Panu Rajala

Isäni täyttäisi tänään 100 vuotta jos eläisi. Niinpä kutsuttiin sukulaisia huone täyteen ja muisteltiin vähän faijaa ja katsastettiin uusittua kalustusta kämpässä. Kuten Jukka sanoi, eihän faija tätä enää tuntisikaan, vaan kääntyisi heti ovelta takaisin. Muuten melko lievästi kohotettu kodin ilme sai osakseen yleistä hyväksyntää.

Hauska tavata taas lähes kaikki serkut koolla ja varsinkin kummipoikani Mikon kaksi veijaria, Joonas (8) ja Jasper (4), mainioita rasavilleja. Pistettiin Jasperin kanssa vähän ranttaliksi, Joonaksella onkin huomenna KUT:n Vekarateatterin ensi-ilta, esittää kolmea roolia, joista yksi on hevosmies. Kuultiin myös äitini historiallisen fonografin sulosointuja ja luettiin faijan keskeistä tuotantoa Bill Davies eli tärkeä asiapaperi (1923) ja Keksijän lainoppi (1946). Hänkin oli siis WSOY:n tietokirjailija, muisti Jalmari Jäntin hyväksyneen yskäisten tuon lainopin vähän käsikirjoitusta selailtuaan: ”Me otamme tämän.”

Kun Kööpenhaminan kokousta tässä seurataan, oli vertauskohtana hyvä kuulla tyttäreni Ainon lisäkuvauksia omasta ympäristökeikastaan Maliin. Kuinka arvokasta ja konkreettista työtä joku vapaaehtoisten idealistien järjestö kuten Dodo tekee kehitysmaissa, opettaa kylien naisia istuttamaan puita ja valmistamaan saippuaa jne. Saavat uhrautuvalla uurastuksellaan ehkä enemmänkin aikaan kuin Köpiksen megalomaanisen kokouksen kulisseissa kiistelevät osapuolet ja virkamiesleegiot. Puhumattakaan katujen sinnikkäistä mielenosoittajista. Mutta odotellaan kokouksen lopputuloksia.

Railakkaassa pakkasessa painelin liian aikaisin yliopiston kirjastoon (en osaa sanoa Kansalliskirjastoksi), muistin että se avataan jo 8.30, mutta jäikin puoli tuntia aikaa, joten piipahdin yliopistossa. Muistelin meidän laitoksen entisellä käytävällä assistenttiaikojani, hiljaista oli ja tyhjää. Kunnes alkoi kuulua kaunista laulua opettajien kahvilan suunnalta. Hiivin lehtihuoneeseen ja sain hienon aamukonsertin, siellähän oli pieni aamuhartaus ja joulukonsertti menossa. Yliopisto alkoi äkkiä tuntua taas rakkaalta paikalta.

Mitä etsin, en löytänyt kirjaston mikrofilmeiltä, mutta hällä väliä.

Aino kävi lihasopalla ja kertomassa kuulumisia Malista, mistä eilen palasi Dodon ja ulkoministeriön ja ties minkä järjestöjen lähettiläänä neuvottelemasta joissakin yhteisprojekteissa. Ympäristötyötä tehdään monella tasolla, tiukkaa oli ja kuumaa ja paljon palavereita kuulemma, mutta hyvinvoivalta ja hiukan ruskettuneeltakin näytti tyttö.

Illalla oli jalon F.E. Sillanpään Seuran tilaisuus Svenska Klubbenilla. Siitä kun Sillanpää vastaanotti Nobelinsa Tukholmassa tuli toissapäivänä kuluneeksi tasan 70 vuotta. Tämä vielä kerrattiin uusien tietojen valossa, ja sitten Hesarin Jukka Petäjä valaisi kiinnostavasti Nobelien taustaa, jakoperusteita, historiaa ja tulevaisuuden näkymiä monipuolisen tietämyksensä pohjalta. Kun haastoimme Jukan vastaamaan, saako Suomi joskus toisen kirjallisuuden Nobelin, vastaus oli aika kategorinen: pohjoismaisilla kirjailijoilla ei ole enää mahdollisuuksia. Siksi raskaasti Ruotsin Akatemia otti kritiikin vuonna 1974, jolloin se jakoi palkinnon kahden ruotsalaisen kesken, Eyvind Johnsonin ja Harry Martinsonin. Jälkimmäinen oli lisäksi Akatemian jäsen. Martinson otti kritiikin niin raskaasti, että masentui ja teki sairaalassa itsemurhan.

