Torstai 4.6.09

Neljän leijonan kenraali Gustav Hägglund puhui tv:ssä selvää asiaa talvisodan merkityksestä ja puolustustahdosta tänään. Siitä lähti lippujuhla liikkeelle, täälläkin oli vedettävä lippu myrskyn heiluteltavaksi. Hägglundilla oli hyviä argumentteja myös Natoon liittymistä vastaan: oma puolustus ehkä heikkenisi, kun ruvettaisiin luottamaan että jenkki sitten hoitaa homman kovassa paikassa.

Anja Snellman on hyvä mediakokki, eloisampi ja osuvampi kuin nahistuneet Jälkiviisaat yhteensä. Liian harvoin vain tulee hänen kohtaansa huomanneeksi kun sitä ei ole erikseen ohjelmakartassa. Anja analysoi hauskasti EU-vaalien kaksoisstrategioita ja ortodoksipiispa Leon raikasta linjanvetoa. Norssin poika Mitro Repo siinä sai siipeensä, mutta näyttää varmalta europarlamentaarikolta.

Kiitos sateen ja myrskyn innostun käymään Jylhä-tekstiä vielä kerran läpi. Liikaa kirjallisuudentutkimusta olisi kuulemma karsittava: kerran niinkin! Ymmärrämme että kirjan tulee ennen kaikkea liittyä sotaan ja Jylhän kokemuksiin siinä. Luultavasti juuri sellaisella on tulevana muistosyksynä ostajakuntaa. Vesalta tuli postissa lisää kuvausta Jylhän talvisodasta.

Olisiko totta, että kirjankin asema heikkenee tämän laman aikoina? Yleensä on käynyt päinvastoin. Kustantajat pitävät ensi syksyä ratkaisevana. Alalle tulee karsintaa, niin työpaikkojen kuin nimikkeiden kohdalla. Katsotaan, käydään mukaan kisaan.

Martti Häikiö valmistelee kirjaansa Koskenniemestä. Erikoista että näinkin keskeinen kirjallisuuden vaikuttaja on jäänyt historioitsijan tontille. Kertoo kirjallisuudentutkijoiden sekä VAK- että biografiakammosta. Tuskailimme Martin kanssa keskeisenkin aineiston pysymistä kateissa, esim. VAK:n kirjeitä Waltarille ei löydy. Tallessa ne varmasti ovat.

Saankin Jylhän ensimmäisen luvun luetuksi: paljon paranee, kun uusin silmin katselee. Luen illalla tavattoman kiintoisaa kirjaa Isän huone, johon Kaarina Sala on kerännyt kulttuurivaikuttajien tyttärien kertomuksia isistään. Hauskoja valonsäteitä kansallisten tieteiden kotioloihin. Kirjaan on palattava.

Sen sijaan puheenjohtajien vaalikeskustelu sataman konteilla kököttäen ei innostanut. Urheasti huutelivat kylmissään. Ero on aikamoinen, kun muistaa vaikkapa 60-luvun vaalikeskustelut studiossa pöydän takana tummat puvut päällä jäykästi teititellen. Vain Vennamo vähän remelsi ja Soini jatkaa hyvin perinnettä. äänestetty on jo, joten keskustelu ei enää heilauta sinne eikä tänne.

Tiistai 2.6.09

Jo toinen päivä kesäkuuta. Suvi etenee huimaa vauhtia.

Savusauna niin hyvin kuin valmis, pientä viimeistelyä vaille. Jotenkin tämä täyttää ajatukseni. Timo Kivimäen nerokas pohjaratkaisu saunan ja tuvan suhteen näyttää etunsa, samoin Timo Merosen täydellinen hirsityö. Ihailtava on tekomiesten taitoa, molemmat Timot tämän alan taitureita. Meronen löytää nopean ratkaisun pulmaan kuin pulmaan ja toteuttaa sen käden käänteessä. Vielä tietysti itse kiuas ja löyly kokeilematta, eipä nuolaista.

Aggregaatti kannettiin joka tapauksessa miehissä autoon ja niin poistui nykyaika savusaunalta, uutta voimanlähdettä ei tule paitsi tuli ja saunan henki.

Laituria ryhdyttiin heti suunnittelemaan ja portaita alas rantaan. Pusaamista riittää. Mutta eräs unelma lähenee täyttymystään. Minulle riittää ylellisyydeksi yksi sauna, en tarvitse seitsemää kuten Arto, kovan onnen kirjailija.

