Panu Rajala

Waltari kuvataiteilijoineen on ehtinyt Vaasaan. Näyttely on hienosti ripustettuna Tikanojan taidekodin kolmessa kerroksessa, miltei täydellisenä. Auki enää viikon, sitten Tampereelle.

Kävin Vaasassa taidetreffeillä, Tikanojan koti kiintoisa tuttavuus, myös talon ja kokoelman historia. Kenties olen joskus kauan sitten täällä poikennut. Kun Eemu Myntti on talon oma taiteilija, yhteydet Waltariin luontuivat itsestään. Tilaisuus sujui lämpimästi, varsinkin kun sen avasi Christine Bengtssonin kaunis ja tunnelmallinen Eric Satie -esitys. Tällainen huippuluokan pianisti täällä, kaupunginjohtajan rouvana! Saimme tarjoilua ja vilkkaan keskustelun, fiksua yleisöä.

Nautimme päätteeksi taidekodin johtajan Anne-Maj Salinin tarjoaman illallisen bistro Ernstissä Wasa Teaterin talossa, olikin huippupaikka ja loistava palvelu. Muistettakoon että Waltari asui talvisodan komennuksella tällä paikalla hotelli Ernstissä. Ilmeni että Christine asuu perheineen Myntin talossa, jonka matkalla ohitimme. Kaikki osui hämmästyttävästi yksiin. Joskus kirjan kirjoittaminen kannattaa, kun se tuottaa tällaisia jälkimaininkeja.

Pohjalaisista puheen ollen, useampikin on tässä hämmästellyt mikä Antti Tuuriin on mennyt. Miksi hän yritti vauhdittaa ohuen Paasilinna-kirjansa markkinointia haukkumalla minut ja Waltari-kirjani näkyvästi Iltalehdessä? Eikä Erno itsessään siis enää kiinnosta? Vastatkoon ne jotka asiaa paremmin tuntevat.

Kun Matti Mäkelä käsittelee noinkin laajasti Tuurin kirjaa ja siinä esiintyvää vanhaa vihanpitoa minua kohtaan, lähetinkin pienen selvennyksen Hesariin. Sinänsä Matti on oikeassa: koko kärhämän olisi jo autuaasti voinut unohtaa. Ketkä ovat sen herkkänahkaisempia ja pitkävihaisempia kuin suuret kirjailijat. Ehkä nämä keskisuuret.

Ajelin Porvooseen, missä edelleen pidetään osaa WSOY:n arkistosta. Mukava on kulkea vanhan kirjapainotalon ihmeellisiä sokkeloita ja istua rauhassa rapistelemassa kellastuneita leikkeitä. Tunnollisia kokoelmia on ennen ollut aikaa leikata ja liimata. Koko talo henkii vanhan kustantamon haihtunutta arvokkuutta. Kaikenlaista muuta toimeliaisuutta siellä on nykyään. Porvoossa valmistaudutaan ensi viikon vuoden 1809 suuriin juhlallisuuksiin.

Illalla Suomalaisella Klubilla, missä pidettiin kevätkokous ja uusia jäseniäkin perehdytettiin taloon. Reipas torvisoittokunta ja kunnon kuoro esiintyivät, Jari Tervo kirjailijavieraana. Juha Väätäinen selvitti minulle perusteellisesti hiihdon hemoglobiinit. Katsastin kirjaston varsin kelvolliseksi lehdenlukupaikaksi. Klubi on viimeisiä vapauden tyyssijoja, missä saa tupakoida. Pitäisikö ruveta ihan tämän vapaamielisyyden kunniaksi.

Katseltiin Metropolian tuottama kooste ’On vain paljon mustetta’ tuolla Hämeentien perällä. Tähän oli kai saatu jotain innoitusta Waltarin teksteistä, vaikka ei sitä juuri huomannut. Nuoret huusivat ja heittäytyivät tunteisiinsa kovalla innolla ja tosissaan. En paljon tästä käsittänyt, vaikka sain istua Saara Elstelän vieressä. Joitain irrallisia Mikan lauseita siellä eri äänilajeissa parodioitiin. Hienosta novellista ’Ihmisen vapaus’ oli kehittymäisillään jotain, mutta senkin idea ohitettiin viistoon ja vierestä. Marja halusi ymmärtää ja näki esityksessä oivalluksia, mikäs siinä.

