Sunnuntai 20.12.09

Hirmuisessa viimassa tallusteltiin loppuostoksille Tuomaan kojuihin ja Akateemiseen, sen jälkeen Taidehalliin katsomaan se Nuorten näyttely, jonka avajaiset jäivät taannoin väliin. Ja katso: siellä se oli, sukulaistytön Liisa Hietasen hieno virkkuutyö ’Pirkko Niittynen’, ilmielävä opettaja nurkassaan karttakeppi selän takana. Hauska hahmo! Liisa on taiteilija. Riemastuimme kovasti, varsinkin ex-opettaja Marja, joka tunnisti hahmon takavuosilta ellei nyt suorastaan omiltaan.

Lounastimme pitkästä aikaa Sea Horsessa, jossa on rento tunnelma ja hyvä ruoka, sipulipihvi kuuluisa ja Marjan pariloitu maksa kuulemma herkullista.

Loppupäivä hurahti kuunnelleen joulukonsertteja eri puolilta maailmaa, kietoen muutamia lahjoja paketteihin ja yleensä vain tunnelmoiden. Lähetin toisen satsin Meriluotoa toimitettavaksi. Olo on keventynyt.

Kööpenhaminan kokousta on puntaroitu ja pettymystä ilmituotu, mutta positiivisesti ajatellen: eikö ollut kuitenkin hyvä, että koko se kokousmassa joutui edes pohtimaan näitä kysymyksiä monta päivää itsensä uuvuksiin. Kai siitä jotain jäi heidän mieleensä jyskyttämään, jollei nyt sopimus tai julkilausuma ketään suuremmin hetkautakaan.

Tulimme samalla raitsikalla keskustaan Paavo Lipposen kanssa, ja siinä tuli mieleen, että eiköhän sekin jotakin auta, kun kaksi näin rankkaa ritaria kuin Lipponen ja Niinistö ryhtyvät presidentin asemaa puolustamaan. Mitähän kokoomuskin oikein ajattelee? Kun heillä vihdoin on mahdollisuus saada oma presidentti Paasikiven jälkeen, niin kiireesti ryhtyvät riisumaan instituutiolta valtaa. Pelkäävätkö jotenkin Niinistöä? Vai ajattelevatko muka ylevän kansanvaltaisesti? Tosiasiassa kansa on eri mieltä kuin sen edun ajajat. Tässä on vanha valtiosuhde, jo Välskärin kertomuksissa kuvattu: kansa haluaa olla suoraan yhteydessä kuninkaaseen, ei se pidä väliportaista, vaikka ne korotettaisiin kuninkaan asemaan, nämä rälssiherrat.

Luen loppuun Max Jakobsonin Diplomaattien talvisotaa. Miten opettavainen opus. Kuinka monimutkaisia ovatkaan valtioiden väliset sopimukset ja diplomaattiset kuviot, varsinkin pelon ilmapiirissä. Kuinka hitaasti hyvätkään hankkeet etenevät jos ollenkaan: esimerkkinä Suomen avustaminen talvisodassa. Tragikoomisia näytöksiä, hurskaita lupauksia. Loistava kuvaus Hella Wuolijoen tunnetusta välitystyöstä madame Kollontayn kanssa, joka Jakobsonin mukaan ”ansaitsee pysyvän sijan diplomatian kirjavan historian kuriositeettikokoelmassa”. Tukholmassa Wuolijoki esitti tammikuussa 1940 ”todellisuuden palkeilla uransa jännittävimmän näytelmäkappaleen”.

Tannerilta ja kumppaneilta vaadittiin kylmiä hermoja, ja onneksi ne pitivät. Sotaveteraani-lehdessä Raili Malmberg kiittää meitä Vesan kanssa laajasti Jylhä-kirjasta. Kiitos kuuluu veteraaneille, joille Raili suurimman suuntaakin.