Maanantai 1.6.09

Vai muka riippumatossa. Hikinen päivä saunatyömaalla: nostettiin valurautainen kamina paikalleen saunatupaan sekä mahtava savutorvi katon läpi. Timo Meronen on taituri alallaan ja Kaasalaisen Antsu hyvänä apuna, minäkin sain siinä hillua itseni hikeen. Kohta alkaa kaikki olla niin hyvin kuin valmista, ympäristö vain kaipaa siivousta ja talkoovoimia.

Miksi olen katsellut ensin romanttisia Sissi-elokuvia ja nyt kruununprinssi Rudolfin vaiheita Itävalta-Unkarissa? Siksi kai että aikanaan kävin Hiidenkiven lukijamatkalla Gödöllön linnassa ja näin, kuinka Sissin legenda elää Unkarissa. Sissistä annetaan tässä uudessa versiossa kriittinen ja viileä kuva. Rudolfia kasvatellaan melko kiinnostavasti playboysta uudistusmieliseksi hallitisijaksi, vaan kuinka käynee jatkossa.

Vesalta lisää Jylhää, ankara tulikaste Koukkuniemessä. Hyvin kulkee. Pitäisi käydä oma osuus vielä kerran läpi. Tänään kesäkuun kunniaksi aloin lukea uutta työtä varten. Olkoon aihe vielä pimennossa.

Helluntaina 09

Hei eikö ole taivaallista. Suvi helähti ja helluntai hehkuu.

Sääliksi käy niitä, jotka juhlivat eilen liikaa eivätkä herää nauttimaan jumalaisesta päivästä.

Maalla ollaan ja toistaiseksi pysytäänkin. Koskahan viimeksi olen maannut riippukeinussa lukemassa dekkaria?

Sitä paitsi eilen oli pyhä toimitus: kiuaskivet ladottiin saunamestari Pentti Hakalan johdolla. Antsu Kaasalainen oli hankkinut asianmukaiset keraamiset ja oliviinidiabaasit, ja niistä piakkoin levitköön lempein löyly. Vähäisillä kynsitulilla kiviä totuttelen. Savun tuoksu leviää jo tanhuville…

Katherine Hepburn -sarja päättyi. Kun katseli hänen ja Monty Cliftin elämäkertoja, täytyi ihmetellä että Äkkiä viime kesänä oli niinkin solidi (tosin mahdikkaasti paisuteltu) elokuva, kun ajattelee sen tekemisen tuskia. Tennessee Williams oli seksuaalisten intohimomelodraamojen vimmainen mestari.

Siksi toiseksi Sirkka Mertala vaikutti haastattelussa fiksulta ja täysin konstailemattomalta naiselta. Media saa ponnistella kaivaakseen hänestä kielteisiä tai naurettavia puolia esiin.

Tytär kertoi, että olin saanut Aristoteleen kantapäiltä fraasirikostuomion lauseesta ”Romaanin pitkä ja kirkas varjo…” tai sinnepäin. Varjo ei kuulemma voi olla kirkas. Olen eri mieltä. Muistan että aivan harkiten käytin tuota runollista kuvaa, en nyt enää muista missä yhteydessä Unio Mysticassa. Hyvä kun kirjaa luetaan noinkin tarkkaan.

Toinen ilmianto kertoi, että radion kirjallisuusohjelmassa ei saatu selville lauantaina, millainen suhde Joel Lehtosella ja Waltarilla oli. Sekin olisi helposti selvinnyt samasta elämäkerrasta. Nuori Waltarihan kävi Huopalahdessa hakemassa Lehtoselta vahvistusta kokoelmalleen Lauluja Saatanalle. Kokoelmaa ei koskaan julkaistu. Muutakin hauskaa tapahtui vappuna Klippanilla. En voinut soittaa ohjelmaan, kun oltiin saunassa Törmällä.

Myös vanha klisee kuulemma toistui: Waltari ei muka ollut kielellisesti Lehtosen tai Sillanpään tasolla. Erilaiset aiheet vaativat eri kielen, hyvät lukijat. Laajaa historiallista panoraamaa ei maalailla deskripitiivisellä kansankielellä, eipä edes Sillanpään melodisella tyylitaiteella. Waltarin sanapinta on ylittämätön.

Mutta minunhan piti jättää tämä aihe! Lepoon ja uusiin mietteisiin. Nytkin pitäisi olla potkimassa palloa kavereiden kanssa, mutta polvi edelleen reistailee. Täytyiskö hoitaa kuntoon. Riippumatossa menee tämmöisenäkin.

