Panu Rajala

Hyvä Hämeenkyrö onkin nyt kovasti esillä, kun Aamulehti pitää täällä menojaan lauantaitorilla. Totta taitaa olla pitkäaikaisen reportterin Jorma Huovisen havainto, että jonkinlainen sammahtaneisuus vallitsee. Uudelta kunnanjohtajalta odotetaan ripeitä ja raikastavia otteita. Saa sitten nähdä. Ruostunut koneisto ei hevin liikahtele.

Hauskin puhallus oli kunnan itsensä nimittäminen kulttuurikunnaksi. Perinteitä on vaikka maakuntaan jakaa, mutta todellisesta kulttuuritahdosta ei tänään näy jälkeäkään. Uusi sirkeä ympäristösihteerikin tuossa esittäytyi, mutta kulttuurisihteeriä ei ole eikä valita. Eipä ole kulttuurilautakuntaakaan, vaan passiivinen hybridi nimeltä sivistyslautakunta. Sivistystoimenjohtaja sentään tarvittaisiin, edellinen vastusti jopa sivukirjaston säilyttämistä. Taisto jonka Aulikki Plihtari uljaasti voitti.

Ennenhän täällä oli vilkkaita kirjallisuusseminaareja, taideleirejä, kaikenlaisia tapahtumia. Nyt Hämyvestarit jäähallin pihassa (rock-messu) on huomattavin kulttuuritapahtuma. Sinne odotetaan pihaan pällistelemään 10000 kuuntelijaa. Myllykolun kesäteatterissa oli eilen 12 katsojaa. Revi siitä sitten mainetta ja matkailijoita kulttuurikuntaan.

Joskus olisi hauska vertailla sitäkin, paljonko urheilukentän hoitoon ja huoltoon kuluu rahaa ja työvoimaa siihen nähden, että ainoan Nobel-kirjailijan syntymäkoti on jätetty oman onnensa nojaan. Erik Ahonen kyllä eilen liioitteli väittäessään Aamulehdessä, että nobelisti oli ”vuosikymmeniä pahemman luokan juoppo” ja että hänet tunnetaan Hämeenkyrössä puskissa sekoilevana boheemina. Taiteilijana hän tietysti on liian syvällinen ja artistinen kyröläisille kuten useimmille muillekin, kuten ihana Nummisen Eeva aikoinaan tokaisi.

Sillanpään alkoholismi yltyi vasta 30-luvulla, ja sodan ja Kammion pakkohoidon jälkeen hänet vieroitettiin totaalisesti alkoholista. Varsinaisesta sekoilusta en ole kuullut yhtään kuvausta, tavallista komeammasta käyttäytymisestä sitäkin enemmän. Taata oli suuri kansanhuvittaja ja matineoiden suosikki eikä niissä koskaan rökelehtinyt kuten 60-luvun kirjailijat, muistetaan nyt sentään sekin.

Mutta nyt keskitymme kohta savusaunan lämmitykseen. Valvova mestarimme Antero Kaasalainen tulee rouvineen antamaan viimeisiä silauksia saunan saloihin. Siellä hukkuvat ja unohtuvat muut murheet, kaikkein vähäisimpinä kulttuurikunnan olemattomat luulumiset.

Siinä sitä nyt valitellaan Aamulehden sivulla Myllykolun kehnoa kuntoa. Aivan aiheesta kyllä, mutta asia on ollut tiedossa jo kymmenen vuotta! Jahkattu on riittämiin. Viime vuonna kokosimme Kaunon kanssa pienen porukan paikalle katsastamaan mitä voisi tehdä, ideoita ja suunnitelmia syntyi, lehti oli silloinkin paikalla – mutta arvatkaa tapahtuiko mitään sen jälkeen. Aivan oikein, ei mitään.

Ja nyt siellä istutaan samassa pisteessä, vähän vain lisää vinoutuneessa katsomossa. Taidettiin sitä hiukan hätäoikaista sentään viime kesänä. Mutta eikö nyt olisi hienompaa kutsua toimittaja paikalle sitten kun jokin suunnitelman tapainen olisi jo tehtynä? Näitä tarttis tehdä jotain -juttuja on ollut kylliksi tai liikaa.

Ongelmahan on siinä, että Myllykolun omistaa kunta, mutta kunnasta ei löydy ketään vastuuhenkilöä, joka olisi siitä kiinnostunut. Eipä nytkään kunnan edustajaa edes haastateltu. Kun ei sellaista ole. Kulttuurikunnassa ei ole kulttuurisihteeriä eikä muutakaan alan aktivistia. Olen ehdottanut, että nämä museot, Myllykolu ja Töllinmäki, olisi saatettava yhteisen johdon alaisuuteen, joka sitten pontevasti lähtisi kehittämään kumpaakin. Töllinmäki kuuluu F.E. Sillanpään Seuralle, joka on uuteen järjestelyyn suostuvainen. Kunnasta vain ei kuulu mitään.

