinö Linnasta ja 60-luvulta alkaen.

&nbsp Ihmeellistä on mielestäni sekin, että Suomi taistelee noinkin tasaväkisesti lätkässä suurvaltoja vastaan, niillä kun sentään on materiaalia mistä valita pelaajia. Kaksi voittoa USA:sta oli ihme, mutta Venäjän rauhallisen tyylikäs peli oli jo täysin tavoittamaton. Saivatkohan nämä Selänne ja S.Koivu mitään näkyvää aikaan? Vanhojen miljonäärien tilalle on saatava ”nälkäistä” (kuten he sanovat) nuorta voimaa. Muuten Sveitsi ja Latviakin menevät pian ohi.

Eikö tässä vaalirahoitusasiassa ole paniikkifarssin piirteitä? Yksi yhtäkkiä tunnustaa, sitten peruu ja toiset ryntäävät kuin koululaiset korjaamaan koevastauksia. Onko niin, että eduskunta ei osaa säätää sellaisia lakeja, joita voisivat itsekin noudattaa?

&nbsp Aika pahalta näyttää tosiaan se, että pääministeri kannattaa kauppajättiä blogissaan vastoin hallitustoverin näkemystä myötäillen liikemiestä, joka on antanut hänelle vaaliavustusta. Voiko tämmöinen jäädä tähän? Ennen Vanhanen tähdensi hallituksen sisäistä solidaarisuutta. Miksi hän nyt itse poikkeaa siitä?

&nbsp Ja miksi koko asia juuri nyt purskahti näkyviin? Onko taustalla hektisesti touhuava Sukari kaiken alkuun sysääjä? Hänhän kehui a-studiossa ministerikavereillaan. Vähän sama asia mutta laimeammmin kävi pinnan yllä Pallas-keskustelussa. Pertti Yliniemi on sentään tolkun mies ja hyvä yrittäjä, mutta joutuu altavastaajaksi. Puolueita hänkin on rahoittanut. Onhan tässä sekin kuvio, että kovat yrittäjät tahtovat yrittää, mutta muut heittävät kapuloita rattaisiin. Julkisella vallalla täytyy olla oikeus valvoa ympäristön arvoja silloinkin, kun yrittäjät itse julistavat samalla asialla toimivansa.

&nbsp Vielä jäivät vaivaamaan Turtolan historiatulkinnat, joissa tuntui olevan vinha perä, vaikka hän tarmokkaasti korostaa ja provosoi. Mutta edistääkö tällainen suomalaisten yliote historian kirkastumista Virossa? Pelkään että päinvastoin, siellä kilpistytään torjunta-asemiin. Parasta olisi, jos virolaiset tutkijat itse lähtisivät liikkeelle ja ryhtyisivät avoimeen dialogiin Turtolan kanssa. Tuglas-seuran eilinen nokittelu oli murhemerkki nykyisistä lukkoasenteista molemmin puolin.

&nbsp Illalla pantiin toimikunnassa syksyn Waltari-juhla aika komeisiin puitteisiin. Sitä kelpaa odotella. Taloudellinen kehyskin saataneen natisten kohdalleen.

Kuka kuunteli Voimalasta tohtori Jukka Hankamäen ajatuksia. Kerrankin älykästä, vivahteikasta, fiksua puhetta aiheesta: Eikö ihminen saa olla sellainen kuin on. Vaikka sitten ulkoministeri, jos hoitaa työnsä hyvin. Kenelle hänkin muka aiheutti kärsimyksiä kuten Lehtonen siinä jupisi. Olisipa tällaisia keskustelijoita enemmän. Muutenkin yllättävän hyvä ohjelma, joka istutti vierelleen vaikka ei ollut tarkoitus tässä työn tuiskeessa.

Musertavaa katsoa uutiskuvia Myanmarista ja Kiinasta. Luonnonkatastrofi on kasvoton, ei voi syyttää muuta kuin hitaita pelastustoimia eivätkä nekään raunioiden alle jääneitä ehdi paljon auttaa. Kuinka satuimme syntymään näin järkkymättömän rauhalliseen maankamaraan kuin tänne pohjolaan, missä valo ja kevät juhlivat kauneimmillaan.

