Panu Rajala

Tampereelle lasketeltiin infoamaan Vanhan kirjallisuuden päivistä ensi suvena, Kirsti ja Vesa mukana joukkueessa. Tilaisuus meni rattoisasti, Erik Ahonenkin vaivautui Aamulehdestä paikalle kahvila Valoon, lisäksi Tyrvään ja Turun Sanomat. Siitä tieto kulkekoon.

Teema on siis Sota ja rakkaus, todistajia kova joukko. Sastamala pullistelee taas kirjakansaa. Käytiin syömässä ja tervehtimässä Yrjö Jylhän muistomerkkiä, jonka harvat enää tuntevatkaan: Aleksanteri ja Bukefalos siinä Sepänkadun kulmassa Pispalaan noustaessa. Vesa kertoo Sastamalassa Jylhän kirjeenvaihdosta vaimonsa kanssa sodan aikana.

Siitä jatkettiin Marjan kanssa katsastamaan Hämeenkyrön maita ja mantuja. Hiilakka aurinkoinen kevättalvi!

Oli hyvä, että Johan Bäckman sai kunnollisesti esittäytyä illalla a-studiossa, nyt kansa paremmin tietää mistä on kysymys. Kauhistus on aika yleinen reaktio. Tällaista ei ole totuttu kuulemaan sitten Valvontakomission päivien. Tuskin hänellä tai Hietasella on suurempaa faktillista merkitystä, mutta huomiota keräävät sekä täällä että Virossa.

Sofi Oksanen ja Imbi Paju puhuivat kyllä suunsa puhtaaksi Akateemisessa illan suussa. Hyväksyn senkin rinnastuksen, että Viron kyyditysten kieltäminen on sama reaktio kuin holocaustin kieltäminen. Jostakin historian pimennosta halutaan eroon torjumalla se. Mutta ei auta, aina palaavat todistajat ja kirjoittajat.

Selasin sen verran tätä uutta kirjaa, että Maimu Bergin kuvaus on vahva kaikessa konkreettisuudessaan ja ytimekkyydessään. Näin elettiin siellä, kuinkas meillä. Monia hävettäviä muistoja nousee varmaan tällä puolen lahtea esiin. Maimu viittaa meidän punalippujen heiluttajiin, muistaa miettineensä ovatko he sairaita vai onko kyseessä joku parodinen karnevaali. Nyt niitä ilmaantuu uudelleen, oikein tosiuskovaisia, näitä Bäckmanin johtamia aivopesijöitä. Vaan turha taitaa olla toivonsa kääntää musta valkoiseksi.

Onko suomalaisilla syytä pyytää anteeksi? Kyyninen kylmäkiskoisuus on eräs puoli kansanluonnetta. Kyvyttömyys eläytyä ihmisiin, sen sijaan on hyvä nojata ideologiaan. Muistan erään poliittisesti informoidun historian professorin puhelleen sikäläisten laulujuhlien ja repeilemisen aikaan ehkä juuri 1989, että ”emme me halua mitään itsenäistä levottomuuspesäkettä lahden etelärannalle, parempi että virolaiset pysyvät rauhallisesti Neuvostoliiton ohjauksessa, ja voimme sitten antaa kaikkea kulttuurista tukea” jne. Näin laajasti ajateltiin; Koivisto lienee oikeassa uskoessaan, että kansa oli hänen kannallaan.

Jatkoimme siitä elokuviin: ranskalainen puolidokumentaarinen koulumaailman kuvaus Luokka panee kyllä miettimään tätä monikulttuurisuuden siunauksellisuutta, josta kauniisti puhutaan. En totisesti olisi opettajana kuvatussa luokassa montakaan päivää. Kovat paineet ja tuskat oli eri kansanryhmien lapsillakin oppia ranskaa ja olemaan ihmisenä vieraassa maassa. Lopulta selvittiin yhden sinänsä sympaattisen kaverin erottamisella. Dokumentin teko niin, että katsoja todella uskoo seuraavansa oikeata luokkaa, on ihme sinänsä.