Torstai 28.5.09

Almalle onnittelut päivän kunniaksi, sitten Petterin penkkiin Eerikinkadulle muistelemaan Mikko Niskasta. Petteri tekee dokumenttia, johon sai aikanaan valtuutuksen itseltään Mikolta ennen tämän kuolemaa. Paljonhan tarinaa ponnahti mieleen taannoisista filmihankkeista Mikon kanssa. Niissä temperamentti kuohahteli ja laulu kaikui, mutta oli myös vakavia keskittymisen hetkiä. Ikäni muistan kun kirjoitin ’Tulipunakukkaa’ Käpykolon savuntuoksuisessa riihessä kesällä 1971 ja Mikko huuteli ohjeitaan selän takaa.

Sitten tulivat vielä ’Kianto – Omat koirat purivat’ ja suuri Iijoki-hanke, jota Petteri äityi yllättävästi kehumaan erääksi suomalaisen elokuvan suurteokseksi. On se ainakin tähän asti paras Päätalo-tulkinta, tuottajana ja käsikirjoitusryhmän johtajana olin silloin MTV:n puolelta. Mieleen jäi erityisesti kuinka tutustutin Mikon ja Kallen toisiinsa Messukylässä 1985: eivät olleet samantapaisilta juurilta ja metsätöistä lähteneet professorit ennen koskaan tavanneet. Vähitellen kontakti virisi, lisää kerron dokumentissa.

Aikaa on näistäkin vierähtänyt, mihin lienevät vuodet vaipuneet. Tyypillistä että heti kuvauksen jälkeen tulee mieleen kaikenlaista mitä vielä olisi voinut kertoa. Mutta saihan Petteri tunnin verran leikattavaa matskua sentään kasaan.

Kirstille olin luvannut lähteä Minna Canthin seuran matkaan Tuusulaan ja Erkkolaan vielä kerran kertomaan J.H. Erkosta ja hänen toivottomista naimayrityksistään. Pitkäksi venähti matka iltapaloineen Kallio-Kuninkalassa, mutta tasokas seura palkitsi vaivat: mukana Laila Rantatien asukkina, Kaari, Leena Otavasta, Suvi Hesarista, Kaarina ja Hilpi arkistosta ja Salme ja keitä kaikkia aktiivisia kulttuuridaameja siellä olikaan. Minnoiksi pääsee vain naisia, joten poikkeukselliselle kutsulle oli ainoana miehenä annettava asianmukainen arvo. Laila kertoi matkastaan Pietariin, Pihkovaan ja Tarttoon – tulossa romaani ’Pihkovan kellot’, ja Kaari kertoi varsin kiinnostavasti suomalaisen lasiteollisuuden alkuvaiheista. Siispä sivistyinkin minnojen matkassa.

Keskiviikko 27.5.09

Suuren Suomalaisen Kirjakerhon 40-vuotisjuhla Vanhalla ylioppilastalolla.

Oli syytä muistella omaakin varhaisvaiheittani kirjoittajan uralla. Kirjoitin Kirjakerhon lehteen pakinoita vakio-otsikolla ’Kirjojen takaa’ heti sen alusta 1969 ja sain niistä pyörryttävän 300 markan palkkion per kerta. Opiskelijan kukkarossa se todella tuntui silloin. Kerran erehdyin kirjoittamaan ironisesti eräästä Otavan julkaisemasta bestselleristä, käännöskirjasta, ja sain heti Erkki Reenpäältä selväsanaisen oikaisukirjeen. Tarkoitus oli kehua kirjoja eikä arvostella niitä.

Hauska oli tavata silloinen toimeksiantajani Kyösti Nuotio noinkin reippaassa kunnossa sekä muita sen aikaisia työntekijöitä. Videokavalkadi muistutti nostalgisesti menneistä. Kerhon entisen toimitusjohtajan Pauli Leimion kanssa hyvästelimme huojentuneina Waltarin juhlavuoden, joka Paulinkin mielestä jää historiaan ainutlaatuisena.

Illan ilahduttavimpia tapauksia: kaksi niinkin erilaista lukijaa kuin Hannu Tarmio ja Reijo Mäki kiittivät vilpittömän tuntuisesti Unio Mysticasta. Mäki väitti saaneensa siitä suorastaan idean uuteen dekkariinsa. Hannu kehotti lukeman tuoretta Humphrey Bogartin elämäkertaa vertailukohtana, kaivetaanpa esiin. Heikki A. Reenpään kanssa oli puhetta Sillanpään Seuran tutustumiskäynnistä hänen kirjakokoelmaansa Kansalliskirjastoon syksymmällä. Pidetään samalla pieni show Otavassa, Heikki A. ehdotti.

