Panu Rajala

Yksi kaunis päivä, muuten harmaata ja koleaa.

Pääsiäispäivänä sentään retkeilimme Salmeluksen korpeen ja kävimme sitten Lehtipuulla arvokkaassa rovastiseurassa lammasta nauttimassa, Anneli tarmokkaana emännöi. Ari Suutarla ja Kirsti mukana, rattoisaa: sama seurue, jonka kanssa istuimme häissämme samassa pöydässä vajaat pari vuotta sitten. Huomasimme, että kaikki meidät oli silloin vihitty parin kuukauden sisällä, muutamat kolmannen kerran, isäntäparimme vasta toisen. Hyvin olemme sittemmin selvinneet.

Kohtalaista pääsiäiskokkoakin polttelin, risuja ja muuta paljastunutta jätettä talon takarinteestä. Selvitin yhden kirjallisen työn lankalauantaina, sen jälkeen kone kiinni ja kaksi täysin vapaata pyhäpäivää. Karamazovin veljeksiä yritin selättää, se on joskus jäänyt kesken. Vaivalloinen oli alku nytkin.

Mutta Olli Saarelan elokuva Suden vuosi vasta vaivaannuttava olikin tv:stä katsottuna: ihmeen pateettinen ja epäaito, suorastaan falskin tuntuinen melodraama. Kuinka kohtalaisen hyvästä kirjasta tämmöinen oli saatu väännetyksi? Yliopistomaailmasta tekijät eivät paljon tienneet.

Teema sentään palkitsi pitkällä Pariisin osuudellaan maanantaina; tuli polttava halua lähteä taas Pariisiin ja viipyä siellä kerrankin pitempi aika. Ehkä joskus.

Italian maanjäristyksiä seurattu, serkun tytär on siellä päin Rooman lähellä naimisissakin. Ei ole onneksi hätää, vähän talon seinät yöllä natisivat kuulemma. Berlusconi harrastaa mustaa huumoria, mahtaako virkistää kotinsa menettäneitä.

Ajeltiin hiljaiseen, harmajaan Hämeenkyröön. Täällä ei ainakaan mikään järise, mutta piha on pahasti myllerretty syksyisen viemärinkorjauksen jäljiltä. Sinne menivät ikiaikaiset liljat ja Elinan keisarinkruunut ja Marjan tuoreet istutukset. Alettava alusta kunhan maa sulaa. Mutta talo sentään seisoo vankasti sijoillaan.

Nyt kun Fortumin palkkiot on perinpohjin pöllytetty, tulevatkohan johtajat ja muut firmat varovammiksi. Tuskin. Kohtuus ei ole inhimillinen hyve. Roomassa kukoisti tunnoton anekauppa, jota Luther illan elokuvassa äimisteli ja päätti tehdä jotakin. Kuka puhdistaisi liike-elämän anekaupan? Kun oikein kannustetaan kohti tuottoisuutta, samallahan kannustetaan kurjistamaan työoloja ja karsimaan väkeä. Siinä yrityksen sielu kirkastuu. Kaunista?

I.K. Inhan Helsinki-kuvia esiteltiin ja kirja julkistettiin Kaupungintalossa. Hienoja kuvia, mukava tilaisuus. Onkohan kukaan tavoittanut Helsinkiä niin harmonisena, arvokkaana ja kauniina kuin Inha 1908? Waltari-kirjani ihana kuvatoimittaja Riitta Toiviainen oli tehnyt elämänsä löydön ja saattanut ilmoille unohtuneet lasinegatiivit WSOY:n arkistosta. Upeata jälkeä.

Jukka Kukkonen esitteli aihetta, ja meidän Aamu Nyströmkin lausahteli ajatuksia sukulaissedästään Inhasta. Vein Aamun ja toisen sukulaisen, tämän Marjan, avajaisten päälle Ainoon syömään lohisoppaa ja muikkuja. Katri Wanner oikein kauniisti kukitti nämä läsnä olleet sukulaiset.