Vähän erikoista on sekin, että paikan rappio otetaan näyttävästi esiin juuri kun Myllykolun näytäntökausi on alussaan. Olikohan hyvääkin mainosta? Muutenkin kuuluu katsomo ammottaneen alkunäytännöissä tyhjyyttään.

Joten tässä kokonaisuudessa olisi paljon pohtimista ja tekemistä. Museon kunnostus on ykkösasia, teatteri on sille alisteinen ja sopeutettava museon henkeen. Kolhittu kesäteatterikin kaipaa kipeästi yhtenäistä johtoa, sekavalla järjestelypohjalla on jo onnistuttu romahduttamaan katsojamäärät. Pahinta olisi tietysti, jos sinne rakennettaisiin nyt komea katettu katsomo, joka peittoaisi lopullisesti paikan sillanpääläisen herkkyyden.

Eilen kun istuimme Soinilassa päiväkahvilla, tuli muutenkin mieleen vanhojen arvorakennusten kohtalo ja vähittäinen luhistuminen. Kun jokin kulttuurihistoriallisesti merkittävä rakennus ei varsinaisesti tuota mitään, tuntuu nykyisinä taloudellisina aikoina työläältä pitää sellaista kunnossa ja avoinna yleisölle. Mikähän lienee Soinilankin tuleva kohtalo, nyt se on vielä pystyssä vaikka ei mikään julkinen rakennus, ja siihen liittyy Nyströmin suvun historiaa monenkirjavaa, sekä I.K. Inhan että Usko Nyströmin työtä ja muistoja. Aamu sitä on sisukkaasti pitänyt hengissä, mutta kovia on kokenut sekin rakennusparka.

Pientä kulttuurin vipinää edelleen hyvässä Hämeenkyrössä. Eilen tapasuotta sitten, vähän ennen meitä.

A la carte -puolella tarjottiin erinomaisen hyvää siikaa ja härkää, ensin etanoita ja lopuksi kesän marjoja. Palvelu ystävällistä ja huomaavaista, Arin Bella-koiralle tuotiin pyytämättä vettä. Nautimme illasta, muistelimme ja kilistelimme. Lopuksi tanssimme pari hääpäivävalssia.

Mitään parempaa ei olisi meille voinut sattua kuin tämä, että loksautimme yhteen kolmannen elämän kynnyksellä.

Myllykolun Kesäteatterissa nähdään nyt Jussi Kylätaskun näytelmä Runar ja Kyllikki.

Muistelin koska olen nähnyt sen viimeksi, ehkä noin 30 vuotta sitten Mikkelin Teatterissa, sitä ennen varmaankin myös Helsingissä. Aikanaan se oli kohuttu ja vähän sensaationkäryinen teos. Kylätasku yhdisti kansalliset tragediat, Kyllikki Saaren tapauksen ja Tulilahden murhat samaan keitokseen, molemmat 50-luvulta. Me jotka elimme silloin muistamme hyvin.

Nyt oli kiintoisaa katsella kuinka näytelmä on kestänyt aikaa. Tavallaan se vertautuu Sillanpään Hiltuun ja Ragnariin aiheensa puolesta: molemmissa palvelustyttö kuolee seksuaalisen väkivallan seurauksena, toisessa hukuttautuu, toisessa puukotetaan. Sillanpään yhteiskunnallinen kritiikki oli sikäli murhaavampaa, että Ragnar tuli ylemmästä yhteiskuntaluokasta.

Tässä syyllistetään koko kyläyhteisö luokkiin katsomatta. Pahimpia ovat kauppias ja taksikuski, kirkkoherra päästetään vähän helpommalla. Kyllikki Saaren tapauksessa kirkkoherra taisi lopulta olla todennäköisin syyllinen, vaikka sitä ei koskaan voitu näyttää toteen. Kylätasku valitsi toisen näkökulman: tekijänä ja samalla uhrina on aikansa syrjäytynyt, heikkohermoinen ja saamaton nuorukainen, eräänlainen aikansa Toivolan Juha, alusta saakka tappioon ja tuhoon predestinoitu.

Näin ollen näytelmä tuntuu antavan valmiin asetelman kohta alussa. On armoton kyläyhteisö, hyvin yksioikoiset mies- ja naishahmot sekä kaikkien yhdessä hyljeksimä Runar, itsetunnon ja seksuaalisen puutteen merkitsemä. Vain muutama pilkahdus nuoren naisen ymmärrystä kirkastaa pojan onnetonta elämää, ja nekin kääntyvät vastakohdikseen. Uskonnollinen ahdasmielisyys ja kiivaus ovat tietysti henkisenä taustapaineena.

