Panu Rajala

Käsitys Varsovasta paranee, kun suuntaa vanhaan kaupunkiin. Jälleenrakennettunakin se on ihmeen aidon tuntuinen. Katselen vähän torielämää, komeita monumentteja, poikkean miltei tyhjään ajattoman oloiseen ravintolaan. Ja tietysti istahdan palatessa Bristolin ihmeen kauniiseen baariin, viimeksi täällä oli aika rähjäistä (1988), nyt loisteliaasti entisöityä. Olen ainoa asiakas, saan tarjoilijatytöltä kirkkaan hymyn ja Bloody Maryn.

Kulttuuripalatsin juurella täällä keskustassa on matalan teltan suulla egyptiläisiä hahmoja, jonkunlainen näyttely siis. Päätän kurkistaa epäluuloisena – ja mikä yllätys. Tänne on hilattu Tutankhamonin kuolinnaamio ja valtaistuin ja kaiken huippuna se Nefrititen pää suoraan Berliinin museosta. Se joka Waltariakin innosti Sinuheen, pää jonka kauneudessa on kaikki naisen mahdollisuudet julmuuteen saakka. Katselen näitä ensin kertaa näin läheltä ja lumoutuneena, kaikessa rauhassa. Tutankhamonin tutuksi tulin tietysti aikanaan Kairon museossa. Hautakammiossa käynti on kuin Linnanmäen kummitusjunassa, mutta hauskasti dramatisoitu sekin. Kannatti kurkistaa.

Tomek hakee minut autolla klo 18 ja näyttää kierroksen ghetossa, juutalaisten muistomerkillä ja kyydittyjen puolalaisten muistomerkillä. Kuinka vaikuttavia ja puhuttelevia monumentteja täällä onkaan. Aito venäläinen tavaravaunu täynnä toisiaan tuuppivia ristejä – kuin huutomerkki historiasta. Meillä on näitä Rytin häkkyröitä, Relanderin kuutioita ja Kekkosen lammikoita.

Sitten Tomek ajelee minut heidän kotiinsa, missä Mariola on valmistanut ruhtinaallisen illallisen. Talo kuin pieni linna Varsovan ulkopuolella, kissoja, koiria, hevosiakin kuulemma kesäpaikassa. Mellastamme pöydän ääressä hyvällä halulla. Miki tarjoilee ja seurustelee kuuliaisesti. Kuinka monessa suomalaisessa perheessä 16-vuotias poika suostuu tällaiseen. Äiti vähän tyyrää. Kyllä täällä kasvatetaan lapsia toisella tavalla kuin meillä. Tomek esittelee hienoja vanhojen kunnostettujen autojen kokoelmaansa. Paras kaunotar on hänestä Bugatti Atlantic 20-luvulta.

Suorapuheinen seurustele sykähdyttää, tässä maassa on ilo kuulla räiskähdyksiä kommunismista (vieläkin, isäntäni on aktivistina vankiloiden tuttu) ja vaikkapa puolalaisesta feminismistä, muusta ajankohtaisesta puhumatta. Puola ON toista maata.

Poznan on viehättävä, tunnelmallinen vanha kaupunki, aivan toista kuin korskea ja kylmä pilvenpiirtäjien pilkuttama Varsova.

Matkasimme junassa kolme tuntia mennen tullen Mariolan kanssa eikä tuntunut edes pitkältä, niin räiskyviä tarinoita kuulin.

Mariola on tulkannut kaikki viimeaikaiset presidenttien valtiovierailut Suomen ja Puolan välillä ja Walesaakin kertomansa mukaan satoja kertoja, puhumatta sitten kirjailijoista ja muusta kulttuurivaihdosta. Huomaavaista että sain maan parhaan tulkin. Poznanin yliopistossa löysimmekin ihanteellisen rytmin luennolla, maltoin puhua riittävän lyhyin jaksoin ja Mariola otti heti kiinni jopa improvisoimistani lisäyksistä tekstiin prima vista. Professori Boleslav Mrosewicz oli saapuvilla, kirjoittanut väitöksensä V. Linnan ja P. Rintalan tilinteoista koskien suomalaisia myyttejä. Sympaattinen tummatukkainen intellektuelli. Hän oli muistellut että kävin täällä viimeksi pari vuotta sitten = tosiasiassa aikaa on kulunut kaksikymmentä vuotta! Silloin puhuttiin Sillanpäästä.