Tilaisuudessa esiintyi myös kirjani terävä toimittaja Mikko-Olavi Seppälä, tällä kertaa Affu Tannerin roolissa. Hyvin sujuivat kupletit pojalta, hänestä on kasvamassa Sakari Halosen ja Kalle Juurelan manttelinperijä. Kirjansa Hauska poika Tannerin elämästä on vasta ilmestynyt.

Illalla katselimme Klaus Härön elokuvia. Ensin oli tuore Postia pappi Jaakobille; syvä ja vähäeleinen tarina, loistavasti näytelty, erityisesti Heikki Nousiaisen sokea pappi jäi pysyvästi mieleen. Vihkipappimme Ari Suutarla on ollut yksi elokuvan neuvonantajia, eikä varmaan tuloksettomasti. Hazard on tyly ja vahva, murtuu kauniisti. Ja Keinonen mainio postinkantaja! Miten pienesti voi kertoa syvällisiä asioita ihmisten elämästä. Mitä suositeltavin pääsiäisleffa.

Televisiosta vielä vanha Näkymätön Elina, aikanaan kovasti kehuttu, sikäli hieman ohut ja asetelmallinen, mutta sympaattinen. Koulumaailmassa varjot ja valot asettuvat kai yleensä tällä tavoin puolueittain, ollaan heikon mutta tiukan puolella. Härö on herkkä ihmiskuvaaja, sopivalla ja oikealla tavalla naiivi.

Sen verran täytyi olla kotiseutuhenkinen, että oli mentävä viimein katsomaan elokuva Rööperi.

Tiesin kyllä odottaa, ettei se mitään Rööperiä kuvaa, vaan yhtä rikosjengiä ja sitäkin kapeasti. Miljöötä oli alkukuva ja loppu Viiskulmasta, siinä kaikki. Olisihan Rööperi kaikkineen ihan oikeankin kuvauksen arvoinen. Mutta sehän vaatisi viitseliäisyyttä. Helpompi on mäiskiä kokoon tämmöinen puoliraaka väkivaltaleffa.

Elin täällä ja kuljin näitä katuja 1957-1980, mutta tällaista Rööperiä en koskaan tullut tuntemaan. Monia laitapuolen originelleja, pultsareita ja pulimuijia kyllä muistan, hauska niiden kanssa oli heittää joku repliikki koiran kanssa lenkkeillessä. Sekin kaveri, joka puhui aina itsekseen saksaa, ja se toinen, joka pyysi aina äidiltäni anteeksi, kun tuli kadulla vastaan. Tässä nyt tutustui vähän tähän alamaailman kovapintasakkiin, eräänlaisiin Helsingin häjyihin, jatkona Aleksi Mäkelän taannoiselle tappeluleffalle.

Vaan olikohan se ihan tällaista? Elokuva alkoi maistua jonkinlaiselta suomalaiselta Sopranos-muunnelmalta. Yritettiin kyllä kuvata rikollisuuden omaa moraalia ja kundien läheisiä suhteita poliisiin, tähän Koistiseen eli Torsti Koskiseen, joka äskettäin kuoli. Siitä olisi saanut enemmänkin irti. Tyypit jäivät kulisseiksi, toiminnan edustajiksi.

Loppua kohti keskeisen kolmikon kuvat kyllä syvenivät, ja tarinaan tuli jännitettä, pientä jännitystäkin. Mutta ihmeen ulkokohtaisesti kaikesta selvittiin, loppuvitsiä myöten. Paljon piti katsella rumia parrakkaita miehiä lähikuvissa. Huumehörhö Crisu oli kyllä kiintoisa hahmo, jota Peter Franzen näytteli vaikuttavasti. Itse Tomppa (Edelman) edusti hyvettä kaiken pahan pohjalla, tietysti koska esikuva oli elokuvan inspiraattori. Surkein tyyppi Kari (Hietalahti) jäi mieleen, elämään kelvoton vankilan asukki. Lopussa hänelläkin oli hetkensä.