&nbsp Oliko Viron miehitys myytti? Tällaistakin on kuultu, mutta en sentään luullut että Tuglas-seuran kirjallisessa illassa Villa Kivessä, missä tuli piipahdettua. Kun Martti Turtolaa kuunteli, miehitys alkoi toden totta tuntua myytiltä. Ikään kuin he todella olisivat sen itse junailleet. Arvo Valton protestoi yleisöstä voimakkaasti ja Martti pillastui tästä provokaatiosta kysyjää pilkkaamaan. Tuntui että asiallinen keskustelu suomalaisten ja virolaisten välillä on mahdoton. Olisiko ihan kunnollisen historiantutkijoiden dialogin vuoro.

&nbsp Sitä levollisemmin selvitteli Jussi Salokannel Jaan Krossin kirjailijakuvaa; sain kirjankin, hienoa. Siihen on pikapuoliin perehdyttävä. Meillä on erilainen lähestymiskulma elämäkerran kohteisiin Jussin kanssa; silti voin oppia viime hetkillä jotain. Puhuin tilaisuudeessa Nauticuksen pamfletista Totuus Virosta, Latviasta ja Liettuasta. Väkeä käytävät täynnä, mielenkiinto kova Viron historiaan ja kirjallisuuteen. Sofi Oksasen Puhdistus alkoi tuntua yhä tärkeämmältä kirjalta, kunpa ehtisi senkin lukea.

&nbsp Hämeenkyröstä poksahti postissa juhlava julkaisu nimeltä ’Saavutus’; yllättävänkin monitahoinen kokonaisuus, hyviä juttuja jos kummallisiakin, kuten tällaiseen kuuluu. Sara Nykäsen essee on raikas, Hannu Lehtipuu ja Aamu Nyström muistelevat ja mietiskelevät persoonalliseen tyyliin ja Timo Malmi yrittää herättää kyröläisiä räväkämpiin toimiin mestarinsa puolesta. Sillanpään nykyarvioista kiinnostuneet, hankkikaa ’Saavutus’, ellei muualta niin Hämeenkyrön kirjastosta.

Äitiä tervehtimässä Malmin hautausmaalla; sykähdyttävä kevätilta jatkui Lammassaareen, missä tuomi tuoksui ja satakieli kimautteli monipolvisia soolojaan. Elina jäi ensi kerran ilman kukkaansa Hämeenkyrön kirkkomaalla, ellei joku lapsista tai sisarista käynyt.

&nbsp Marja sai täällä kukkia ja huomiota, hänen ja minun lapsiani käymässä omaan tahtiinsa; turkkilainen Ani ja espanjalainen Amigo pitivät näillä kulmin kutinsa kunnon lounaspaikkoina. Sädehtiviä, puhtaan vehreitä päiviä rannoilla ja puistoissa. Joku rovaniemeläinen haukkuu Helsinkiä lehdessä; pitäisi tuoda tänne Kaivarin rantamille, johan hiljenisi.

&nbsp Nyt kannatimme lätkässä Suomipoikia, ja niinpä leijonat päihittivätkin jenkit kuumassa tiimellyksessä. Voiko maalin ampua sivuverkon läpi? Tanssin finaaliakin tuli kerran katsotuksi meidän himotanssijan seurana; joo, tuomaristo ei ymmärtänyt mitään Marian ja Mikon villistä vapaatanssista, tällä kertaa kansa oli viisaampi.

&nbsp Mutta kaiken pohjalla takoo elämäkerta tulista tahtiaan, helittämättä hetkeksikään.

Tietokirjailijat ry juhlii pitkään ja näyttävästi Finlandia-talossa, täyttää 25 vuotta. Kuinkahan kauan olen ollut jäsen, ainakin pitempään kuin Kirjailijaliitossa. Kaikkein aluksi liityin Näytelmäkirjailijaliittoon yli 30 vuotta stten. Mutta varhaisempi sitäkin oli Arvostelijain Liitto, jonka sihteerinäkin toimin 70-luvun alussa. Joissakin maissa nämä kaikki mahtuvat samaan järjestöön, vaan eivät meillä.