No ollaan sitten ilman, Näitä pikku-Nobeleita sieltä jaetaan, Haavikko sellaisen saikin. Mutta aikaa menee ja vettä virtaa ennen kuin nykyiset suhdanteet muuttuvat.

Meitä oli sopiva joukko Lilla matsalenissa ja saimme varsin maittavan jouluisen illallisen esitelmien päätteeksi. Kiva ilta. Jukka Petäjä muuten väittelee alkuvuodesta Saul Bellow’n tuotannosta, kova poika, tehnyt väitöskirjan noin vaan iltaisin työn ohessa ilman apurahoja. Pitääpä mennä kuulolle.

Marjan syntymäpäivä; vein tarjottimen lahjoineen, kortteineen, runoineen sänkyyn ja ylistin hänen kauneuttaan, ikuista nuoruuttaan. Onkohan se ylistämällä alistamista? Olkoon, siitä pakkaspäivä kuitenkin nousi kirkkaanpuoleiseksi.

Oltiin Katajanokalla pitkähköllä lounaalla päivänsankarin ystävien luona. Meriluotoa taoin vimmatusti aamupäivän. Illalla tuli jalaksilla keinuva lukutuoli, piti vaihtaa väriä kun sankaritar on tarkkana. Nyt ei tarvitse enää tätä kämppää muutella, se on hyvä näin. Erittäin hyvä.

Francon aika pitää aina kutinsa. Sankaritar katseli koko Virginien, minäkin osia työn lomasta. Ei innostanut ihan yhtä paljon kuin näköjään kriitikoita. Kirja on kiva hukkareissun kuvaus. Paitsi onhan siinä teemaa: tutkiminen, maalaaminen on aina tärkeämpää kuin ihmissuhteet. Mahdoton suomalaiseen tv-elokuvaan on puhaltaa pariisilaista henkeä, onneksi ei yritettykään.

Lucian päivä, mutta riitti kun katseltiin kaunista tyttöä televisiosta. Steariini tippui uhkaavasti hänen päähänsä kynttilöistä, kai hänellä oli joku suojaus? Kannatettava traditio, mennään ensi vuonna vaikka kirkkoon. äitini tätä aina hartaana seurasi.

Käveltiin sen sijaan vähän keskikaupungin markkinoilla ja vilkaistiin Lisa Sokolovan uusia Helsinki-maalauksia Aleksin galleriassa. Kun poikettiin vastapäätä uudehkoon sisilialaisravintolaan lounaalle, vastaanotto oli hitaanlaista, samoin tarjoilu, mutta itse spaghetti varsin maukasta.

JSN:n vapauttavasta päätöksestä koskien lautakasajupakkaa ja tv-ohjelmaa on kovasti kohistu. Alun alkaen kummastelin noin löyhästi tehtyä kovaa hyökkäystä pääministeriä vastaan luottamuslauseviikolla. Ei kai media sen paljaammin voi enää politikoida. Toimittajakunnassa on voimassa vanha periaate: ei korppi korpin silmää nokkaise. Niinpä puolustavat omiaan JSN:ssa, itsesääntely on ohutta lumetta. Pekka Hyvärinen on sentään moraaliltaan terve kaveri, vaikka monissa liemissä keitetty hänkin.

Hesarissa emme päässeet Jylhä-kirjalla kiitetyimpien listalle, syynä tietysti J. Nummen viileähkö kritiikki, jossa ei varsinaisesti osoitettu vikoja vaan suhtauduttiin kirjaan ylipäänsä vastahakoisella ylemmyydellä. Jylhän asemoinnista runouteemme voisi kirjan perusteella pitää pitkänkin esitelmän, mutta jääköön tällä kertaa. Torstai-iltana Otavalla ilmeni, ettei Jyrki-boy ollut ehkä kirjaa ihan huolellisesti ja kokonaan tullut lukeneeksikaan.