Lehtori Timo Laine kavelytti meit’ vanhassa kaupungissa ja esitteli nähtävyyksiä’ iintoisasti, kunnes palasimme rattoisan rämällä raitsikalla asemalle, ja kotimatka alkoi. Olin luvannut tarjota Mariolalle kiitokseksi ravintolavaunussa, mutta matkan ainut takaisku: myytiin vain alkoholitonta olutta! Mutta sehän ei riemullista tarinointia rajoittanut. Kuka tuntee paremmin politiikan kulissit ja taustat kuin huiputulkki. Mitä tapahtuikaan silloin kun tohtori Arajärvi katosi Haloselta Varsovan torilla ja kenen seurassa hän katosikaan… Toivottavasti Mariola kirjoittaa muistelmansa, vaikka se ei ole tulkeilla tapana. Kotiin hotel Novoteliin raukeana ja onnellisena.

Kyllä on Varsova muuttunut sitten kun viimeksi kävin 1988. Valtavia mainoksia kaikkialla, hotellin edessä Nowa Radiota kuuntelee jättimäinen nainen korsetissa ja takapuoli paljaana.

Varsinainen ostosparatiisi on tämä keskusta, mutta Stalinin kulttuuripalatsi komeilee sentään vielä pystyssä kuin torahammas. Tuulee, koleata on.

Ministerineuvos Päivi Laineen luona lounaalla, paikalla kymmenkunta kääntäjää, vilkasta keskustelua Suomen kirjallisuuden uusista vaiheista ja Waltarista tietty.

Mariolan, tulkkini, kanssa kuljemme, hauska nainen kerrassaan. Todettakoon, että hän oli miehensä kanssa minua vastassa eilen, joten ei huolta mitään.

Hänen huipputaitonsa testattiin, kun pidimme luentoa yliopistossa illan suussa. Aivan loistavasti meni, Mariola pysyi unenomaisesti kelkassa. Tarkoitus oli opettaa samalla kieltä suomen kielen ja kulttuurin opiskelijoille: herkeämättä kuuntelivat. Suurlähettilas Vesa Himanenkin oli saapuvilla ja ostanut kirjanikin.

Vaikea on muutaman todistuksen mukaan tuoda suomalaista kulttuuria Puolaan, kieliesteitä ja muita. Mutta täällä on ainakin kiitollista vastaanottajakuntaa.

Waltari kiinnostaa edelleen, koko keskeinen tuotanto on käännetty puolaksi ja hyvin se tunnetaankin.

Asun Novotelin vasta uusitussa pilvenpiirtäjässä, 29. kerroksessa: huikeat näkymät Varsovan ylle.

Huomenna matkaamme Mariolan kanssa Poznaniin, sama ohjelma siellä.

Julkistettiin sodan tunnelmista kertovan mahtavan kirjasarjan neljäs osa WSOY:lla. Minullakin pieni artikkeli talvisodan kirjallisuudesta, vanha kollega Pertti Lassila kirjoitti jatkosodasta. Julkistamisesta kehkeytyi suorastaan seminaari monine puheenvuoroineen, Martti Turtolan johdatellessa. Yllätys oli se, etta Pertti nosti Eino Railon talvisotaromaanin uuteen arvoon! Samalla totesimme Vesan kanssa, että Yrjo Jylhän merkitys alkoi jo tässä tilaisuudessa lupaavasti kohoilla…

Kävelin Suomalaiselle klubille, missä arvokkaat gynekologit olivat kokoontuneet kuulemaan juttuani Waltarin naiskäsityksestä. Kuinka sattuikaan tällainen aihe kohdalle.

Vilkasta keskustelua saatiin aikaan sielläkin, vastapäätäni istui seniori Sakari Timonen virkeänä (viimeksi tapasimme Kalevala-näyttelyssä) ja vierelläni puueenjohtaja Eero Carpen ja vanha pyöräilykaveri Pekka Venesmaa.

Tärkein puheenvuoro tuli Ensio Ikoselta (hänkin päälle 90) – Marjatta Waltarin sukulainen – joka lisäsi tietojani merkittävillä vivahteilla ja todisti kirjani puolesta niin vakuuttavasti, että parempaa todistetta en tarvitse. On hänen mukaansa aidosti Waltarin hengessä kirjoitettu.

