Perjantai 6.2.09

Voisiko nyt sanoa, että kehä kiertyy kauniisti umpeen. Lahden historiapäivillä aloiteltiin Waltarin juhlavuotta helmikuussa 2008 ja nyt matkaan samoille päiville hakemaan Historian Ystäväin Liiton tunnustusta Vuoden historiateoksesta.

Mutta ennen luovutusta seuraan talvisodasta käytävää seminaaria aamupäivällä. Kolme erinomaista esitelmää; Henrik Meinander hahmotteli talvisodan yleisiä yhteyksiä, Tiina Kinnunen valaisi napakasti naisten talvisotaa ja Lasse Laaksonen kertoi yhteenotoista Marskin ja kenraalien välillä. Mieleen jäivät Meinanderin esittämät varaukset siihen teoriaan, jonka mukaan Saksan lupaukset myöhemmistä aluepalautuksista olisivat ratkaisseet talvisodan rauhan. Tätähän Ylikangas on voimakkaasti esittänyt. Ikään kuin kylmäpäiset päättäjät olisivat tosiaan voineet luottaa lupauksiin ja siihen kuinka tulee käymään. Että näitä käytettiin epäilijöille perusteluina jotta rauha äkkiä saataisiin, tuntuu Meinanderin tulkinnan mukaan uskottavalta.

Kinnunen kertoi vaikuttajanaisista, Elsa Enäjärvestä ja Kyllikki Pohjalasta, vähän tavallisistakin. Katarina Eskolan kokoamasta kirjeenvaihdosta löytyi ihailtavia ja hupaisia esimerkkejä naisen huolehtivaisuudesta sodan keskellä. Laaksosen esityksessä Mannerheim suhteessa alaisiinsa tuli melko kriittiseen valoon. Kun hän on myös Renny Harlinin elokuvan asiantuntijoita, saa nähdä kuinka paljon tätä kriittisyyttä sitten tihkuu elokuvaan saakka.

Avajaisissa sitten julkistettiin tunnustuspalkinto. Matti Vanhasen seurue oli myöhässä, joten jako siirrettiin heti ohjelman kärkeen. Pienestä häslingistä huolimatta proseduuri saatiin vaivattomasti sujumaan. Päätin kiitospuheeni juuri kun pääministeri ja venäläiset vieraat astuivat saliin. Vanhanen oli valmistanut pienen esitelmän autonomian ajan merkityksestä, ja Venäjän duuman edustajan puheesta henki suorastaan vanhoja nostalgisia ystävyyden ja avunannon fraaseja.

Itse tunnustus tietysti lämmittää mieltä kovasti. Se on jo kolmas palkinto Waltari-kirjasta, ei hullumpaa. Merkille pantavaa, että nimenomaan historiantutkijat ovat kirjasta innostuneet, kirjallisuudentutkimuksen puolella on hiljaisempaa. Sain niin viljalti kehuja ja onnitteluja, että alkoi jo vaivaannuttaa. Junalla takaisin Helsinkiin yhdessä hujauksessa.

Kun katselimme Pressiklubia, hämmästyimme kuinka kokeneet debatöörit menettivät niin täysin malttinsa tyynen Jussi Halla-ahon seurassa. Leif Salmén, tavallisesti terävä ironikko, yltyi suoraan solvaamaan inhoamaansa ”fasistia” erittelevän keskustelun sijaan. Kovin kurttuisasti Saskakin siinä intteli, ja puheenjohtaja, jonka pitäisi olla tasoittava tekijä, yhtyi kumppanien kiivaaseen hyökkäilyyn. Kolme yhtä vastaan: olihan Halla-aho helisemässä, mutta selvisi ainoana tyylikkäästi ja taisi viedä pisteet. Oltakoon mitä mieltä hänen mielipiteistään, ainakin hän yritti rauhallisesti argumentoida – sikäli kun ei tullut koko ajan keskeytetyksi.