Viimeistelty ensimmäinen laaja satsi Meriluotoa toimituskuntoon, Marjan toimiessa valppaana oikolukijana. Väittää tekstin pitävän hyvin hallussaan. Sitten vaan loppurynnistystä kohti ja surut nurkkaan.

Tiukka lenkki Kyröön ja takaisin. Aamun kirjoitin, klo 12 lähdin ajamaan, klo 15 alkoi F.E. Sillanpään Seuran joulukahvit Heiskalla Antinsalissa, sen perään taas autoon ja klo 20 kotona Sepänkadulla. Hyvä kuiva pikkupakkaskeli ajella, Kyrössä oli maa valkeassa härmässä.

Puheenjohtaja Jussi Niinenmaa otti jyhkeästi vieraita vastaan ja puhui avauksessa Ollin pakinoista: Ollin syntymästä kulunut 120 vuotta! Hänelläkin oli sukujuurensa Hämeenkyrössä, poikansa Pekka Nuorteva on täällä paljon tutkinut vesistöjä ja kalojen elohopeapitoisuuksia aikoinaan. Sihteeri Johanna Helminen juonsi, ja niin päästettiin ohjaaja Sina Kujansuu irti.

Sina kertoi kansanooppera Marssilaulun vaiherikkaista syntyvaiheista ja ohjaajan tuskista ja riemunhetkistä. Ihmeenä hän piti tämän oopperan valmistumista ja yllättävää kansansuosiota. Vielä neuvotellaan ensi vuoden puolella uusista kiertueista, mutta kuorot alkavat jo väsyä ja korotella hintojaan. Minä vähän valotin libreton näkökulmasta, kuinka sitä lisäiltiin eri lauluilla, sopivilla ja vähemmän sopivilla, ja juuri ne vähemmän sopivat saivat suurimman suosion.

Ja tietysti kerrattiin taas Suomen ainoan kirjallisuuden Nobelin kunniakkaita vaiheita, vallankin kun Alan Asaidin juttu oli aiheen sopivasti lämmittänyt Svenska Dagbladetissa ja Hesarissa (9.12.). Että se EI siis ollut vaan lohdutuspalkinto Suomelle talvisodan takia (joka ei vielä ollut syttynytkään), vaan pitkällisen kirjallisuus- ja kielipoliittisen väännön onnellinen lopputulos.

Jaakko Laaksonen laulatti joululaulut suomeksi, saksaksi ja ranskaksi! Aika hyvin meni. Väkeä oli yllättävänkin paljon kahveilla, sali melkein täynnä.

Marja jäi kotiin leipomaan ja siivoomaan, olisi ollut hyvä vahvistus laulussa. Illalla katseltiin enää näitä viihdepaloja (Ihmisten puolue taas hyvässä vedossa) ja BB:n paljas takapuoli ehti ruudussa pyörähtää ennen kuin uni tuli.

Nythän meillä oli vähän aihetta juhlia Vesan kanssa Otavalla, kun Jylhästä otettiin toinen painos! Joten uinukoon Aamulehti rauhassa, en enää vaivaa enkä kohta luekaan kyseistä aviisia. Siellä käydään tuimaa taidepoliittista kiistaa menneiden vuosikymmenten vasemmistomafiasta, Osmo Rauhala sen urheasti aloitti ja saa tietysti henkilökohtaisia herjauksia niskaansa kuten meillä on tapana. Joten eihän siinä melskeessä ehdi kirjallisuutta käsittelemään.

Takaisin Otavalle, missä pidettiin perinteiset takkatulet ja lasinkallistukset iloisissa merkeissä. Mitähän erikseen jäi mieleen. Elämäkerroista puhuttiin lisää Mauno Saaren ja Tarkan kanssa, Jyrki Nummeakin vähän Vesan kanssa kovistimme hänen taannoisesta kritiikistään, mutta Jyrki puolustautui pontevasti (juttua sodan osalta lyhennetty), joten pääsimme hyvään sopuun. Hermunenkin räiskähti vastaan pitkästä aikaa ja kehui päässeensä vasta Waltarissa puoleenväliin. Hauska oli viimein tavata myös Meri Vennamo ja kiittää lämpimästä kirjastaan, Marja hänet tapaisikin mielellään, kun näillä kulmilla asustaa. Teimme muinoin yhteistä elokuvaa Kiannosta, Niskanen ohjasi, josta Petteri kertoi jo leikkaavansa laajaa kolmen tunnin dokumenttia. Ja sitten oli muuta väkeä kuin pipoa, ei pysty luettelemaan.