Soittivat iltapäivälehdistä, että A. Tuuri on minua haukkunut kirjansa julkistamistilaisuudessa. Voi hyvänen aika. Jos hänellä ei parempaa sanottavaa ole niin haukkukoon, eipä ole ensimmäinen siinä lajissa. En kommentoinut.

Miten käy Mannerheimin? Heikki A. Reenpää naurahti että taidetaan ajaa ojaan. Mutta vielä on toivoa, talvikuvauksia olikin tarkoitus tehdä vain Tolvajärven taisteluista. Liettuassa on suuri osuus. Tanskalaiset tietysti haukuttiin pettureina. Samoin kaikki kateelliset suomalaiset, jotka mielihalusta tahtoisivat kaataa hyvän hankkeen. Oikein esimerkki tästä kansanluonteesta. Jotakin elokuvasta tulee, toivottavasti ei kutistu kovin pieneksi.

Itse asiassa puhuimme Yrjö Jylhästä lounaalla Otavassa, Vesan kanssa professoria kuulusteltiin ja saatiinkin kuulla yhtä ja toista kiintoisaa, etupäässä traagisesta runoilijankohtalosta. Alku jo tehty, tässä ei kauan nokka tuhise. Vesa kirjoitti Hesarissa terävästi Talvela-dokkarista, jossa proffa on ainoa valopilkku kuulemma, tulee illalla, katsottava.

Illan suussa paineltava vastaanotolle UM:n viestintä- ja kulttuuriosastolle, minne nämä vekkulit ministerit Stubb ja Wallin eli Alex ja Steffi (kuten he esittäytyivät) olivat kutsuneet. Hyvin rentoja ollaan nykyisin, paita auki nämä ministerit muutaman sanan heittivät kiitokseksi meille ”kulttuurivaikuttajille” niistä korsista, joita olemme kuulemma kantaneet Suomi-brändin kekoon täällä ja maailmalla. Tungosta oli ja tarjoilua, väkeä kaikilta aloilta. Monia tuttuja sentään. Erityisen iloista oli tavata pitkästä aikaa Anna Kontek, oopperan lavastaja, jonka kanssa teimme jonkun kesän Pyynikillä anno dazumal. Silloin kun kesäteatteri oli vielä jonkunmoisessa taiteellisessa kuosissa. Ja olihan siinä Jari Tervo ja Sirpa Kähkönen ja Leena Lehtolainen ja näitä, Sofi Oksanen lausui runojaankin. Outi Heiskasta haastatin mitä kuuluu akatemiaan, ja hän huiskaisee ettei semmoista olekaan. Niin, toista oli tosiaan vaikkapa Waltarin aikana.

Siitä tuli mieleeni, että samana iltana meni mainion Waltari-seuramme vuosikokous että humahti, toivottavasti viisain ja hallituin päätöksin siellä Töölössä. Olisi hyvä syy tarkastella mennyttä vuotta oikein tosimielellä: mitä saatiin aikaan, mikä on juhlavuoden henkinen saldo ja taloudellinen. Kuulemme perästä päin.

Mihin vuosikokoukseen on semmoinen ryntäys kuin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraan? Nyt varsinkin asiat kiinnostavat, kun vanha seura on muutoksen kourissa.

Kaksi viestiä välittyi selvästi: seura on talousvaikeuksissa ja talon remontti herättää ristiriitaisia tunteita. Talouden verkkoihin keskittyi esimiehen puhe, talon vaiheista kertoi esitelmä. Seuran toiminnallisista suunnista tai painopisteistä ei nyt puhuttu mitään. Kehykset ensin kuntoon.