Mutta Ugi (Valkeejärvi) vähän kummastutti. Nykäsen ja Sjöbergin rosoisesta haastattelukirjasta (jota teksteissä mainittiin komeasti romaaniksi) sai ihan toisen käsityksen. Tässä korostui pelkkä röyhkeä väkivalta. Tv2:n Rikostarinoita-sarjassa esiteltiin aikoinaan Annankadun postiryöstö, joka oli Ugin käsialaa, ja mies saatiinkin viimein kiinni. Poliisit kertoivat tapauksesta tiettyä ylpeyttä mutta myös ihailua äänessään. Ugi oli alansa nero, ilmeisesti. Olisihan siinäkin ollut aineksia enempään kuin näihin verisiin päihin, joita leffa tarjoili liiankin kanssa.

Mutta kuten huomataan, aktivoiva elokuva, jonka jälkikuva kaikesta huolimatta on voimakas.

Elina Pietilä vastaa hyvin Hesarissa Mikko Lehtosen taannoiseen snobisteriaan siitä, että mitään suomalaisuutta ei olekaan. On ollut trendikästä väittää tällaista maahanmuuttokeskustelun aikana. Mutta kuka menisi sanomaan, että mitään turkkilaisuutta ei ole taikka että palestiinalaisuus on vain ohut kuvitelma, fiktio vailla perustaa. Venäläisyyskin on varsin vahvasti olemassa kuten Apunen eilen Aamulehdessä todisti. Vakavammin on alkanut horjua ruotsalainen identiteetti, ennen niin varjeltu kansankodin henki.

Agricolan kirkossa hiljentymässä: Tuomas-yhteisö esitti konsertin ’Salaisuuden äärellä’, jonka välitekstit olivat Mika Waltarin Valtakunnan salaisuudesta. Hyvin oivallettu ja valittu kokonaisuus, vain liian kova äänentoisto vähän särki tunnelmaa. Kirkkomme ei ole niitä kodikkaimpia, mutta tietty kolkkous sopi tähän ristiinnaulitsemisen pääsiäiskuvaukseen.

Pariltakin taholta (Apunen, Lehtola) valitellaan lehdissä korrektia, hengetöntä keskusteluilmastoamme. Sellainenhan se on, mutta missä syy. Yksi on itse sysissä. Jos joku jotain varomatonta tai värikästä murjaisee, joutuu hän heti kaikenkarvaisten kolumnistien häpeäpaaluun nokittavaksi. Vähemmästäkin kiertyvät suut soukemmalle. Suora puhe jää nimettömille chattisivuille. Eikä niissä paljon taso kohene.

Tämän varovaisuussyndrooman tunnen hyvin itsekin. Näitäkin naputan kieli keskellä suuta ettei taas joku vetäise palstoilleen riekuttavaksi. Täytyy olla Mikkosten hyökkäyshalu tai Lenitan kovapintaisuus, jos aikoo puhua sumeilematta suunsa puhtaaksi. Taikka Halla-ahon vimmainen halu ajaa omia ideoitaan. Mikä tulos: raastupa. Keskustele siinä sitten vapaasti ja värikkäästi.

Tänään muistelimme aikoja menneitä Ikaalisissa. Matti ja Minni Huusarin sekä kumppaneittensa Kari ja Leena Mäkelän taloyhtiö Sectio Aurea täyttää 25 vuotta. Suuren osan aikaa olen toiminut yhtiön tilintarkastajana hyvällä menestyksellä. Tilintarkastustilaisuudet ovat aina kohottavia juhlahetkiä ohjelmineen, retkineen, aterioineen ja seurusteluineen. Nytkin tutustuimme ennen työtä vanhan kauppalan kipupisteisiin, joita Matti ja Minni miljöön suojelijoina asiantuntevasti esittelivät.