&nbsp Istuin aamun arkistoissa ja kävin iltapäivällä kuulemassa Kaari Utrion rupattelevaa juhlapuhetta ja aika hauskaa tietokirjaraatia sekä paneelia, joka ei nyt ollut ihan niin puuduttava kuin semmoiset yleensä nykyään, kun ei mistään enää riidelläkään. Anto Leikola murahteli jotakin osuvaa, epäili kirjoittajakoulutusta. Kirjoittaminen on persoonallisuuslaji, jota ei voi opettelemalla oppia, tietysti vähän tekniikkaa ja rakennetta ja pilkkusääntöjä. Heräsi halu lukea joitakin kunnon tietokirjoja, mutta mistäs nyt otat ajan – ehkä tän elämäkertasession jälkeen. Kirsti Mäkinen vai kuka sanoikin paneelissa, että suomalaiset eivät lue Kalevalaa, vaan kirjoittavat sitä. Minä toimin tässä juuri näin.

&nbsp Marja tuli maalta katsomaan kuinka voin ja aika hyvin. Jännitimme Suomen ja Latvian lätkämatsia, ja vaivihkaa huomasimme kannattavamme Suomen vastustajaa, niin urhoollisesti Latvia pelasi ja niin surkean tehoton oli Suomen kallis tähtikaarti. Maalivahti Edgars Masalskis oli sankarimme, uskomaton kumiveikko!

Radion kolumneissa on paljon joko itsestään selvyyksiä tai keikailua, mutta toistuvasti huomaan, että Karin Taipale puhuu sydämestään, viisaasti ja asiaa.

&nbsp Oikeutetulta tuntuu myös Markun saama hieno huomio aforismeistaan aamun Hesarissa. Silmään niitä aina työn lomassa, aforismeja ei pidäkään lukea kuin muutaman kerrallaan. Ensin tuntui, että yllätykset ovat nyt vähissä, mutta viisaus tallella; loppua kohden aforistikko vertyy viekkaammaksi. Kirjan nimi Tanssia neulankärjellä.

&nbsp Kirjallisia tilaisuuksia riittää edelleen. Eilen puhumassa akateemisesta Waltarista yliopiston alumneille Runeberg-salissa, aivan täyttä ja monia kysymyksiä. Waltari herättää ajatuksia. Tilaisuuden jälkilaineilla sain sukulaisilta kiintoisia viitteitä Martti Haavion ja Tuomas Anhana jyrkkiin näkemyksiin tästä kollegasta; Haavio käänsi takkinsa ja näki Mikan kehittyvän, mutta Tuomas jäi Ekbergin takahuoneeseen.

&nbsp Tänään sain kauniin saaliin ennen julkaisematonta kuvitusta kirjaani, kiitos siitä! Ja illalla oli vaihteeksi vuorossa Sillanpää: nuori Sara Nykänen kertoi gradusuunnitelmastaan Lallukan Mari-salissa, meitä paikalla 25 henkeä professori Laurilasta ja rovasti Suutarlasta alkaen. Muistettakoon, että Sillanpäälläkin on juhlavuosi. Hakalan Kari on kääntänyt Taatan ääninauhat kiekoilta cd-muotoon, joka sekin vanhenee vähitellen. Sillanpään Seuran arkisto paisuu, mutta missä olisi sen oikean paikka? Kaiketi Hämeenkyrön kirjastossa.

&nbsp Saran näkökulma: Sillanpään taiteilijahahmot ja sivullisten roolit mitä kiintoisin – siitä saisi linjan ensimmäisistä novelleista viimeiseen romaaniin. Kannustimme kovasti, vaikka ei nuorella tutkijalla ihan helppoa tainnut olla siinä meidän kahden aiheesta väitelleen vanhan parran väliin puserrettuna. Hyvin selvisi.

&nbsp Kirjavinkki: ranskalaisen valokuvaajan Denise Bellonin kuvista koottu Onnen maa – Suomi elokuussa 1939 – on sykähdyttävää katseltavaa, Sillanpäästäkin pari jyhkeää muotokuvaa ja Honkalassa tuttuja lottia ylväässä rivissä. Viimeinen onnellinen suvi.

