Sunnuntai 18.10.09

Täällä harjoitellaan Sillanpään Marssilaulua täydellä höyryllä. Ja Jylhä-kirjaakin tuli laatikollinen, niin että kai se nyt sitten on asiallisesti ilmestynyt. Aamulehdessä näkyy asiasta lyhyt STT:n tiedonanto, saas nähdä intoutuvatko muuta kirjoittamaan.

Mutta Marssilaulu alkoi näyttää perjantai-iltana suorastaan lupaavalta. Kuorot kehittyneet kovasti, laulu raikaa ja toiminta elävää. Solisteillakin, varsinkin Taisto Polvella pääroolissa, on jo tulinen tuntuma aiheeseen. Puhuin nauhaan omat roolisuoritukseni, ja Sina vaikutti tyytyväiseltä sotaisaan eläytymiseeni. Mutta vielä siellä paahdetaan ennen kuin ensi-ilta viikon päästä koittaa.

Totta puhuen en uskonut, että vaatimattomasta libretostani näinkin mahtavaa oopperaa ollaan monen kuoron voimin takomassa.

Radiossakin polkaistiin talvisodan muistelot käyntiin; kuuntelin perjantai-iltana Henrik Meinanderin asiallista selontekoa sotaa edeltävistä vaiheista, kun edeltäjänsä Klinge yritti taas ymmärtää kovasti Stalinin ”legitiimejä” aluevaatimuksia. Miten niin laillisia? Siunasiko siis Pietarin turvallisuusvaade alueluovutukset legitiimeiksi. Peruste säännöksi muuttuneena johtaisi aika moniin rajansiirtoihin maailmassa. Toinen asia on, että Paasikivi ja Mannerheim olisivat joustaneet enemmän kuin hallitus.

Pääministeri selvisi haastattelutunnillaan toimittajien tutuista ansoista ketterästi. Yhden toimittajan kovakorvaisuutta kummastelin. Minäkin olen kuullut Vanhasen torjuneen monesti käsitteen ”maan tapa”, kun näistä rahasotkuista on puhuttu. Mutta eikö vain vilpitön kaveri keksinyt kysäistä, miksi herra pääministeri puolustautuu ”maan tavalla” ja suojautuu lautakasan taakse. Matti jaksoi vastata hiiltymättä.

Toinen on tämä hallituksen toimintakyky, jonka arvovaltainen lehdistö on tuominnut olemattomaksi. Sitten sama toimintakyvytön hallitus menee julkaisemaan ilmasto-ohjelman, joka kauaskantoisuudessaan lienee maailman kunnianhimoisimpia. Yrittäisivät edes totella mediaa ja näytellä toimintakyvytöntä.

Täällä on sitä paitsi kylmä ja raaka ilma eikä huvita edes lehtiä haravoida. Luinkin loppuun Mankellin viimeisen Wallanderin Den orolige mannen. Onkohan Mankellin suosion yksi salaisuus siinä, että hän punoo niin globaalit juonet niin perin familiääreihin kehyksiin. Nytkin kaikenlaisesta privaatista krempasta kärsivä Wallander selvittää suurvaltapolitiikkaan ja vakoiluun liittyvät mystiset katoamistapaukset. Hyvin verkkaan ja hellävaroin tässä jätetään hyvästejä kunnon poliisimiehelle ja hänen lähipiirilleen. Vähän tulee ikävä, mutta BBC:n tuottamissa filmatisoinneissahan Wallander herää pian taas henkiin.