Seura alkaa ensi kerran muistini mukaan periä jäsenmaksuja! Tämä onkin ollut tähän saakka ylellistä: jäsenyys etuineen ja Hiidenkivineen aina ilmaista. Vaan kuinkahan paljon jäsenmaksut sitten kattavat parin miljoonan vajausta. Päätös olikin luonteeltaan symbolinen, olemme samoissa talkoissa.

Arkkitehtuuriin erikoistunut tutkija oli ottanut tehtäväkseen selittää loppuun ehtivä remontti parhain päin. Kuulimme ensin, kuinka Sebastian Gripenbergin suunnittelema pian 120-vuotias kansallisromanttinen linna tuhottiin perusteellisesti remontissa 30-luvulla. Ja sitten saimme pelastussanoman: nyt aarre on taas arvoonsa entisöity. Tätä kuuntelimme paljaan valkeaksi karsitussa juhlasalissa, josta juhlavuus on kaukana. Muutama lamppu kuulemma kertoo historiasta sekä yläparvekkeen kirja-aarteet lasin takana. Puhujan mukaan Gripenbergin mieleen tulisi nykyisessä salissa alastomaksi riisuttu nainen. Minulle ei syttynyt edes niinkään lämmittäviä mielikuvia. Esitelmää ”valaisi” pyörivä digikuvasarja, jonka yhteydet puhujan sanottavaan piti itse yrittää kehitellä. Ettei vain joku 50 vuoden päästä puhu tästä remontista samassa hengessä kuin nyt puhuttiin 30-luvun rötöksistä.

Mutta kokous sujui kivuttomasti vailla yhtään säröääntä, ja buffet viineineen maistui. Seuran vieraanvaraisuus oli korkeampaa tasoa kuin viimeksi. Jääneet ovat takavuosien kuumat kiistat, sekin kerta jolloin Kustaa Vilkuna syrjäytettiin jostakin elimestä. Kunnianarvoisa seura elää muutospaineista huolimatta tyyntä, toivottavasti ei sentään henkisesti seisovaa aikaa.

Taas voisi muistaa Caesarin murhaa, mutta jännitän mieluummin alkavatko Mannerheimin kuvaukset näillä lumilla vai eivät. Kolumnien nappuloille tuntuu olevan hengentärkeää, että elokuva ei toteutuisi tai ainakin epäonnistuisi. Näitä on sanankäytön sankareita, joille kolmekymmentä senttiä hapanta jupinaa on korkeinta mihin pystyvät; silloinhan on sietämätöntä, että jotkut yrittävät suorastaan suurelokuvaa lähihistoriasta. Kun rahalliset resurssit ovat mitä ovat tässä maassa, mielestäni kaikki markkinoinnin keinot ovat ison lohkareen irrotuksessa sallittuja. Onnea Renny Harlinille syntymäpäivänä ja luja potku hyvälle hankkeelle.

Vaikka Salon Matti taisi eilisessä iltasitsissämme Perkkaan perillä olla sillä kannalla, että yrityksen vetäjät olisivat voineet valita toisenkin ohjaajan. Että Harlin on yksi sadoista action-ohjaajista suurissa lännessä. Olkoon vain, meidän kuvioissa hän on ainoa joka siellä sentään onnistui. Muuten Matti suositteli Revolutionary Roadia ja Milkiä, jos tästä taas joskus ehtisi elokuviinkin. Carita laittoi ihanaa sitruunassa marinoitua lohta.

Lisäksi puhuimme puolalaisesta elokuvasta, kuinka ollakaan. Matti on nähnyt Andzrej Wajdan Katynin, josta kuulin Varsovassa paljon puhuttavan; se on kuulemma dvd:llä jo saatavissa. Kaupalliseen ohjelmistoon näinkin merkittävät leffat tulevat enää harvoin. Puolassa odoteltiin uutta elokuvaa pappi Popieluszkon kohtalosta 1984, se taitaa juuri olla ensiviikollaan, mutta mahtaako ajelehtia meille. Olimme Matin kanssa tasoissa, olemme kumpikin nähneet Wajdan, hän Helsingissä, minä kerran Bristolin aulassa Varsovassa. äijä on kai kahdeksissakymmenissä ja edelleen rautaisessa vedossa, kerrotaan.