Luokkakokous Suomalaisella Klubilla. On kulunut 45 vuotta siitä, kun tämä tyylikkäästi harmaantuva sakki pääsi Norssista ylioppilaiksi. ällistyttävän vaivatonta on tavata näin viiden vuoden välein, luokkakaverit luulee tuntevansa kuin olisi eilen koulussa istuttu. Meitä kokoontui yli 20 veijaria, kuten Jukkis Virta promoottorina luonnehtii; hyvä otos, ylipäänsä aktiivisia on yli 80% mikäli oikein kuulin. Vain jokunen on kadonnut jäljettömiin.

&nbsp Monipuolinen joukko on haarautunut kuka minnekin klassilliselta linjalta. Eläkkeellä aika moni, mutta töissä kiinni useimmat. Everstiluutnantti pitää laskettelukoulua, yksi pelaa edelleen lätkää, toinen futista, yksi kääntää Mannerheimin muistikirjaa Aasian ratsastukselta, toinen johdattaa Arto Paasilinnaa Italiaan kirjakauppakierrokselle, yksi kirjoittaa maalle uutta perustuslakia ja toinen pelkää pian joutuvansa Stakesin pääjohtajaksi. Yrittäjiä, kovia liikemiehiä iso joukko. Yksi opettaa sosiaalipsykologiaa yliopistossa, toinen psykiatriaa sisä-Suomessa. Yksi on pappina Nairobissa ja toinen painuu lääkäriksi Bosniaan. Tällaiseen opetti meitä latinankoulu. Luin aiheesta Waltarin pääkirjoituksen Veikon juhlanumerosta 1957: ”Latinanopetus valinkauhassa”. Non scolae sed vitae discimus.

&nbsp Quuvee näytti nyt jo historiallisia kaitafilmejä kouluajoilta. Saatoimme todistaa, että olimme jo siihen aikaan herrasmiehiä: pikkutakit, valkoiset paidat ja kravatit kuuluivat kouluasuun. Väläyksistä heijastui iloinen kouluanarkia, ei mikään rettelö, mutta persoonallinen hulinointi kumminkin. Muisti vahvistaa, että se oli hauskaa aikaa. Siitä piti huolen putkimiesliiga takapenkissä. Hege Ryynästä ei näkynyt nytkään. Vanhat opettajat kulkivat kuvissa: Maca Castren opettamassa punakapinaa historiassa, Urho Johansson pilkkuja ja uutta kirjallisuutta, Tuomo Pekkanen tarkistamassa riveittäin latinanläksyä, Kustu opettaa segmenttiä matikassa, Lahtari nojapuilla puku päällä, Säde tekemässä epäonnistuneita kemian kokeitaan. Golgata-Olga kiusaa ruotsilla, Tenkilä hymyilee englanniksi. Kaikenlaisia saksankerholaisia ja purjehtijoita lisänä. Oke Peltonen, luokanvalvoja, pilakuvassa parhaimmillaan. Rehtori Aulis Ojajärven tulinen pohjalaiskatse valvoo rukouksissa. Kaikki ne ovat jonkun opinkerroksen tajuntaamme laskeneet. Rentoa ja rattoisaa muistelusta. Hauska nähdä vanhat veikot näinkin virkeinä.

&nbsp Viiden vuoden päästä on juhlaistunto. Vähän pitkät ryypynvälit, mutta koetetaan kestää.

Lounaalla Elitessä kääntäjä Piret Salurin kanssa. Antoisaa keskustelua. Sain käsityksen, että ystäväni Martti Turtola ei ole erityisen ihailtu historioitsija Virossa. Mikähän suomalaisiin on mennyt? Jokin korskeus ja isoveliasenne on työntynyt esiin. Näyttääkö Turtola Päts- ja Laidoner -kirjoissaan sormi pystyssä virolaisille heidän tekemiään virheitä aikojen kuluessa. Toisaalta on vähän noloa, että virolaiset eivät itse ole paremmin selvittäneet historiaansa, kuten Piret huomautti. On tyydyttävä suomipoikien tulkintoihin.

&nbsp Vielä karmeampi esimerkki on Leena Hietanen -nimisen toimittajan pamfletti, missä puolustetaan venäläisvähemmistöä väittämällä mm. että miehitys Virossa oli myytti! Uskomatonta. Kuka tommottia suustas päästää? Yhdyin Piretin näkemykseen: yksinkertaisesti sikamaista.