Matti muisteli puheessaan, kuinka Elina avusti tämän historiallisen tuomarintalon hankinnan juridisissa kysymyksissä ja toimi alussa tilintarkastajana, sitten kuolemansa jälkeen minä jatkoin ja sitten Katri useita vuosia, kunnes taas olen remmissä. Kaksi avioliittoa on vaativa tehtävä vienyt mennessään, kunpa tämä kolmas kestäisi… Monenlaista muistoa voi liittyä hienoon taloyhtiöön, jonka suojissa nytkin viihdyttiin iltamyöhään istuen ja puhellen.

Pieni Matin tarina lopuksi. Arkkitehtitoimistoon tuli asiakas, jolta Matti kyseli onko tämä ennen ollut Ikaalisissa. Kertoi kuunnelleensa täällä joskus jopa Sillanpäätä. Siihen Matti myöntelemään, että sehän on tuosta naapuripitäjästä Hämeenkyröstä lähtöisin se Sillanpää. Mihin asiakas: ”Sitä vaan ihmettelen miksi kaikki naiset on siihen niin lätkässä.”

Terassikausi näkyi avatun eilen, kun tulimme Vesan kanssa Sota-arkistosta. Joka sekin on nykyään vain latteasti Kansallisarkiston Sörnäisten toimipiste. Sinänsä hyödyllinen käynti.

Niinpä lähdimmekin Marjan kanssa ajelemaan Hämeenkyröön. Täällä on harmaata, tihkusateista ja keväistä, luonnossa kihisee lupaavasti.

Maailman johtajat kokoontuvat, sehän on aina hyvä merkki. Suomi ei näissä juhlissa figureeraa, ja sekin voi olla ihan hyvä. Ei ole Tarja vielä päässyt oikomaan Obaman kravattia.

Väkisin tulee kuulluksi radiosta aika hirveää feministipräikötystä iltapäivällä, kun aamun kirjoitustyö on tehty. Kun Päivi Istala rohkeni arvostella ohjelman nimeä, Moilanen huitaisi että aina on jotain vikaa kun feministit tekevät. Näinhän voi kätevästi torjua kaiken kritiikin. Jospa joku reipas mies panisi pystyyn ohjelman ”paukkuja pilluille”, mikähän meteli siitä nousisi. Itse asiassa uskon, että Heikki Peltonen on hyväksynyt ohjelman piruuttaan: sen myötä kääntyvät mielet varmasti naisasiaa vastaan.

Mediapäivillä toimittajat pohtivat, millaisia ovat toimittajat ja mitä sukupuolta edustavat – sen sijaan että miettisivät mistä asioista kirjoittavat ja mistä eivät. Todellisia taloustoimittajia tässä kaivattaisiin.

Dramaattinen päivä, Fortumin johto uudistuu kerralla. Ilmeisesti siellä eletään vähän eri maailmassa kuin muu kansa, sen verran sapekkaita olivat puheet tuen puutteesta. Hyvin näkyvät pärjäilleen ilman tukeakin, mutta nyt ylpeys kiehahti. Herroilla pitäisi olla oma rauhoitettu etukarsinansa, muista riippumaton. Olikohan se Huovinen, joka aikoinaan vaati herralajin suojelua jotta se ei kokonaan katoaisi.

Rikhardinkadun kirjastossa sen sijaan puheltiin ihan rauhallisesti Waltarin Helsinki-kuvauksista. Kerran vielä, pojat! Paikka oli mitä otollisin, olihan tämä rakennus nuoren Mikan varsinainen kirjailijakoulu. Aineistosta on runsaudenpulaa, kun lähtee katsomaan kaikkia Helsinki-aiheita Waltarin tuotannossa. Luonteva kaari on rakennettavissa: kun 20- ja 30-luvun teoksissa ihaillaan modernia nousevaa kaupunkia reklaamivaloineen ja funkis-arkkitehtuureineen ja pienine paheineen, tulee viimeisessä Palmu-kirjassa esiin arvokonservatiivi Waltari, joka haluaa puolustaa vanhaa historiallista Helsinkiä talojen repimiseltä.

