Panu Rajala

Elina Pietilä vastaa hyvin Hesarissa Mikko Lehtosen taannoiseen snobisteriaan siitä, että mitään suomalaisuutta ei olekaan. On ollut trendikästä väittää tällaista maahanmuuttokeskustelun aikana. Mutta kuka menisi sanomaan, että mitään turkkilaisuutta ei ole taikka että palestiinalaisuus on vain ohut kuvitelma, fiktio vailla perustaa. Venäläisyyskin on varsin vahvasti olemassa kuten Apunen eilen Aamulehdessä todisti. Vakavammin on alkanut horjua ruotsalainen identiteetti, ennen niin varjeltu kansankodin henki.

Agricolan kirkossa hiljentymässä: Tuomas-yhteisö esitti konsertin ’Salaisuuden äärellä’, jonka välitekstit olivat Mika Waltarin Valtakunnan salaisuudesta. Hyvin oivallettu ja valittu kokonaisuus, vain liian kova äänentoisto vähän särki tunnelmaa. Kirkkomme ei ole niitä kodikkaimpia, mutta tietty kolkkous sopi tähän ristiinnaulitsemisen pääsiäiskuvaukseen.

Pariltakin taholta (Apunen, Lehtola) valitellaan lehdissä korrektia, hengetöntä keskusteluilmastoamme. Sellainenhan se on, mutta missä syy. Yksi on itse sysissä. Jos joku jotain varomatonta tai värikästä murjaisee, joutuu hän heti kaikenkarvaisten kolumnistien häpeäpaaluun nokittavaksi. Vähemmästäkin kiertyvät suut soukemmalle. Suora puhe jää nimettömille chattisivuille. Eikä niissä paljon taso kohene.

Tämän varovaisuussyndrooman tunnen hyvin itsekin. Näitäkin naputan kieli keskellä suuta ettei taas joku vetäise palstoilleen riekuttavaksi. Täytyy olla Mikkosten hyökkäyshalu tai Lenitan kovapintaisuus, jos aikoo puhua sumeilematta suunsa puhtaaksi. Taikka Halla-ahon vimmainen halu ajaa omia ideoitaan. Mikä tulos: raastupa. Keskustele siinä sitten vapaasti ja värikkäästi.

Tänään muistelimme aikoja menneitä Ikaalisissa. Matti ja Minni Huusarin sekä kumppaneittensa Kari ja Leena Mäkelän taloyhtiö Sectio Aurea täyttää 25 vuotta. Suuren osan aikaa olen toiminut yhtiön tilintarkastajana hyvällä menestyksellä. Tilintarkastustilaisuudet ovat aina kohottavia juhlahetkiä ohjelmineen, retkineen, aterioineen ja seurusteluineen. Nytkin tutustuimme ennen työtä vanhan kauppalan kipupisteisiin, joita Matti ja Minni miljöön suojelijoina asiantuntevasti esittelivät.

Matti muisteli puheessaan, kuinka Elina avusti tämän historiallisen tuomarintalon hankinnan juridisissa kysymyksissä ja toimi alussa tilintarkastajana, sitten kuolemansa jälkeen minä jatkoin ja sitten Katri useita vuosia, kunnes taas olen remmissä. Kaksi avioliittoa on vaativa tehtävä vienyt mennessään, kunpa tämä kolmas kestäisi… Monenlaista muistoa voi liittyä hienoon taloyhtiöön, jonka suojissa nytkin viihdyttiin iltamyöhään istuen ja puhellen.

Pieni Matin tarina lopuksi. Arkkitehtitoimistoon tuli asiakas, jolta Matti kyseli onko tämä ennen ollut Ikaalisissa. Kertoi kuunnelleensa täällä joskus jopa Sillanpäätä. Siihen Matti myöntelemään, että sehän on tuosta naapuripitäjästä Hämeenkyröstä lähtöisin se Sillanpää. Mihin asiakas: ”Sitä vaan ihmettelen miksi kaikki naiset on siihen niin lätkässä.”

Terassikausi näkyi avatun eilen, kun tulimme Vesan kanssa Sota-arkistosta. Joka sekin on nykyään vain latteasti Kansallisarkiston Sörnäisten toimipiste. Sinänsä hyödyllinen käynti.

Niinpä lähdimmekin Marjan kanssa ajelemaan Hämeenkyröön. Täällä on harmaata, tihkusateista ja keväistä, luonnossa kihisee lupaavasti.