Paitsi että taannoinen vastaväittäjäni Hannu K. Riikonen tunnusti kamalan synnin: hän juuri lausunnollaan torpedoi sen, ettei Tunturikatua muutettu Mika Waltarin kaduksi. En muista perusteluja, varmaan ne olivat hyviä. Satu Waltari oli aikoinaan samalla kannalla: vanhat töölöläiset eivät kuulemma tykkää siitä, että katujen nimiä muutellaan. No hyvä. Mutta kun on kaiken maailman kirjailijoiden katuja Topeliuksesta ja Runebergistä, Mikael Lybeckistä ja Tavaststjernasta Aleksis Kiveen, Eino Leinoon, Maiju Lassilaan, Linnankoskeen, Teuno Pakkalaan, Minna Canthiin ja Maria Jotuniin – niin eikö siis kukaan uudempi voi enää nimikkoa saada? Joillakin on sekä katu että polku, Agricolalla lisäksi kirkko. Miltä vaikuttaisi Arto Paasilinnan tie Wesrtendissä, mieluiten yksisuuntainen tai semmoinen, missä ei voi eksyä väärälle kaistalle.

Waltari-seura piti pikkujoulua samana iltana, Marja meni sinne kovassa draivissa ja tyytyväinen olikin varsinkin vihtiläisen ohjelmaryhmä Sananjalan mainioon esitykseen Waltarin teksteistä. Yhtaikaa osuimme kotiin ja istuimme vähän jatkoa, joten kaikki hyvin ja onnellisesti.

”Yhtaikaa tullaan vaikka eri huveista”, sanoi Ukko-Pekkakin kun palasi lopettamasta Mäntsälän kapinaa ja Ellen sipsutti sisään Ruotsalaisen teatterin ensi-illasta.

Kylläpä Hesari hämmästytti julkaisemalla hyvän jutun Sillanpään Nobel-palkinnon taustapelistä. Alan Asaid on sen julkaissut Svenska Dagbladetissa ja Saska Saarikoski saksinut ja kääntänyt. Erinomaista. Samaa aihetta taoin osaltani jo 70-luvulla muutamassakin jutussa Hesarissa ja laajemmin kirjassani Korkea päivä ja ehtoo, mutta tänä syksynä on kertaus erityisesti paikallaan. Alan Asaidilla näkyi olleen asiasta oikeat tiedot.

Olennaista on jälleen todistaa, että Sillanpään palkinto ei tullut apteekin hyllyltä lohdutuksena sotaan suistuneelle Suomelle, vaan sillä oli juuri nämä Asaidin kuvaamat pitkät kirjallisuuspoliittiset juurensa. Mutta myyttiä lohdutuspalkinnosta ei hevin murreta.

(Pieni vertaus jälleen kertauksen vuoksi: Aamulehti ei näköjään viitsi julkaista lähettämääni juttua, joka sivuaisi samaa ajankohtaista aihetta sekä Marssilaulua. Olkoon.)

Päivällä suunniteltiin Valtioneuvostossa talvisodan päättymisen juhlaa, jossa Yrjö Jylhä pääsee ansaitusti esiin ja muutakin juhlavaa on tiedossa.