Showta pidettiinkin päivemmällä Jylhän merkeissä ja kuunneltiin Vesan kanssa Anja Salokanteleen ohjeita viimeistelyn varalle. Kyllä siitä vielä kirja kietaistaan. Mutta vähintään yhtä innoissaan Södikan ihanat naiset valmistautuvat runouden suureen kevääseen 2010. Koskenniemestä aletaan ja jatketaan – niinpä niin.

Kaikkiaan hauska ilta Vanhalla, Tiinan kanssa menneistä juteltiin, Lailaa lempeästi suudeltiin, Anna-Leenaa palkinnosta onniteltiin ja Jaanaa herkistyen kuunneltiin. Kadehdittavaa eikö totta. Mutta pian kaipaan jo kesäkotiin Kyröön ja Marjan hyvään hoitoon.

Helatorstai 09

pudotteli sopivasti vettä kylvetyn kasvimaan ja taimien juuriin, hyvä ajoitus. Kiihkeät toukotyöt pitävät poissa koneen ääreltä, mikä suo lepoa ja liikuntaa. Ruumis muistuttaa talven istumisesta, kangistuminen uhkaa. Hyötyliikunta pihassa ja rannoilla on parasta elvytystä.

Maailma näyttäytyy Hämeenkyrön horisontista ihmeelliseltä tuomien ryöpytessä valkeina, aukenivat tällä viikolla. Hellettä ei tullut, mutta pieni viileys pitää parhaiten liikkeessä. Sateen jälkeen alkusuvi on tuoksuja tulvillaan. Kalaparvi räpiköi uudessa katiskassa: joku sanoi joskus, että katiskan tulee olla sellainen, että kalaa menee sinne mielellään ja viihtyy siellä.

Sitä paitsi savusauna valmistuu hiljalleen, sekä kirjaileva tyttärensä Tuuve muista puhumattakaan.

Waltari pysyi hyvin yhteisenä nimittäjänä, kaikilla kirjailijoilla oli luontevia kosketuksia hänen tuotantoonsa. Nuorista Leena on uusi Helsingin kuvaaja ja Jani oli lukenut kuulemma aktiivisesti Waltaria. Jukka nyt kuuluu seuran johtokuntaankin ja muisteli taannoista Istanbulin turneetamme. Ja Nauticusta on pidettävä Sofi Oksasen varhaisena edeltäjänä Viron asioissa.

Aika aikaa kutakin. Ehkä juhlavuosi nyt viimein laskeutuu kesän rauhaan, mutta Vammalassa eli Sastamalassahan pian tapaamme uusien tai paremminkin vanhojen kirjojen merkeissä.

Sunnuntai 17.5.09

Norjan kappalehan oli aika hauska, yötä myöten viisuja oli katseltava. Nimenomaan katseltava: useimmat satsaavat visuaaliseen show-meininkiin, musiikki yhtä teknojumppaa kuten Suomenkin tulinen kappale, joka valtasi taas vakiopaikkansa jumbona. Tuli tuttu ja turvallinen olo.

Uljaat kevätsäät pitävät muuten kaukana telkkarista ja tästä kirjoituskoneestakin. Paitsi että kerran katsottiin Jim-kanavalta dokkaria Dr Jekyllin ja Mr Hyden taustoista: kun ne liittyivät Edinburghiin, kiinnosti kovastikin. Olin uhkeassa kaupungissa kielikursseilla jo 1965, kerran myöhemminkin. Ohjelma innosti lukemaan Stevensonin teoksen kankeana suomennoksena yöhön saakka, eikä ruvennut edes pelottamaan. Kunnon klassikko.

Ja olihan tänäänkin Teemalla tavallista kirpeämpi Katherine Hepburn -leffa Miehen kylkiluu varhaisfeministisestä oikeustaistelusta; toi mieleen äsken edesmenneen Helvi Sipilän, joka oli samantapainen rautainen naisten puolustaja. Amerikkalaisissa oikeussalidraamoissa on aina imua.

Kuinkahan kauan J. Hämeen-Anttila ja kumppanit muuten jaksavat puolustaa islamin rauhanomaisuutta, kun nyt katselee Sri Lankan äskeistä historiaa, tamilisissejä Pakistanissa ja Etiopian ja Sudanin selkkauksia. Kaikki eivät ole edes jenkkien syytä, vaan sisäistä valtataistelua. No taistelkoot minun puolestani, täällä Vanajan kylässä on taivaallisen kaunista ja rauhallista, linnut laulavat ja maat vihottavat ja puutarhassa saa selkänsä vähällä vaivalla kipeäksi. Pieni häiriö maailmanlaajuisesti, sitäpaitsi olkapäät ja muut kirjoitusvammat vastavuoroisesti vertyvät.