Maailman johtajat kokoontuvat, sehän on aina hyvä merkki. Suomi ei näissä juhlissa figureeraa, ja sekin voi olla ihan hyvä. Ei ole Tarja vielä päässyt oikomaan Obaman kravattia.

Väkisin tulee kuulluksi radiosta aika hirveää feministipräikötystä iltapäivällä, kun aamun kirjoitustyö on tehty. Kun Päivi Istala rohkeni arvostella ohjelman nimeä, Moilanen huitaisi että aina on jotain vikaa kun feministit tekevät. Näinhän voi kätevästi torjua kaiken kritiikin. Jospa joku reipas mies panisi pystyyn ohjelman ”paukkuja pilluille”, mikähän meteli siitä nousisi. Itse asiassa uskon, että Heikki Peltonen on hyväksynyt ohjelman piruuttaan: sen myötä kääntyvät mielet varmasti naisasiaa vastaan.

Mediapäivillä toimittajat pohtivat, millaisia ovat toimittajat ja mitä sukupuolta edustavat – sen sijaan että miettisivät mistä asioista kirjoittavat ja mistä eivät. Todellisia taloustoimittajia tässä kaivattaisiin.

Dramaattinen päivä, Fortumin johto uudistuu kerralla. Ilmeisesti siellä eletään vähän eri maailmassa kuin muu kansa, sen verran sapekkaita olivat puheet tuen puutteesta. Hyvin näkyvät pärjäilleen ilman tukeakin, mutta nyt ylpeys kiehahti. Herroilla pitäisi olla oma rauhoitettu etukarsinansa, muista riippumaton. Olikohan se Huovinen, joka aikoinaan vaati herralajin suojelua jotta se ei kokonaan katoaisi.

Rikhardinkadun kirjastossa sen sijaan puheltiin ihan rauhallisesti Waltarin Helsinki-kuvauksista. Kerran vielä, pojat! Paikka oli mitä otollisin, olihan tämä rakennus nuoren Mikan varsinainen kirjailijakoulu. Aineistosta on runsaudenpulaa, kun lähtee katsomaan kaikkia Helsinki-aiheita Waltarin tuotannossa. Luonteva kaari on rakennettavissa: kun 20- ja 30-luvun teoksissa ihaillaan modernia nousevaa kaupunkia reklaamivaloineen ja funkis-arkkitehtuureineen ja pienine paheineen, tulee viimeisessä Palmu-kirjassa esiin arvokonservatiivi Waltari, joka haluaa puolustaa vanhaa historiallista Helsinkiä talojen repimiseltä.

Kirjaston salonki oli ihme kyllä keväisenä arki-iltanakin jokseenkin täynnä. Antoisaa on ollut omalta kohdaltanikin ryhtyä taas oman nuoruuteni kirjaston asiakkaaksi. Kovin tuttu on minullekin nousu Korkeavuorenkadun mäkeä, jota Waltari nuoren Juhanin silmin kuvailee Palavassa nuoruudessa trilogiassa Isästä poikaan.

Nyt vasta tajusin senkin, että Hämeenkyrön tyttö Minna Craucher aloitti ujuttautumisen Helsingin seurapiireihin siitä Korkeavuoren ja Pikku-Roban kulmasta, Leijona-apteekin talosta, missä sijaitsi ennen Pension Ritz (sittemmin leffateatteri Gloria). Kulttuurihistoria ympäröi perinteistä kirjastoa.

Ei näy erityisiä aprillipiloja enkä keksi itsekään. Onkohan aika liian vakava pilailuun?

Heikoimpien kimppuun käydään taas kuten aina. Jossakin koulussa lapset eivät saa enää omia aapisia, vaan ne pannaan kierrätykseen. Voisiko tuhoisammin pilata tulevia lukuhaluja? Marja on entisenä opettajana tästä tyrmistynyt eikä syyttä. Fortumin Liliuksen vuotuisilla lisäpalkkioilla jo ostaisi maan kaikille alakoululaisille uudet aapiset. Mutta tämähän ei ole mikään tärkeysjärjestys. Hallitus huutelee voimattomana ohjeitaan pörssin laidalta.

Koska talouspolitiikka käy yli normaalin ymmärryksen, on siirryttävä taiteeseen.