Illalla meitä ramppasi kirjailijoita satakunta Villa Kiveen kuulemaan, mitä kustannuyhtiöissä nyt todella tapahtuu. Kirjailijaliiton yleiskokous oli perin kiinnostavasti viritetty, osanotto sen mukainen. Keskeiset kustantajat olivat vaivautuneet paikalle: Anna Baijars, Leena Majander, Touko Siltala ja Niklas Herlin. Niinpä kuultiin sekä rauhoittavaa että murheellista sanomaa. Leenan katsaus kirjakaupan kiristyneeseen politiikkaan kyllä pysäytti. Kirjakauppaketju suorastaan kieltää kauppoja ottamasta liian laajaa valikoimaa kirjoja myytäväksi. Muutenkin kirjakaupan, varsinkin ylätason valta korostui. Asiakkaita ei liiku tarpeeksi. Marketit myyvät pian enemmän kirjoja kuin erikoisliikkeet. Ostajia johdatellaan hyvin menevien kirjojen halkomoteilla, ja vähälevikkistä laatukirjallisuutta saa kaivaa esiin jostakin nurkasta jos löytyy sieltäkään.

Tästähän taannoin kerroinkin aika kammottavan esimerkin Tampereen Akateemisesta, joka on sentään laatukaupan maineessa ollut.

Sitä vanhaa pörssin ja katedraalin tasapainoa keskustelussa tietysti etsittiin. Pörssi taitaa nyt olla niskan päällä, taloudellinen laskenta hallitsee myös kirjamarkkinoita. Matti Rönkä väitti suorastaan, että muun yhteiskunnan rakennemuutos on kustantamoiden osalta myöhässä. Toivottavasti pysyykin myöhässä mahdollisimman pitkään. Olisi edes yksi rauhoitettu tiedon ja taiteen saareke kaiken kaupallisen hulinan keskellä. Vaan se lienee turha toivo, kyllä ne rakenteet vielä rusahtelevat lisää kustantamoissakin. Kirjakauppaketju näyttää suuntaa. Yhä pinnallistuvaa aikaa eletään. Toistaiseksi oikeat kirjat kuitenkin pitävät pintansa kohtalaisen hyvin.

Kiva oli tavata paitsi kustantajia monia kirjailijakavereita. Kari Hotakaisen ja Markku Envallin kanssa käytiin vilkasta keskustelua Hyryn Uunista, jota kukaan meistä ei ollut vielä lukenut. Hotakainen tunnustautui kuitenkin Hyry-faniksi. Sitähän on Salokanteleen Jussikin, jonka kanssa tultiin ovissa sisään. Inkeri Kilpisen kanssa puhuimme lotta-asiasta, josta eilen kirjoitin. Sitten oli pirkkalaiskirjailijoita tullut Tampereelta saakka, ja arvatkaa saiko Aamulehden kulttuuri heiltä kiitosta. Mutta mikään ei kuulemma auta, vaikka yhdistyskin on yrittänyt lehteä lähestyä. Olkoon.

Yksi oikaisu pitää tehdä. Kun Hannu Raittila ylisti Otavan ja modernismin kantoaaltoa 50-luvulta aina 80-luvulle saakka, niin hän kyllä unohti että yhtiö oli 60-luvulla konkurssin partaalla ja se johti jopa Kari Reenpään itsemurhaan. Vasta kun kylmä talousmies (myös runoilija) Paavo Haavikko pestattiin remmiin tekemään leikkauksia, yhtiö alkoi toipua ja nousta. Kantoaalto ei syntynyt pelkästään kirjallisilla suorituksilla, kyllä siinä laskutikkua ja veistäkin tarvittiin.

Kaikkiaan harvinaisen mielenkiintoinen kirjallinen iltama.

Ailan luona pengottiin valokuvia ja kansioita, runsaudenpulaa ilmenee. Mukana WSOY:n Tuula, jonka kanssa kannoimme muhkean pinon kopioitavaksi kustannusyhtiöön. Tästähän alkaa tulla aikamoinen kuvakirja.

Saman tien jatkettiin yhtiön kerroksiin valkeille glögeille. Olihan kirjallista kansaa. Kiva oli tavata helakasti naurava Tuula Sandström pitkästä aikaa, takitkin meni samalle lapulle. Toivottavasti Tuula sai sitten omansa. Ailan kirjaan tuntuvat talossa uskovan, täytyy vaan pusertaa se loppuun. Häikiö on viimeisen pisteen pistänyt nootteihinsa: tammikuussa jysähtää muhkea opus Koskenniemestä. Tulee hauska jatkumo VAK:n vaiheista Ailan elämään, yhdistäviä säikeitä totisesti löytyy. Nyt kun luin Ailan myöhemmät kirjeet akateemikolle, yllätyin suhteen pituudesta ja syvyydestä.