Eilen jäi toteamatta Matti Apusen Aamulehden alakerrassa esittämä huomio kulttuurijournalismin surkastumisesta ja kuolemasta. Totta on, että Erkka Lehtolan aikaan kulttuuritoimitus kukoisti siellä Aamulehdessä, asioita seurattiin jäntevästi ja sarkasmit lentelivät. Apunen jättää vain kertomatta, mitä hän päätoimittajana on yrittänyt tehdä oman lehtensä kulttuurisivujen virkistämiseksi. Vai onko mitään. Kulttuuritoimitus on käytännössä lakkautettu, erillisiä juttuja (popmusiikista, teatterista, kuvista) kyllä julkaistaan, joskus jopa jokunen arvosteluntapainen kirjastakin. Happamia, sisään kääntyneitä kolumneja ilmestyy. On myös hyviä poikkeuksia kirjoittajien joukossa.

Tänään ne sitten riehuvat Viron historian vaiheilla Sanomatorilla ja Orionissa, Bäckmanin tilaamat Nashi-nuoret. Heikoissa kantimissa ovat mielenosoitukset nykyisin, ennen riitti kun Tehtaankadulta vähän rykäistiin: Neuvostovallalle sopimattomat kirjat pantiin heti tiskin alle.

Illalla kiva runokimara Avointen ovien teatterissa: Eeva-Liisa Haimelin ja Lena Labart esittivät Eeva Kilven runoja, Kiitos eilisestä! Tack för igår! Kaksikielinen esitys kulki saumattomasti, Kilven tekstit tunnetusti sensuelleja ja leikkaavia, hauskoja. Hyvin esittivät, notkeasti. Totta minkä Eeva-Liisa jatkoja Bottalla istuessamme havaitsi: Kilven suorasukaisissa teksteissä on jotain samaa kuin aikoinaan Maria Jotunilla – kirpeitä, illuusiottomia rakkauden kuvaajia kumpikin.

Huikean kaunis päivä, siispä lenkille Tarvaspään ja Villa Elfvikin suunnalle. Mahtavaa kävellä jäällä, vahinko että sukset jököttävät liiterissä Hämeenkyrössä. Olisi lentokeli.

Sitä ennen kerrattiin Jotunia Teemalta: hienoja toteutuksia, Pohjola, Valkama, Silanen, Tiiakin ihastuttavan hyviä. Vain ’Hilda Husso’ kuvitettiin piloille, Emmi Jurkan tulkinta elokuvassa Kun on tunteet edelleen ylittämätön.

Nyt illalla talo kaikuu taas tansseista. Oikeastaan ohjelman nimeksi sopisi ’Tanssi yli hautojen’, niin paljon tragiikkaa ja vähän makaaberiakin sen vaiheille kertyy. Tanssien talouspulakin tässä iloisesti ylittyy. Kuulen kun Mato Valtonen puhuu munistaan; siitä saataneen johtava slogan ensi viikon iltapäivälehtiin.

Lennähdin kotiin, ja ennätimme Itäkeskukseen katsomaan sen Teatteri Lemmen nukkeversiota Kolme Waltaria, jonka seura ihastuneena katsasti pari viikkoa sitten Pornaisissa. Olihan se söpö instant-johdatus Waltarin elämään, vähän surullinen ja hiukan hilpeä. Nuket oli saatu elämään. Mietin vain tällaisen kohderyhmää: kun sen ikäsuositus alkaa 9-vuotiaista, se on jo yläasteelle ja ainakin lukioon liian lapsellinen. Ehkä sen hellyttävä pelkistys puhuttelee parhaiten lapsenmielisiä aikuisia. Kieltämättä se viime keskiviikkoinen Hämeentien Metropolian kiihkeä Waltari-sekoilu alkoi tämän rinnalla tuntua vähän kiinnostavammalta.

Mutta kevätpäivä on tasattu, tänään jo tuntui että matkataan suvea kohti.