Vanha kunnon Pohjalaisia jysäytti taas Kansallisoopperassa. Kuuntelimme ensin Juhani Koiviston jäntevän ja valaisevan teosesittelyn Almin salissa; erinomaisen hyvä tapa päästä esityksen taustoihin ja tunnelmiin. Jussi Tapolan ohjaus oli perinteinen parhaassa mielessä, luotti itse teokseen eikä yrittänyt mitään väkinäistä modernisointia. Hannu Lindholmin lavastukset ovat aina loistavia: tämäkin jyhkeästi kehystetty lakeus, joka muutti ilmeitä Jukka Kyllösen taidokkaissa valaistuksissa. Anna Kontekin puvut löysivät hienon harmonian kansanomaisen ja taiteellisen väliltä. Kari Kropsu johti orkesteria jotta jylisi komiasti.

Yhtään kohtaa en olisi muuttanut. Tarkkailin erityisesti Helena Juntusen Liisaa ja Jyrki Anttilan Anttia, hienoja suorituksia, kauniita ääniä. Heitä tapaamme myöhemmin, enpä kerro missä. Komeita ääniä oli isäntämiehillä, Hannu Forsbergilla ja Jaakko Kortekankaalla. Riikka Rantanen oli vetoavan surullinen Maija. Juopotkin menettelivät, vaikka komiikka ei oikein oopperassa tahdo luonnistaa. Erityisesti säväyttivät häjyt Karjanmaan Köystin johdolla, olihan Jouni Kokorassa mittaa ja näköä. Mitä Marja huokaisikaan tauolle tultaessa: enemmän näissä on todellista testosteronia kuin tuntemattomien sotilaiden nykyriehunnassa.

Epäilemättä paras suomalainen ooppera kuten Koivisto antoi ymmärtää. Viimeiset kiusaukset tai Punainen viiva tulevat vasta kantapäillä.

P.s. Olikin aprillipiloja, Kirkko ja Kaupunki -lehdessä aika hyvä urheilijakukkulasta ja Aamulehtikin kuulemma pinni kuuluttamaan Obaman suomalaisista sukujuurista. Perinne voimissaan siis.

Olen ihaillen tutkinut Ilkka Kuusiston lähettämää partituuria oopperasta Taipaleenjoki. Ensimmäinen librettoni! Mustat nuottirykelmät lupaavat reipasta menoa Ilmajoella kesällä 2010. Tykistökeskityksistä ei pidä pauhua puuttuman. Mutta kauniisti soljuu myös Yrjö Jylhän runous eturintaman puristuksessa. Maltan tuskin odottaa sävelaiheiden kuulemista.

Talvisotaan joudun mukaan kahdellakin teoksella, kun kansanoopperaa (tai minioopperaa) Sillanpään Marssilaulusta harjoitellaan jo Pentti Tynkkysen sävelin ja sovituksin. Niissä on nokkelia oivalluksia mikäli ymmärrän. Sillä aletaan jylistä sadan laulajan voimalla ensi syksynä eri puolilla Pirkanmaata, mistä kertoo asiallisesti päivän Kyröläinen. Puhaltaisivatko nämä teokset osaltaan sitä kaivattua talvisodan henkeä lamakauden iskemiin kansalaisiin?

Palattu turvallisesti Helsinkiin. Täällä vastassa takaisku. Tuli pikainen asia postiin – ja se onkin jumankauta nyt muutettu jonnekin Kasarmintorille. Vanha tuttu ikiaikainen postimme Kankurinkadun kulmassa kyyhöttää pimeänä ja tyhjänä. Olihan tämä tiedossa, mutta entinen mukava todellisuus hallitsee vielä ajatuksia.

Vanha reipas radiokauppiaamme Kalenius valisti samalla tuossa kulmassa, mitä kaikkea suunnitellaan. Kerrostaloja, peräti yhdeksänkerroksinen nyt vielä väljään ilmavaan kulmaukseen. Sepänkatu 13 laajennetaan tänne päin, asukkaiden on valittava joko hyväksyt tai lähdet. Aika armotonta meininkiä. Muuttopaine näille kulmille on ilmeisesti kova, Eiranrannan uusi asuntoalue jo ruuhkauttaa, kohta hukumme liikenteeseen. Ei auta! Ihmeen hiljaa on asujamisto, mitä nyt Hesarissa aiheellisesti vastustetaan autopaikkoja rauhalliseen Eiranrantaan. Minnes ne sitten panet? Maan alle kai.

Yhtenä aamuna lenkillä huomasin mietteliään hahmon polttelemassa talonsa pihalla Armfeltin ja Rehbinderintien kulmassa. Mitähän liikkui Jussi Halla-ahon päässä? Aika rumalla tempulla torppasivat Eu-vaaleista, vaan tuskin lannistuu poika. Mielipiteen vapaudesta kauniisti puhutaan. Yhteisö, joka ei siedä vastatuuleen puskijoita, vaikka rajuja, on yhdensuuntainen ja heikko, itsestään epävarma.