Alan uskoa, että Jylhä-kirja onkin aika hyvä, koska siitä tulee niin vilpittömän tuntuisia kiitoksia, niin täälläkin. Eilisestä litaniasta unohdin Kansan Uutiset, jossa oli pari viikkoa sitten Jukka Parkkarin mukava juttu kirjan vaiheilta. Kiitin myös Pekka Tarkkaa, joka käsitteli lämpimästi Aarne Laurilan Helsinki-kirjaa Hesarissa itsenäisyyspäivänä. Sillanpääkin siinä välähti. – Sehän on ollut Aarnen rasite, Pekka tokaisi. Minä siihen: – Ei vaan tukipilari.

Kuinka hienosti ja lämpimästi Vesa kirjoittikaan tässä taannoin Arto Paasilinnan (ilmeisen heikosta) kirjasta. Jos se jää Arton viimeiseksi, ikävä alkaa jo nyt tulla. Niin poskettomia kehittelyjä mies harrastaa. Södikan glögeiltä puuttui ikään kuin jotain, kun Arto ei möyrähdellyt nurkissa. Samalla kulttuurin sivulla käsiteltiin myös viimeinen Wallander, syksyn suosikkejani, siinäkin haikeutta tuntuvilla,

Kaupunginteatterin kivojen naisten kanssa puheltiin yhden suunnitelman etenemisestä, jossa ei nyt näytä olevan esteitä. Pientä viimeistelyä harjoitettava. Muitakin viehkeitä naisia vilisi, iltapäivälehtiin puhelin luultavasti glögin lämmittämänä vähän sivu suuni, mutta menköön. Painosten valtiaat Sofi Oksanen ja Jari Tervo hallitsivat kirjallista haastelutannerta. Jukka Parkkinen ja palkittu tyttärensäkin siellä myhäilivät.

Kun olin jo lähdössä, törmäsikin Paavo Lipposen kokoinen vuori vastaani, ja saatoimme pohtia Paasion antikommunismia ja Sorsan tupsahdusta puoluesihteeriksi vain näin päällisin puolin. Paavo ihmetteli olenko jaksanut muistelmia jo niin pitkälle. Max Jakobsonia pääsin kiittämään näinkin myöhään Diplomaattien talvisodasta, joka on edelleen tuoretta ja maittavaa luettavaa.

Virkistävää ja väsyttävää samalla kertaa, hyvissä ajoin pääsin kuitenkin kotiin ihailemaan uusia nojatuoleja, jotka Marja oli sillä välin ottanut vastaan. Torkahdin toiseen uutisten jälkeen. Kaikesta päättäen hauska ilta.

Tässä kun losahti taas kolme Aamulehteä luukusta (ennen ne jaettiin hauskasti viikonloppunakin), saatoimme todeta, että hyvin on pidätelty siellä Tampereen päässä.

Subjektiivinen lehtikatsauksemme osoittaa, että Jylhä-kirjaa on tähän mennessä käsitelty ja arvioitu Helsingin Sanomissa, Pohjolan Sanomissa, Hämeenkyrön Sanomissa, Savon Sanomissa, Ilkassa, Keskisuomalaisessa, Aikalaisessa, Suomen Kuvalehdessä, Kanavassa, Seurassa, Yleisradiossa ja varmaan jossakin muuallakin – mutta ei Aamulehdessä.

Tampereellahan on vain Yrjö Jylhän muistomerkki ja hauta, myös koulu ja lapsuuden sekä nuoruuden koti, ei muuta. Ehkä Aamulehti haluaa todistaa, että kukaan ei ole profeetta omalla maallaan. Tai sitten Hämeessä ollaan vain perinteiseen tapaan hitaita syttymään ja huomaamaan, että oman kylän runoilijasta on menty tekemään kirja. Aikaa on ollut reagoida pari kuukautta.

