Torstai 20.11.08

Minun ei pitäisi tästä sanoa mitään, mutta meninpä kutsun saaneena Tieto-Finlandian jakotilaisuuteen ja yllätyin Veikko Sonnisen jämerästä puheesta. Koskaan ei ole esiraatia näin expressis verbis kurmuutettu, pääaiheena diskaukseni. Kun oikea palkinnonsaaja Marjo Nurminen oli Malediiveilla, tilaisuus vähän lässähti ja tunsin Veikon reippaan julmistelun jälkeen itseni suorastaan jonkinlaiseksi rääppiäisvoittajaksi. Paljon tuli sen mukaista huomiota.

Ehdolla olleesta Toivo Kuulan elämäkerrasta on Hesassa verraten vaisu arvio, ei viitekehystäkään ja tiedot entuudesta tuttuja. Nurmisen kirja Tiedon tyttäret ansaitsee kirkkaasti palkinnon, uskon sen ilman muuta.

Sitten Ilta-Sanomissa Eino Kaikkonen vaatii minulle pääpalkintoa. Kaikenlaista huvittavaa tässä ilmenee. Illalla vielä MTV-uutiset lähetti kommentin ”syrjäyttämisestäni”, samoin Iltsikan ja Hesarin nettisivut. Mutta hienoa jupakassa on ainakin se, jos Unio Mystica saa taas lisää muutamia lukijoita.

Keskiviikko 19.11.08

Waltari-intoilijoita on kyllä montaa lajia. Leena Laakson kokoama näyttely Laakson sairaalan kahvioaulaan on pitkän keräilyn tulos: kirjankansia, lehtiä, leikkeitä, viitteitä, ties mitä. Kannattaa käydä vaikka vasiten vilkaisemassa.

Auditorion tilaisuudessa toinen kerääjä Eero Vartio kertoi harrastuksestaan seikkaperäisesti. Waltari-harvinaisuudet ovat edelleen kovaa valuutta kuten sekin pieni näytelmä Hankala kosinta jonka Ari Suutarla huusi Vammalassa 1900 eurolla. Eero aarteisiin kuuluu Kultakutri, joka on omistettu Helena Kankaalle. Elämäkerta paljastaa omistuksen laajat taustat. Mutta kumpikaan emme tienneet, kuka on kertonut kirjailijalle elämäntarinansa, josta pienoisromaani sai aiheensa. Hän on eräässä lehtijutussa viitannut tällaiseen lähteeseen. Osaisiko joku vihjaista tarkemmin?

Ari muuten esitelmöi sunnuntaina Martta Wendelinistä. Hän sanoi saaneensa kutsun sillä perusteella, että piti erinomaisen esityksen omasta Waltari-keräilystään Vammalan Vanhan kirjallisuuden päivillä viime kesänä – lisäperusteena kuulemma, että molemmilla kohteilla on samat etukirjaimet. Leena arveli, että Jumalaa paossa -kirjasen kannen on tehnyt Wendelin. Tulisikohan siihenkin jostain varmistus?

Itse puhelin Waltarista sensuurin kourissa: tapauksia on yllättävän paljon. Millainen mediaskandaali tänään syntyisikään, jos joku eturivin kirjailija kilpailuvoiton ja kansainvälisen läpimurron jälkeen veisi kustantajalle uuden kokoelman ja saisikin hylkäystuomion – moraalisin perustein. Näinhän kävi Waltarin pienoisromaaneille 1939. Pääosa niistä julkaistiin kokoelmana vasta 1961 teoksessa Koiranheisipuu. Siinä Finlandia-haksahduksetkin kalpenevat. Mutta kirjailija otti hylkäyksen tyynesti ja hioi teoksiaan ja julkaisi niitä itse – jälleen keräilyharvinaisuuksia.

Tiistai 18.11.08

Onnittelin aamulla poikaani, joka täyttää 27 ja yöpyi täällä, tuottajakurssi menossa Pasilassa. Pääasiassa heiluu toimittajana pohjoisessa Satakunnassa ja Hämeenkyrössä; paikallislehdissä jos mistä oppii yhteiskuntaa ruohonjuuren konkreettiselta tasolta. Näkyy kirjoittavan päteviä ja rentoja juttuja luistavalla rutiinilla.