Tanssin rytke rymistää television puolelta, mutta yritän keskittyä Lehtoseen: vienyt viikonloppuni. Lukenut Tarkan kirjan loppusivuille ja samalla kertaillut vähän Mataleenaa, Nurkka-Massin kuuliaisia ja nyt romaania Kerran kesällä, siitä alkaa jo tuleva suvi enteillä… Tarkan elämäkerta on painokas, lopullisen tuntuinen, elämäntyön päätös.

Julkaistiin Pekka Tarkan Joel Lehtos -elämäkerran ensimmäinen osa. Meitähän oli Otavassa Pekan praktikumin entisiä oppilaita ainakin viisi: Vesa, Niemen ja Salokanteleen Jussit, Timo Salminen ja mä. Oli huoneen täydeltä muitakin. Pekka piti hyvän puheen ja puolusti elämäkerrallista tutkimusta kuten pitääkin. Silloin 70-luvulla se oli aivan pannassa ja taitaa olla vieläkin siellä yliopiston puolella. Näitä me kumminkin rohkenemme pusata, niin Jussit kuin minä ja Vesan kanssa kohta uutta putkeen, ei auta. Ei paljon akateemiset säännöt saati teoriat enää säikyttele, eipä Pekkaakaan.

Illalla jatkettiin Lehtos-juhlia Bässnäsissä pohjoisella Kirkkonummella, missä Leena Majander ja Antti Reenpää olivat järjestäneet loistokkaan vastaanoton Pekan kunniaksi. Puheita pidettiin, hauskoja, aivan palasi mieleen Pekan väitöskaronkka 1977 Liisankadun vanhalla laitoksella. Samaa sakkia paikalla vaikka vähän harmaantuneena. Paavo Lipposta puhutimme Vesan kanssa ja kuulimme synkät madonluvut taloustilanteesta ja jälkiviisaista Kekkos-kriitikoista. Muistelmat puhkuvat Paavon ahjossa, syksyllä pitäisi jo ensimmäistä osaa pukattaman ulos. Mainitsipa myös paheksuvasti nämä pääministerin eläkeideasta riekkuvat tahot, tuntui kuin olisi itse samassa asemassa esittänyt jotakin vieläkin rajumpaa. Kovina aikoina johtajalta vaaditaan rohkeutta tehdä epäsuosittuja päätöksiä. Sodistakin puhuttiin, Neuvostoliitosta, 60-luvusta ja suomalaisesta oveluudesta sekä viisaudesta. Jota nykyinen nuori polvi ei enää pysty käsittämään (vrt. Heikka ja Boxberg). Kuinka neukut sentään pidettiin käsivarren mitan päässä, vaikka painostus oli kovaa.

Puhe vaihtui teatteriin ja radioon, kun buffetin puolella iskeydyimme Kalle ja Ritva Holmbergin juttusille, paljon Lehtos-muistoja ja muutakin. Muisteltiin Turun kotkien kaudelta Henkien taistelua, jonka itsekin näin, muisteltiin radiokuunnelmia, nuorena nukkunutta Joel Lehtos -seuraa ja Kiilan talkoita Putkinotkossa, myös sen paikan nykyistä hiljaiseksi mennyttä tilaa. Ensi kesänä on luvassa jotakin henkiin herättelyä siellä Savonlinnan ja Säämingin suunnalla. Pekka päivällä julisti, että Lehtosta rakastetaan Savonlinnassa, kuinka lienee. (Tuli mieleeni se Sillanpää Hämeenkyrössä…) – ja oliko nyt Leenan kanssa kun aavistelimme, että Pekan suurin rakkaus on lopulta aina ollut tämä Lehtonen. Kaksi entistä ja yksi nykyinen vaimo oli kirjaa juhlimassa, hieno saavutus sekin.