Vanhaan hyvään aikaan Erkka Lehtolan johtama kulttuuriosasto piti kunnia-asiana kilvoitella voitollisesti kirja-arvioiden nopeudessa Hesarin kanssa. Nyt ne häviää Hämeenkyrön Sanomillekin, mikä on jo saavutus.

Toista kuukautta sitten lähettämääni alakertajuttuun ei ole tullut mitään vastausta eikä ilmeisesti tule.

Kun Kirsikka Moring eilen käsitteli kipakasti lottien häpäisyä kirjallisuudessa ja elokuvissa (kaiketi Kirsikkakin ajatteli vallan toisin parikymmentä vuotta sitten) ja toi esiin Taru Mäkelän dokumentin, joka vasta 1995 mursi miesten luovan negatiivisen lottakuvan elokuvissa, olisi kai syytä muistaa sekin, että ensimmäisenä lottien kunniaa kyllä palautti Inkeri Kilpinen näytelmällään Rakas lotta, ensi-ilta 1990. Olikohan Kouvolassa ja sitten Tampereellakin ja muualla Suomessa. Se oli myös pohjana Ilkka Vanteen ohjaamalle lottaelokuvalle Lupaus (2005).

Hienoa että lottia vihdoin arvostetaan, mutta hiukan huvittavaahan tämä kirkasotsainen myöhäisherännäisyys kuitenkin on.

Radiosta kuultiin kun lippu nostettiin Tähtitorninmäellä, Heikki Ylikangas puhui jämerästi, tuuli puhalteli leudosti. Poikkesimme kävelyllä Mannerheim-museoon, missä en ole käynyt pariin vuosikymmeneen eikä Marja koskaan. Onpa museo kehittynyt, viimeksi se oli jokseenkin nukahtanut soturin koti. Nyt sitä esiteltiin tarmokkaasti, aineistoa oli paljon lisää ja kaikki ryhdikkäässä järjestyksessä. Suurimman vaikutuksen tekee edelleen makuuhuone ja kenttävuode, missä Mannerheim vietti 4-5 tunnin yöunet viileässä ilmassa. Vain siinä meillä on samoja piirteitä.

Harvinaisen leppoisa juhlapäivä, ei virallista menoa mihinkään, ei edes juhlapuhetta missään päin maata. Kaikessa rauhassa keskityttiin katsomaan linnan juhlia, joita voitiin nyt muistorikkaasti jännätä penkkiurheilijoina. Marja muisteli innoissaan viimekertaista juhlaa, missä hilluimme Eeva-Liisan kanssa. Olihan pukuja nytkin kerrakseen, mutta niistä en nyt mainitse mitään, sillä kerran kommentoituani pukuja sain siitä kärsiä vuosikausia julkista häpeää. Tuttuja oli vähän, kirjailijoita niukasti, kulttuurisakkia ja poppareitakin karsittu. Urheilijoita, upea Anna-Kaisa etukärjessä. Myös Eija-Riitta, Tanja ja Guzenina olivat ihania, muista puhumatta.

Joku taas ihmettelee radiossa, mikä näissä juhlissa vetää, ikään kuin se olisi jonkunlainen arvoitus. Meitä katsojia oli nytkin yli kaksi miljoonaa. Eikö ole enää suuria yleisöjä? Mieleen palautui Björn Wahlroosin puhe Tieto-Finlandian jakotilaisuudessa, missä hän kaipasi lisää näyttäviä seremonioita harmaaseen tasavaltaan. Tämä on ainoa, aika kansanomainen hengeltään tämäkin, eikä siellä näkynyt edes Nallea itseään. Olihan sentään Klinge.

Mutta vähän tyhjänaikaista tällainen katselu on, haastattelut keveitä ja pintapuolisia, tanssi ahdasta ja yleinen ilo jää sinne ruudun tuolle puolen. Itsenäisyyttä tulin painokkaammin ajatelleeksi lukiessani edelleen Jakobsonin jännittävää draamaa Diplomaattien talvisota. Myös Tiian ohjaamaa Laulua Kuujärvestä kuuntelimme radiosta hartauden vallassa, hieno ohjelma. Ja huomio huomio: Jylhä-kirjasta on viimein ilmestynyt hyvä tasapainoinen arvio Kanavassa.