Hämeenkyröstä kuuluu kummia: saivat ympäristöpalkinnon maisemien hoidosta! Onnea ponnistuksista, varmasti pusikoita onkin ansiokkaasti raivattu. Mutta muutamaa kulttuurikohdetta on hoidettu huonosti: Myllykolun museomiljöötä ja Saavutuksen ympäristöä. Edellinen omassa onnessaan, jälkimmäinen pilattu liian tiheällä rakentamisella. Myös Mannanmäen näkötornin mäki on saanut kasvaa umpeen. Jos tässä palkintohumussa vielä näihin iskettäisiin…

Kahlattu viikonlopun lehtiä. Tervon ja Westön näytelmät hallitsevat teattereita, kunpa ehtisi jotakin katsomaan. Lähetän tiivistelmän Ateenaan, jossa esitelmöitävä seuraavaksi. Samoin jutun Villa Karon jäsenlehteen; muistelen kuinka virittelin siellä Waltaria viisi vuotta sitten. Ja lopulta innostuin lukemaan Maupassantin novelleja, kaiketi tv-sovituksen sysäämänä. Faijan hyllyssä vanha nide Maalaispiika ja perhetyttö vuodelta 1928, leikkaavan teräviä, välähtävän tehoavia juttuja.

Maanantai 17.11.08

Sentään pääsimme St. Clementin basilican pohjakerroksiin, vihdoin. Olen sinne pariin kertaan ennen pyrkinyt, aina on ollut väärä ajankohta tai kaivaukset käynnissä. Hyvin saattoi uskoa, että tämä oli Waltarin lempikirkko syvässä tunnelmallisuudessaan, peräisin 300-luvulta jKr jolloin Konstantinus jo salli kristinuskon. Siellä sai vaeltaa hartaassa yksinäisyydessä, vain pari fransiskaanimunkkia seurana. Mitä suositeltavin kohde Colosseumin takana, ja miten erilainen elämänkerrostuma.

Pari muutakin kirkkoa selvitimme, Santa Maria Maggioren valtavuudessaan ja Santa Maria degli Angelin vanhassa kylpylässä Republican varrella. Kirkon ja kylpylän yhdistäminen olisi hyvä idea tänäkin päivänä. Hotellikadullamme Principe Amadeolla oli kaupungin vanhin pizzeria, perheyritys Est! Est! Est! joka osoittautui maineensa veroiseksi, suositeltava sitäkin.

Mitään erityistä ostettavaa emme keksineet, tämä oli hengen matka Mikan jäljille. Aiheesta pidin pari esitelmää seurueelle, jossa monia historian ja Waltarin tuntijoita, vaivatonta ja antoisaa porukkaa. Hauska oli silti lennähtää kotiin iltayöstä.

Sunnuntai 16.11.08

Hiukan merkillistä, että Colosseum rojottaa Rooman symbolina; sehän on kaiken inhimillisen raakuuden ja julmuuden riemullinen muistomerkki. Jotain kehitystä on sentään tapahtunut, vaikka Waltari väitti ihmisen pysyneen samana. Samat ajatukset risteilivät katakombeissa, elävästi muistui mieleen Ihmiskunnan vihollisten rajaton raadollisuus.

Miten meitä latinanlinjan poikia varustettiin roomalaisilla hyveillä ja miehuuden ihanteilla; monet niistä romuttuvat kun historiaan syvemmin perehtyy. Rooma oli ruhjovan imperialismin rosoinen terrorivaltio, missä ihmisarvosta ei ollut vielä kuultukaan. Taidekin oli pompöösien kolossien huvittavaa itsetehostusta.

Mutta rattoisaa oli silti istuskella Via Veneton varrella illallisella, vaikka senkin loistokkaan syntinen menneisyys enää kajastelee joissakin fasadeissa. Elämä iltasella hiljaisempaa kuin Martinmäellä Turussa, väitti Marja. Mutta päivä oli säteilevä, ja katukahviloissa saattoi hyvin istuskella.

Lauantai 15.11.08

Räpelsin eilen kommunikaattorilla muutaman rivin, tässä täydennystä.

Veijo Meren rohkea lausunto oli siis torstain Ilta-Sanomissa. Hän varmaan harvojen joukossa uskalsi kajota naisvallan noitaympyrään eli koskemattomuuden nollatoleranssiin todeten, etta tällainen tiukkapipoisuus estää pian kaiken yhteydenoton sukupuolten välillä. Naiset kierrämme kaukaa. Kuka muistaa Veijon hauskan novellin ’Rinnat’ – sellaisia ei enää voi nykyisellä moraalikoodistolla kirjoittaa.

Jarmo Virmavirran viimeviikkoiseen kolumniin Uuden Suomen nettisivuilla olen saanut useita viitteitä enkä keksi siihen mitään lisättävää.

Rooman liikenteen tukki siis opiskelijoiden massiivinen mielenosoitus heti tullessamme – 200 000 mielenosoittajaa! Pillit soivat ja aallot kulkivat. Meidän oli jätettävä bussi ja käveltävä hotelliin, mutta teimme sen mielellämme. Vähältä ettemme liittyneet marssiin, pillejäkin oli kaupan. Vastustivat Berlusconin leikkauspolitiikkaa, joka köyhdyttää eritoteen korkeinta opetusta. Kannatamme heitä!