Näin kauan meni ennen kuin saimme mennyksi katsomaan Kaupunginteatterin Westö-tulkintaa Missä kuljimme kerran. Ohjaus ja sovitus Kari Heiskasen.

Siellä on romaani kyllä rankasti ’suomalaistettu’, Westön tiheä suomenruotsalainen maailma onnistuttu kadottamaan jokseenkin tyystin. Repliikit on vahvistettu perinteisellä junttisuomalaisella kirosanastolla ja tapakulttuuri sen mukaista. Svenskanin olisi pitänyt tämä tehdä, jos nyt sielläkään on enää sitä sivistyksen häivää, joka sentään saattelee Westön henkilöitä. Asettuuhan hän itsekin selvästi työväestön puolelle romaanissaan, mutta se on ytimeltään toisenlaista kuin suomenkielinen.

Vierastamisen vahvuusasteeseen kuuluu kaiketi se, että luin romaanin alkukielellä ruotsiksi.

Dramatisoinnissa ihmetytti sen epätasapaino, että kirjan päähenkilö Allu tempaistaan hätäisesti mukaan kun esitys on jo päässyt puoliväliin. Kuvittelinkin jo, että ne alkavat uudelleen alusta väliajan jälkeen, ottavat silloin Allun näkökulman. Niin ei ihan tapahdu. Niko Saarelan sinänsä ytimekkäästi esittämä Allu on tässä valmis luokkakantainen proletaari heti lavalle tullessa, kehitystä ei kuvata. Myös hienostuneet hauraat humanistityypit ovat nykyteatterissa vähissä miesten puolella, kun vahva ja ronski Valkeejärvi on joutunut Ivar Grandellina itselleen väärään rooliin. Eero Ahokin on terveenä hyvä alkupuolella, mutta murtuminen tuottaa vaikeuksia. Seppo Maijalan tasajalkahyppy pöydälle illan parhaita suorituksia.

Naiset olivat kivoja 20-luvun koltuissaan, vähän samanmuottisia paitsi Musta Enkeli, josta oli tehty kummallinen haamu; romaanissa hän on sentään elävä henkilö. Lucystä syntyi kirjaa lukiessa kuva vaaleasta liehuvan leiskahtavasta kaunottaresta; näin lukijan mielikuvat voivat hallita, ehkä häiritäkin katsomista. Muuten kun aineksista ei tosiaan ollut rikkaassa romaanissa pulaa, miksi aikaa tuhlattiin näyttämöllä pitkiin musiikkiesityksiin ja muuhun tyhjään haahuiluun? Näyttämökuva korostetun ankea, lähes tyhjä ja puhuttelematon.

Esitys menee vielä pari kertaa. Aina kannattaa katsoa kuinka romaani kääntyy näyttämölle, tämä oli vaikeimmasta päästä. Romaanin varsinaista päähenkilöä Helsinkiä esitellään joinain fondeina ja aulassa valokuvin. Miksi esitys päättyy Kiven lempeän ’Sunnuntain’ (!) nostalgiaan, kun kaikkien henkilöiden elämä menee täydelleen toisessa äänilajissa? Surullisempaa juttua ei aikoihin nähty. Valinta huipentaa romaanin hengen suomalaistamisen.

Sankka siperialainen pyry jatkuu. Koska joku ilmastontutkija selittäisi miksi saatiin näin reipas vanhanajan talvi. Vuodet eivät vieläkään ole veljeksiä.

Pientä matkalta toipumista. Mariola lähettää kuvia, kommentteja ja Varsovan suurlähetystön raportteja; niiden perusteella Waltari-kiertue onnistui hyvin. Minä puolestani raportoin täällä SP-Liiton edustajille, Marjukka Mäyrylle ja Markku Kontrolle.