Täysi lepo reporankana sängyn pohjilla tuo kohtalaisen lukusaaliin: yksi Maigret-dekkari ja John Miltonin Kadotettu paratiisi, Yrjö Jylhän suuri suomennos, tulivat selällään selvitetyiksi. Ulkona himmeän lauha seisahtanut kevätpäivä. Illalla vielä pari elokuvaa: Capran Mr Deeds tulee kaupunkiin ja Forest Gump; kummassakin viattomuus ylittää ympäristön moraaliset mittasuhteet. Vähän tanssin jytke taas häiritsi hyviä leffoja (lyhensi kummastakin päästä, kun täällä maalla on suht alkeellinen nauhoitusmahdollisuus).

Tänään meidän piti olla Karstulassa katsomassa sikäläistä Nurkka-teatterin Elokuuta, jota on kehuttu (josko olisi parempi kuin taannoin täällä) ja Jaskan ja Pirjon uutta asumusta helssaamassa, mutta näin vain jäätiin petiin. Ajomatka olisi ylittänyt vähentyneet voimavarat. Kunto kohenee hitaasti.

Tampereella keskustelimme Yrjö Varpion kanssa klassikoista, Linnasta ja Waltarista (kas kummaa) Juhani Niemen mallikkaalla puheenjohdolla. Vanhoja työkavereita Tampereen yliopistosta, ei tehnyt tiukkaa. Kuulijoina Villa Macissa (ent. Nykytaiteen museossa) Linna-seuran ja Waltari-seuran aktivisteja ja kaiketi muitakin kiinnostuneita. Kovin näkyvästi tilaisuutta ei mainostettu, asiallista ja rattoisaa silti.

Ihan sanoiksi ei vielä saada, kuinka kirjailijoiden asemat ovat muuttuneet elämäkertojen jälkeen. Elämäkertojen merkityksestä sinänsä puhuimme, viitaten Jyrki Nummen ylimieliseen juttuun Bibliophiloksessa (1/09). Tätä asennetta on vallassa siellä tutkimuksen aitioissa. Tehkööt vapaasti erikoistuvia tutkielmiaan, mutta suurta lukijakuntaa lähestyvillä yleisesityksillä on oma merkityksensä. Kaikki eivät sellaisiin jaksa ryhtyä. Eivät ainakaan ne, jotka virkoja tavoittelevat.

Oli kiidettävä suoraan takaisin Hämeenkyröön ja kirjastoon, missä meneillään F.E. Sillanpään Seuran vuosikokous. Merja Eskelinen esitteli graduaan Sillanpään mieskuvasta (Joensuun yliopisto). Hyvä että poiminut tämän kulman, joka taisi Lasse Koskelalta jäädä aikoinaan kesken. Merja voisi jatkaa hyvää tutkimusta.

Sen verran jouduin flunssavuoteeltani skarppaamaan, että kunto suistui illalla pahemmaksi. Jaksettiin sentään katsella varsin ansiokasta juhladraamaa Porvoon kirkosta. Hyvä teksti, hyvin havainnollistettu, loppuja liian monia. ”Se oli sota, jonka valloitettu maa voitti.”

Uljaat lentokelit olisi hiihdellä, mutta lepäilen pienen flunssan kourissa. Muutama soitto ja kummastunut kommentti tuleekin eilisestä tv-keskustelusta. Onko tämä mies tosiaan yliopistossa opettajana, ihmetellään. No eihän dosentit enää paljon mitään opeta.

Synkäksi tihenevää tunnelmaa valaisee iloinen uutinen Matti Vanhasen ja Sirkka Mertalan kihlauksesta. Onnittelemme heitä vilpittömästi! Hyvin lannistettu uusi älytön kohunpoikanen joistakin sähköpostivitseistä alkuunsa.

Illalla sentään ponnistauduin Heiskalle, missä kokoonnuttiin suunnittelemaan kansanoopperaa Sillanpään Marssilaulusta ja sen synnystä. Pitkällähän siellä jo oltiin. Tein tekstin ja Pentti Tynkkynen sovitti ja sävelsi, ja nyt oli paikalla edustava joukko kuoronjohtajia. Kauno vetää vanhaan malliin hanketta. Iso ponnistus ensi syksyksi, jolloin on kulunut 70 vuotta talvisodan syttymisestä, Marssilaulusta ja myös Nobel-palkinnosta. Kannattaahan näin kovia punnuksia vähän kohotella.