Kierrelty kaupungilla, luennoitu vähän Waltarista ja nähty ooppera ’Ruusuritari’ perin klassillisena tulkintana, mutta rakennus on hieno ja paronin esittäjä oli hauska ja keräsi myrskyiset suosiot. Villa Giulian etruskimuseota tutkittiin, matkan teemoina ’Turms’ ja ’Ihmiskunnan viholliset’, johon jälkimmäiseen sukellamme joukolla huomenna. Marjatta Lahdesta tätä johtaa entisellä rutiinillaan ja paikallisena oppaana on Mervi, pätevä ja tietorikas nainen. Sää leuto ja lempeä, paras mahdollinen, iloiten jätimme Suomen sateet.

Perjantai 14.11.08

Eilen ilahdutti Veijo Meren miehekäs puolustus IS:ssa: Stefan Johanssonin ero oli turha, samoin Ilkka Kanervan aikoinaan. miten virkistävää tässä kireän naisvallan terrorissa. toinen ilo: Jarmo Virmavirran suorasukainen kolumni

Rooman kadut tukkii opiskelijoiden valtava mielenosoitus. muistuu oma nuoruus mieleen.

Isänpäivänä 2008

Palailen bussilla harmaassa tihkusateessa Vaasasta, aukeaa Pohjanmaan lakeudet. Takana kaksi päivää LittFestiä, puheenvuoroja, paneeleita, iltamia, kirjallista keskustelua. Teemana ’Kirjailija ja media’ – Anja Snellmanin kysymyksin: ”Ollako vai eikö olla?”

Tuttu aihe tietysti ja mielelläni menin kun entinen tähtioppilaani Anja kutsui. Tiivis kanssakäyminen kollegojen ja yleisön kanssa voi rasittaa, mutta tarjoaa myös joitain uusia kulmia. En ihan ymmärrä kirjailijoiden valituksia – täällä uuden puheenjohtajan Tuula-Liinan esittämiä – että markkinointikiertueet ovat aivan näännyttäviä ja niistä tulisi saada korvaus. Eivätkö ne ole vapaaehtoisia. Korvauksia saankin kaikista muista paitsi kustantajan järjestämistä matkoista, mutta niissä hyvä ylöspito ja tärkeät kohderyhmät tuottavat muuta mielenkohotusta. Minusta on rentouttavaa tiiviin yksinäisen työn jälkeen tuulettautua näillä reissuilla ja joka tapauksessa se on terveellisempään kuin musta juomaputki työstä irtautumiseksi.

Kirsi Piha oli pirteä puheenjohtaja pääpaneelissa, missä kilvan todistimme ja yritimme viihdyttää salintäyttä kuulijakuntaa. Tapahtuma oli periaatteessa kaksikielinen, Märta Tikkanen ruotsin osuutta hoiti terhakkaasti, minäkin vähän ja Anja, vaikka saimmekin Vasabladetissa moitteita liian suomenkielisestä keskustelusta. Sujuvastihan kieltä välillä vaihdettiin. Kirjailijoiden mediataidoista oli paljon puhetta, nyt ne koetaan kovin tärkeiksi, vaikka minusta ne kuuluvat viihdepuoleen ja painokkain sanottava tulee teoksissa, joita sentään edelleen luetaan. Muistutin siitä, että kirjailijat ovat kokeneet kovempiakin aikoja ja kokevat yhä: sotia, vainoja, julkaisusaartoja, vankileirejä – joten kaiketi me tästä mediamylläkästäkin jotenkuten jaksamme selviytyä.

Birgitta Aurén esitteli Vaasan upeaa ja monipuolista kirjastoa, ja siellä pidettiin kahdetkin illatsut, joissa esiintyi myös nuoria pohjanmaalaisia kirjailijoita. Kuulimme että yleisö oli kaikissa tilaisuuksissa innostunutta, joten Anja saa olla tyytyväinen ensimmäiseen LittFestiinsä ja vähän me muutkin.

Kyröskoskelle päästyäni kolmen ja puolen tunnin köröttelyn jälkeen (sinänsä leppoisaa) kokosin lapsiani Sarveen lounaalle (mainio ruokapaikka edelleen) ja jokseenkin suoraan täkäläiseen Kirjakahvilaan, jossa kyröläinen ja ikaalislainen älymystö oli ennätyslukuisena kokoontunut kuulemaan ’Matkaani Mika Waltarin kanssa’. Innostava tilaisuus jälleen, hauska tavata tuttuja ja puhella näitä kokemuksia, jotka mielessä muutenkin pyörivät. Niinenmaan Jussi oli näkyvästi esitellyt kirjaani paikallislehdessä ja johdatteli Aulikin ohella puhettakin, kysymyksiä sateli ja kirjaa ostettiin. Mitä tekijä voi enempää toivoa.