Mutta eilen heti omaan yliopistoon puhumaan samasta aiheesta professorien rouville. Vanha arvokas yhdistys, opettajien kahvilaan oli näet kokoontunut vireä ryhmä huolimatta pelottavasta kelistä. Puheltiin Waltarin akateemisista opinnoista, niiden merkityksestä kirjailijalle. Tällaista ei yleensä tunnusteta, kansasta reväisty itseoppinut kirjailija on se oikea ja alkuperäinen (vrt. Tuurin ja Paasilinnan puhelinkeskustelu jossakin jälkimmäisen esseessä). Ilman opintoja Waltari ei olisi historian lähteitä kyennyt huipputuloksin etsimään saati käyttämään. Yliopistossa, vanhassa työpaikassa, vierailen aina mielikseni. Iloisena siitäkin etten ole enää niissä hommissa.

Tänään katsoin uteliaisuuttani vanhan norssin Veikko Itkosen aloituselokuvan Kohtalo johtaa meitä, syntymävuodeltani 1945. Olihan kaamea ja mahdoton monella tapaa, mutta rikosjuonen sommittelussa ja film noir -tyylin tapailussa pilkisti uusi yritteliäs kyky. Ei vain päässyt Itkonen koskaan kestäviin tuloksiin.

Illalla Eevan 75-vuotisjuhla, hieno pippalo. En ole ennen vuoden Eevoja ollut katsastamassa, en silloinkaan kun Katri valittiin 1993, vaikka olimme juuri menneet kihloihin. Tämä kolmikko tuntui perustellulta, kaksi kirjailijaa Härkönen ja Oksanen ja ylimpänä aito ja luonnollinen ampuja Satu Mäkelä-Nummela. Aino-Kaisa Saarinen ei ehtinyt kisoihin, olisi syönyt näitäkin tyttöjä. Eivätkä loistavat taitoluistelijat. Luokkakaveri Jukkis Virta ohjaa kapteenina a-lehtien laivaa ja puhui osuvasti, päätoimittaja vaihtui: Liisan sijaan tuli meille kovin tuttu joskin uudeksi stailattu Nykäsen Riitta, joka kävi Hämeenkyrössäkin. Onnea kummallekin!

Paljon vaivattomia kohtaamisia ja keskusteluja, palautteita sekä näistä sivuista että kirjasta, kiitos vain. Valaiseva oli Eevojen kansikavalkadi 1934-2009: yhteiskunnan kehitys näkyi niissä hyvin. Ns. naistenlehdillä on aina ollut suurempi kulttuurinen merkitys kuin on haluttu huomata. Pitäisi kai lehteillä tätä loistelevaa Eevaakin entistä useammin.

Vielä mainittava Varsovan Kansannousun museo, joka (kunhan sen ensin löysin, vaivalla) mykistää ja tyrmistyttää, ravistaa perustuksia myöten. En ole missään koskaan kokenut museota, jossa sota suorastaan hyökkää silmille, tulee ihon alle, jää painajaisena vaikuttamaan. Suunnattoman taitavasti suunniteltu kansannousun elävöitys kuvin, filmein, aidoin sotakaluin, lentokonekin katossa, viemäreissä saa vaeltaa, tuntea nahoissaan jotakin siitä suunnattomasta kurimuksesta, johon kaupunki loppukesällä 1944 joutui – yritettyään ottaa vallan saksalaisten poistuessa, ennen venäläisten tuloa. Saksalaiset tekivät kaupungista selvää ja venäläiset katselivat Veikselin takaa päältä ja tulivat sitten tyynesti ottamaan rauniot haltuunsa. Kaiken keskellä eli, taisteli ja kuoli urheita puolalaisia satoja tuhansia. Kaksi kuukautta vastarinta kesti ennen kuin murtui.

Lento kotiin on vaivaton, sama kuin Helsingistä Rovaniemelle. Kiitos hienosta matkasta Suomi-Puola Yhdistysten Liitto, joka vastasi ja suunnitteli, ensin vanha kaveri Markku Kontro ja sitten Marjukka Mäyry. Loistavasti meni kaikki, Puolaan palaan varmasti.