Floran päivä 2009

on omistettu Yrjö Jylhälle. Teen kirjaan kuvatekstejä, ja Vesan kassa käymme Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksella katsomassa runoilijan ulkoisen ruumiintarkastuksen pöytäkirjaa kuoleman jäljiltä vuodelta 1956. Laitoksella tapahtuu siis muutakin kuin sikaflunssan päivystystä. Meitä palveltiin arkistossa erittäin ystävällisesti.

Iltapäivällä ajelen Lahteen, missä menossa runoviikko kaikkineen: viehkeässä kevytrakenteisessa pianopaviljongissa Vesijärven partahalla Sibelius-talon takana kuultiin runoa Risto Ahdin ja Kirsi Kunnaksen esittämänä, oli nuoria muita ja minäkin vähän tätä Jylhää esittelin, lähinnä varhaisempaa lyriikkaa, väkivaltaa ja satiiria. Iiro Kajas vetäisi komeasti runonäytteitä. Huoleton keväinen matinea.

Akateemikko Kunnas teki pienen korjauksen Waltari-kirjaani: hänen isänsä ei maalannut Haanpäätä punainen kaulaliina kaulassa, se legenda syntyi tulenkantajien ja varsinkin Paavolaisen muistoissa, ei maalauksesta. Uskotaan niin, mutta joku liinahan sillä on siinä maalauksessakin. Päiväkirjansa mukaan Haanpää osti ”punarantuisen kaulaliinan” Hämeenlinnan torilta ennen Helsinkiin tuloa. Legenda ei ole ihan perätön. Mutta tämä nyt ei liittynyt päivän runouteen millään lailla.

Sen sijaan Kirsi valaisi minua 30-luvun runoilijoiden terveydellisistä oloista varsin hyödyllisesti. Keuhkotauti tai ”kulttuurikuppa” oli joka toisella. Jylhän elämä on tänään saanut monenkertaista täsmennystä aina sen murheelliseen loppuun saakka.

Snellmanin päivänä 2009

Sopi hyvin, että suomenkielisen kirjallisuuden esitaistelijan päivänä julkistettiin Pirkanmaan kirjoituskilpailun tulokset Tampereen Metsossa. Vanhan kollegan Aarre Heinon kanssa puolustimme ja perustelimme raadin ratkaisuja. Kirjoittajia ja heidän kannattajiaan oli runsaasti paikalla.

Vaikka ensin tuntui työläältä paneutua yli kolmeensataan runoon ja proosatekstiin, niiden läpi kahlaaminen oli lopulta palkitsevaa. Paljon oli koskettavaa kuvausta vaikkapa nuorten naisten elämästä, rakkaudesta, raskaudesta, synnytyksestä, myös vihlovista pettymyksistä. Totesimme että ihmiselämän biologinen puoli oli vahvemmin edustettuna kuin sanokaamme sosiaalinen saati yhteiskunnallinen. Monia sairaalakokemuksia saimme lukea. Tässä hyvinvointivaltiossa esiintyy arvaamattoman paljon pahoinvointia, senkin saatoimme havaita.

Mitä jäimme kaipaamaan: rohkeampia kokeiluja, irrottelua ja huumoria. Itsenäisempää otetta, sillä monia vaivasi perinteisen modernismin sileä hyvin opittu kielivalmius. Hyvä kieli on perusedellytys, mutta mitä Viita sanoikaan: ”Entä oliko hänellä asiaa?” Poliittista kirjallisuutta harva enää kaipaa, yhteiskunnallista kritiikkiä kyllä. Muutama satiirinen vetäisy vaikkapa seurakunnan byrokratiasta tai työpaikan irtisanomisen kiemuroista virkistivät lukijan mieltä.

Voittajat, runosarjan Satu Lepistö ja proosan Katja Kaukonen ovat jo niin valmiin oloisia tekijöitä, että voimme odotella heidän julkaisujaan lähiaikoina.

Pidin lopuksi luennon Mika Waltarin antamista ohjeista kirjoittajille teoksesta Aiotko kirjailijaksi? (1935) ja vertasin niitä kilpailun antamiin kokemuksiin. Melko täysi sali jaksoi kevään korvalla tulla tätäkin juttua kuulemaan. Waltarin ohjeet ovat hilpeitä, rentoja ja subjektiivisia, mutta pohjalla vakavaa sanomaa. Monet heijastavat aikansa asenteita, mutta joukossa kestäviäkin ohjeita. Kannattaa lukea huviksi ja hyödyksi.