Keskiviikko 5.11.08

Akatemian henkilökuntaa oli hauska tavata WTC:n tiloissa; puhetta myös Waltarin asemasta akateemikkona, hänen haluttomuudestaan alun perin virkaan, jolloin se vielä oli kovin arvostettu ja korkeapalkkainen. Mutta velvollisuutensa hän hoiti ja puolusti aina akateemikon arvovallalla sananvapautta ja kannusti nuoria kirjailijoita. Akatemian nykyisistä näkymistä, mm. Eino Jutikkalalta jääneen viran hitaasta täyttämisestä kuulin lounaalla. Nykyisinhän se on vain kunnianimitys, silti tavoiteltu.

Pyrähdys Kouvolaan ja Elimäelle kirjallisiin tilaisuuksiin, joissa niissäkin riitti väkeä ja kuulijoita. Suuresta kuntaliitoksesta puhuttiin Elimäen rehtorin kanssa, suur-Kouvolan mullistukset edessä vuodenvaihteessa.

Ilahduttavasti tulee kännykkään ja koneelle reaktioita Tieto-Finlandian ehdokkuuksista, joita kummastellaan näköjään laajasti.

Historian lehti kääntyi Yhdysvalloissa, Barack Obamaan kääntyvät toivorikkaat katseet. Eipä ole helppo tehtävä hänellä. Mutta ensin on juhlan aika. Kun palasin rautatieasemalle klo 23.00, muuan siellä parveilevista mustista kavereista kätteli junasta saapuvia ja lausui silmät säteillen: – Obama!

Tiistai 4.11.08

Osasin vähän varautua siihen, että Unio Mystica ei ole tavoittelemassa Tieto-Finlandiaa. Se on ollut kovin paljon esillä ja menestynyt hyvin sekä arvosteluissa että myyntilistalla. Tällainen mieluusti sivuutetaan ja hyvä onkin, että vähemmän huomiota saaneet teokset nostetaan näkyville. En silti kiellä, että tulin hieman haikeaksi, mutta vielä pettyneemmältä vaikutti kustantajan edustaja, kun poikkesin Bulevardilla. Miten voisin kannustajia lohduttaa. Päätös oli oikeastaan linjassa Waltarin kokemien ohitusten kanssa, eihän Sinuhekaan saanut aikanaan valtionpalkintoa. Sain puolestani monia ilahduttavia rohkaisuja ja kiukkuisiakin pahoitteluja, joista lämmin kiitos.

Pitkän iltapäivän lounaan istuimme Elitessä hyvien luokkatoverien kanssa Jorma Kaimion johdolla, Potentia-ryhmän ”kunniavieraana” kirjani johdosta. Jorman kanssa keskustelimme Waltarista jo lukiovuosina, ja hänen kanssaan ensimmäisen kerran puhuttiin myös tästä elämäkerrasta WSOY:ssä. Tällainen istunto fiksujen ja hyvin menestyneiden kaverien kanssa, Jyki Malmio ja Jukkis Virta vanhoja pelikavereitakin, tuotti suuren ilon. Paljon kuulin itselleni uutta ja kiintoisaa varsinkin taloudesta ja tästä reaalimaailmasta, joka joskus kohdallani tahtoo liukua kadoksiin. Virkeitä eläkeläisiä ovat jo kaikki, Pajari ja Liinpääkin, joissa ilmeni uusi ja innostunut lukuharrastus vapaassa elämänvaiheessa.

(Huvittava sattuma: samassa ravintolassa palkitsi itseään lounaalla Tieto-Finlandian raati, jota emme nyt kuitenkaan käyneet puhuttamassa vaikka vähän uhottiin…)

Illalla luen Klingen päiväkirjaa ja huomaan kuin pisteeksi hyvälle päivälle, että siellä mainitaan meidän luokkamme 1955-1963 Norssissa: ”oli vuosiluokkia, jotka erosivat toisista intellektuaalisen aktiivisuutensa ja yleisen aloitteellisuutensa ansiosta”. Sellainen juuri oli luokkamme, josta Klinge on lukenut Klaus Helkaman ja Kaimion luokkasosiologiset kirjoitukset edellisen juhlakirjasta. Näin joukkomme alkaa Klingen sanoin ”saada sijaa historiografiassa muistokirjoitusten johdosta”.

Jotenka ollaan iloisia vaan ja jatketaan täyttä työpäivää, vaikka toverit voivatkin jo vähän hellitellä. Jorma loistaa lehtitiedoissa maan rikkaimpien rivissä eikä muillakaan huonosti mene. Pienet kolaukset jäivät miltei unholaan, niitähän olen voinut totisesti odottaa Waltari-vuoden tähänastisten unenomaisten myötäkäymisten jälkeen.