Onkohan kuva tämmöisenä jo aikansa elänyt? Nuorten ahdistus, syrjäytyminen ja väkivallanteot ovat vain ajan myötä lisääntyneet. Ovatko syyt vähän muuttuneet? Vieläkö nuori elää uskonnollisen ahtauden, raakojen miehisten mallien ja ymmärtämättömien naisten puristuksessa?

Tätäkin näytelmä panee kysymään. Muutettavat muuttaen tästä saisi hyvinkin ajankohtaisen ja kipeän julistuksen. Nyt sillä on klassikon hivenen raskasta patinaa harteillaan. Kun nuoret kiitettävästi lähtivät mielenterveyden asialle, olisi tästä ajasta löydettävissä ehkä tuoreempiakin sytykkeitä keskusteluun.

Parikymppisten tekijöiden työksi Runar ja Kyllikki on Myllykolussa kunnianhimoinen, vakava ja haastava esitys. Antti Kilpijärvi on ohjannut joukkoa osaavin ottein, reippaasti ja turhia kyselemättä. Teksti on niin selvää, että lopun alleviivaukset ovat mielestäni tarpeettomia. Kristillinen uhriajatus väännetään meille kirjaimellisesti rautalangasta! Antti Väre tekee Runarin kapeasta roolista sen minkä siitä voi, hahmonsa on varsin vaikuttava joskin sama alusta loppuun. Näyttelijän hermovärinää on tässä lupaavassa nuorukaisessa riittämiin. Kyllikkinä Katri Järvelä on herkkä ja laulaa kauniisti. Kylän mieskaartissa on rehvakkaa machoilevaa alkuvoimaa. Opettajan roolissa Juha Ruokola sentään vähän kevensi tunnelmaa.

Tekstiä olisi huoletta voinut lyhentää puolisen tuntia ja jättää useimmat laulut pois, ne eivät tarinaa mihinkään vieneet. Kolmisen tuntia viilenevässä illassa on jo lievä koettelemus. Mutta hatunnosto urhoolliselle ponnistukselle! Toivottava on, että näinkin vaativa esitys löytää kesäisen yleisönsä.

Tiedottajan (Anna Siren) ja sponsorin (Leila Parhankangas) löytämisessä Arvottomien ryhmä on ainakin onnistunut paremmin kuin mikään aikaisempi Myllykolussa. Jospa nuorten toimesta lehti kääntyisi kovia kokeneessa kesäteatterissa.

Minkähän takia radiossa vietetään haastavaa heinäkuuta. Eikö heinäkuun pitäisi olla kaikkea muuta kuin haastava? Täällä ei ainakaan haasteta ketään eikä mitään.

Toiseksi, kuinka osumme kirjojen äärelle. Sairaalassa katselin aikani kuluksi Francon aikaa Teemalta, en ole ennen kuin väläyksiä silmäillyt. Siinä hiljaisuudessa kiinnostuinkin tämän hauskan perheen vaiheista, taustalla riittämiin historiaa ja politiikkaa. Ja nyt sitten katselen joka jaksoa. Näin juuri kävi aikanaan Heartbeatin kanssa, näin ensimmäiset väläykset Hoitokeskuksen odotushuoneessa.

No jaa, Madridin maailma johti hakemaan aiheeseen liittyvää kirjallisuutta hyllyn uumenista ja koppasinkin kaksi Camilo José Celan suomennosta, joista Mehiläispesä (1951, suom. 1989) lähtikin imemään puoleensa, Café don Rosan kahvilaan ja sen huvittaviin ihmistyyppeihin. Makaan riippumatossa ja vaivun 1940-luvun ajattomaan Espanjaan.

Samalla täydentelen Yrjö Jylhän vaiheita ja mietin jo uutta työtä, mutta eipä nyt hätäillä. Levätä pitäisi. Lempeä kestohelle on parasta kesää, se ei minua ole koskaan haitannut (?), tulee sellainen leijuva olo. Mutta haikeana katselen erilaisia raiviotöitä, joihin pitäisi taas tarttua kunhan tästä – .

Ruotsalaiset dekkarit hallitsevat tv:n myöhäisiltoja, mutta miksi ihmeessä kuuluttajat selittävät juonta ja antavat tyhmiä viitteitä. Haluan itse päätellä, onko alkava juttu kiehtova, jännittävä, kihelmöivä vaiko peräti riemastuttavan hirtehinen. Ja onko Ruotsissa todella niin paljon karmeaa väkivaltaa, vaarallisia ryhmittymiä ja umpikieroa poliittista suhmurointia kuin nämä Wallanderit ja Beckit joutuvat ehtoosta toiseen selvittelemään?