Kirjaston salonki oli ihme kyllä keväisenä arki-iltanakin jokseenkin täynnä. Antoisaa on ollut omalta kohdaltanikin ryhtyä taas oman nuoruuteni kirjaston asiakkaaksi. Kovin tuttu on minullekin nousu Korkeavuorenkadun mäkeä, jota Waltari nuoren Juhanin silmin kuvailee Palavassa nuoruudessa trilogiassa Isästä poikaan.

Nyt vasta tajusin senkin, että Hämeenkyrön tyttö Minna Craucher aloitti ujuttautumisen Helsingin seurapiireihin siitä Korkeavuoren ja Pikku-Roban kulmasta, Leijona-apteekin talosta, missä sijaitsi ennen Pension Ritz (sittemmin leffateatteri Gloria). Kulttuurihistoria ympäröi perinteistä kirjastoa.

Ei näy erityisiä aprillipiloja enkä keksi itsekään. Onkohan aika liian vakava pilailuun?

Heikoimpien kimppuun käydään taas kuten aina. Jossakin koulussa lapset eivät saa enää omia aapisia, vaan ne pannaan kierrätykseen. Voisiko tuhoisammin pilata tulevia lukuhaluja? Marja on entisenä opettajana tästä tyrmistynyt eikä syyttä. Fortumin Liliuksen vuotuisilla lisäpalkkioilla jo ostaisi maan kaikille alakoululaisille uudet aapiset. Mutta tämähän ei ole mikään tärkeysjärjestys. Hallitus huutelee voimattomana ohjeitaan pörssin laidalta.

Koska talouspolitiikka käy yli normaalin ymmärryksen, on siirryttävä taiteeseen.

Vanha kunnon Pohjalaisia jysäytti taas Kansallisoopperassa. Kuuntelimme ensin Juhani Koiviston jäntevän ja valaisevan teosesittelyn Almin salissa; erinomaisen hyvä tapa päästä esityksen taustoihin ja tunnelmiin. Jussi Tapolan ohjaus oli perinteinen parhaassa mielessä, luotti itse teokseen eikä yrittänyt mitään väkinäistä modernisointia. Hannu Lindholmin lavastukset ovat aina loistavia: tämäkin jyhkeästi kehystetty lakeus, joka muutti ilmeitä Jukka Kyllösen taidokkaissa valaistuksissa. Anna Kontekin puvut löysivät hienon harmonian kansanomaisen ja taiteellisen väliltä. Kari Kropsu johti orkesteria jotta jylisi komiasti.

Yhtään kohtaa en olisi muuttanut. Tarkkailin erityisesti Helena Juntusen Liisaa ja Jyrki Anttilan Anttia, hienoja suorituksia, kauniita ääniä. Heitä tapaamme myöhemmin, enpä kerro missä. Komeita ääniä oli isäntämiehillä, Hannu Forsbergilla ja Jaakko Kortekankaalla. Riikka Rantanen oli vetoavan surullinen Maija. Juopotkin menettelivät, vaikka komiikka ei oikein oopperassa tahdo luonnistaa. Erityisesti säväyttivät häjyt Karjanmaan Köystin johdolla, olihan Jouni Kokorassa mittaa ja näköä. Mitä Marja huokaisikaan tauolle tultaessa: enemmän näissä on todellista testosteronia kuin tuntemattomien sotilaiden nykyriehunnassa.

Epäilemättä paras suomalainen ooppera kuten Koivisto antoi ymmärtää. Viimeiset kiusaukset tai Punainen viiva tulevat vasta kantapäillä.

P.s. Olikin aprillipiloja, Kirkko ja Kaupunki -lehdessä aika hyvä urheilijakukkulasta ja Aamulehtikin kuulemma pinni kuuluttamaan Obaman suomalaisista sukujuurista. Perinne voimissaan siis.