Kaikkiaan hieno tilaisuus, lounaskin maittavaa kotiruokaa. Sitten vain laukku pakkaukseen ja lentokentälle, määränpäänä Varsova. Matkakumppanina kuinkas muuten Mika Waltari. Muutama luento pidettävänä Varsovan ja Poznanin yliopistoissa.

Onhan selvää, ettei mitään ideoita pidä keksiä vapaalla jossakin Rukan hangilla, vaan ne pitää puristaa kokouspöydässä YHDESSÄ. Eikä mitään ideaa saa ajaa ilman ammattiyhdistysten lupaa, sekin lienee selviö. Vaikka ajatus olisi oikeansuuntainen, se on siis väärin keksitty.

Minuahan tämä ei koske, kun en näe eläkkeen edes häämöttävän. Mutta katsotaan millä tavoin työn tekemistä sitten voidaan yhteiskunnassa lisätä. Ilmeisesti ei tällä tavoin. Suuri velka on kuitenkin joskus maksettava takaisin. Vai jätetäänkö maksamatta.

Palailen Hämeenkyröstä ja Tampereelta, muhkea luminen talvi sinne jäi. Missään ei pohdita, miksi oikea vanhan ajan talvi onkin palannut. Nautin siitä ja hiihtelinkin. Tampereen Metsossa pantiin alulle Pirkanmaan kirjoituskilpailun tuomarointi.

Aulassa saan soiton Uuden Suomen verkkosivuilta: Åke Lindman on kuollut. Siinä oli reilu stadin kundi, kunnon futaaja ja leffan kaikenosaaja, joka paikan tolppa, viimeinen mohikaani. Tapasin hänet kun Pyynikillä tehtiin toista Tuntematonta 1997, muisteli Edvin Laineen tyyliä hersyvästi. Vanha SF-meininki oli hänellä selkärangassa, juttua riitti. Pidin Åken viimeisistäkin vakavista sotaspektaakkeleista, niiden laji oli vain niin lähellä dokumenttia, että draamoina ne eivät toimineet eikä ollut tarkoituskaan. Kritiikki katseli niitä väärästä kulmasta.

Junassa kuulin huiman synkkiä ennusteita talouskriisin syvenemisestä, tietomies siinä lueskeli Esko Seppäsen uutta kirjaa Hullun rahan tauti. Tämä lamaus on kuulemma vasta alkusoittelua, kohta mennään syvälle ja pysytään siellä kauan. Spekulatiivinen olematon raha katoaa sinne mistä tulikin: taivaan tuuliin.

Viimein päättyvät hiihdot Tsekissä, on aikakin. Miesten hiihdon yllättävä elpyminen on ilahduttanut, tietysti naisten upeat suoritukset eritoten. Kivaa taas katsella hiihtoa, jossa suomalainekin suksi vähän jyllää. Pysyivät pojat kohtalaisen hyvin tuntumassa tänään maratonillakin.

Mutta en tiedä, minua on viikon kiusannut tv-selostajien vimma puhua pulista koko ajan kaikkea joutavaakin vanhaa tilastoa ja muistoa ja spekulointia, niin kuin kuva ei koskaan itsessään riittäisi. Kun lisäksi nämä yhteislähdöt ja sprintit ovat nykyään teennäisen sählääviä ja levottomia, on vaikeaa yksinkertaisesti havaita aina järjestysten vaihtuminen; siinä olisi rauhallista selostamista kylliksi. Olihan arvokkaampaa, kun hiihdettiin viisikymppinen perinteisellä tyylillä yksittäislähdöin ja saatiin puoli tuntia odotella ennen kuin Tiilikainen kertoi ensimmäiset väliaikatiedot. Siinä sopi Noposenkin runoilla Kuusamon riekoista ihan riittämiin.

Olen lukenut Aulis Aarnion muistelevan esseeteoksen Vastahankaan (Siltala): verratonta mikrohistoriaa ja kulttuurihistoriaa, tieteenkin historiaa, oikeusfilosofiaa, paikallista teatteriharrastusta ja ennen muuta koskettavaa henkilöhistoriaa. Kuinka vaatimattomasti on eletty, kuinka mittaviin suorituksiin silti ylletty! Suositeltava teos. Kirjoitin Aulikselle kirjeen, koska en Puolan matkan vuoksi pääse Kangasalle kirjan kastajaisiin.