&nbsp Joskus tuntuu, että ei ole kiva olla suomalainen näinä aikoina. Talouskasvun aikana täällä on pullistuttu kuin sadun sammakot, siitä esimerkkinä vaikka älyttömät kauppakeskukset, joita Sukari huiteli lisää illalla a-studiossa. Onneksi ministeri Vapaavuorella on vielä järki tallella. Täysi tuki hänelle. Kun sen yhden kerran ajoin näihin kolosseihin syksyllä työpöytää hakemaan, se painajainen riitti pitkäksi aikaa. Rakastan Rööperin lähikauppoja, ne täyttävät hyvin tämmöisen miehen tarpeet.

&nbsp Piretin kanssa puhetta myös kirjallisuudesta, Jussi Salokanteleen Kross-kirjasta, jonka hän on kääntänyt viroksi. Siihen pitäisi tutustua, mutta ehkä masentuisin, jos se on niin hyvä kuin Piret vakuutti. Lisäksi hänellä on pöydällä menossa Sinuhen uusi käännös. Johannes Aavikin emigranttikäännöökset ovat auttamatta vanhentuneita, kuulin. Samoin kiintoisia tietoja Waltarin merkityksestä virolaisille. Kuinka Piret sanoikaan: Waltarin kirjat olivat heille kauan ”tuulahdus kadonneesta maailmasta”.

&nbsp Waltarin Totuus Virosta, Latviasta ja Liettuasta tulee kuin tuleekin viroksi; kiivas aika on ehkä ajanut jo parhaan ajankohdan ohi, mutta silti kirjan tavattoman tarkat tiedot hämmästyttävät yhä virolaisia. Mart Laar on kuulemma luvannut paljastaa Waltarin tietolähteet. Ohoh, odotellaanpa.

&nbsp Tuoreeltaan europarlamentaarikko Andres Tarand on ottanut siellä Mikael Karvajalan esimerkkikuvaukseksi siitä, kuinka Eurooppa pysytyi 1500-luvulla yhdistämään hajaantuneet voimansa, mikä ei Tarandin mielestä enää onnistu. Vähän mutkat oikaisten tehty tulkinta, mutta perustaltaan oikea. Wienin piiritys Mikael Hakimissa tämän näyttää vielä paremmin.

&nbsp Nyt jatketaan elämäkertaa uusiutunein innoin.

Kirjoilla Linnassa -tapahtuma Hämeenlinnassa sikäli kiva, että tapasin tuttuja, Silja Sillanpäänkin pitkästä aikaa, puhui isoisoisästään ennen minua, mutta häipyi sitten epäkohteliaasti. Seminaareissa pitäisi olla muidenkin esitysten aikana, mutta tällä kerralla petin itsekin ja jatkoin matkaa lounastauon jälkeen. Minulla aiheena kuinka ollakaan Waltari, yleisenä teemana ’Suhteita’. Jatkettiin keskustelua Jussi Niemen kanssa siitä, mihin vappuna jouduttiin Tarkoilla: Waltarin ahdistettu tai unohdettu asema 50-luvulla modernistien halveksunnan kohteena. Etenen tätä ihmeellistä vuosikymmentä. Muuten puhelin vapaasti niitä näitä. Saara ja Taija ovat tapahtuman ihanat toimeenpanijat, heiltä en kieltäisi mitään; Saaran kanssa vähän murhetta juhlavuoden rahanjaostakin, johon ilmeisesti vielä palataan Avustuksia tullut kohtalaisen jalomielisesti,. viimeksi WSOY:n säätiöltä. Kyllä niiden kanssa juhlat syntyy.

&nbspVilaukselta ehdin tavata myös Anja Snellmanin, jonka sukupolvi Waltaria alkoi nostaa unohduksesta 70-luvulla. Mutta paneelikeskustelu ja illallinen jäivät nyt kokematta.

&nbsp Kuinka paljon merkitseekään isän kirjahylly. Se voi olla koko elämälle suuntaa antava. Tämä oli yksi kirjapäivän oivallus, jonka kehitin itsellenikin yllätyksenä: kuinka tulen ajatelleeksi sitä kunnolla vasta nyt. Muistan pikkupojasta saakka Sillanpään ja Waltarin houkuttelevat selkämykset, kuinka mietin mitä kaikkea noiden taakse kätkeytyy… Paljon sittemmin selvinnytkin.