Waltari kuvataiteilijoineen on ehtinyt Vaasaan. Näyttely on hienosti ripustettuna Tikanojan taidekodin kolmessa kerroksessa, miltei täydellisenä. Auki enää viikon, sitten Tampereelle.

Kävin Vaasassa taidetreffeillä, Tikanojan koti kiintoisa tuttavuus, myös talon ja kokoelman historia. Kenties olen joskus kauan sitten täällä poikennut. Kun Eemu Myntti on talon oma taiteilija, yhteydet Waltariin luontuivat itsestään. Tilaisuus sujui lämpimästi, varsinkin kun sen avasi Christine Bengtssonin kaunis ja tunnelmallinen Eric Satie -esitys. Tällainen huippuluokan pianisti täällä, kaupunginjohtajan rouvana! Saimme tarjoilua ja vilkkaan keskustelun, fiksua yleisöä.

Nautimme päätteeksi taidekodin johtajan Anne-Maj Salinin tarjoaman illallisen bistro Ernstissä Wasa Teaterin talossa, olikin huippupaikka ja loistava palvelu. Muistettakoon että Waltari asui talvisodan komennuksella tällä paikalla hotelli Ernstissä. Ilmeni että Christine asuu perheineen Myntin talossa, jonka matkalla ohitimme. Kaikki osui hämmästyttävästi yksiin. Joskus kirjan kirjoittaminen kannattaa, kun se tuottaa tällaisia jälkimaininkeja.

Pohjalaisista puheen ollen, useampikin on tässä hämmästellyt mikä Antti Tuuriin on mennyt. Miksi hän yritti vauhdittaa ohuen Paasilinna-kirjansa markkinointia haukkumalla minut ja Waltari-kirjani näkyvästi Iltalehdessä? Eikä Erno itsessään siis enää kiinnosta? Vastatkoon ne jotka asiaa paremmin tuntevat.

Kun Matti Mäkelä käsittelee noinkin laajasti Tuurin kirjaa ja siinä esiintyvää vanhaa vihanpitoa minua kohtaan, lähetinkin pienen selvennyksen Hesariin. Sinänsä Matti on oikeassa: koko kärhämän olisi jo autuaasti voinut unohtaa. Ketkä ovat sen herkkänahkaisempia ja pitkävihaisempia kuin suuret kirjailijat. Ehkä nämä keskisuuret.

Ajelin Porvooseen, missä edelleen pidetään osaa WSOY:n arkistosta. Mukava on kulkea vanhan kirjapainotalon ihmeellisiä sokkeloita ja istua rauhassa rapistelemassa kellastuneita leikkeitä. Tunnollisia kokoelmia on ennen ollut aikaa leikata ja liimata. Koko talo henkii vanhan kustantamon haihtunutta arvokkuutta. Kaikenlaista muuta toimeliaisuutta siellä on nykyään. Porvoossa valmistaudutaan ensi viikon vuoden 1809 suuriin juhlallisuuksiin.

Illalla Suomalaisella Klubilla, missä pidettiin kevätkokous ja uusia jäseniäkin perehdytettiin taloon. Reipas torvisoittokunta ja kunnon kuoro esiintyivät, Jari Tervo kirjailijavieraana. Juha Väätäinen selvitti minulle perusteellisesti hiihdon hemoglobiinit. Katsastin kirjaston varsin kelvolliseksi lehdenlukupaikaksi. Klubi on viimeisiä vapauden tyyssijoja, missä saa tupakoida. Pitäisikö ruveta ihan tämän vapaamielisyyden kunniaksi.

Katseltiin Metropolian tuottama kooste ’On vain paljon mustetta’ tuolla Hämeentien perällä. Tähän oli kai saatu jotain innoitusta Waltarin teksteistä, vaikka ei sitä juuri huomannut. Nuoret huusivat ja heittäytyivät tunteisiinsa kovalla innolla ja tosissaan. En paljon tästä käsittänyt, vaikka sain istua Saara Elstelän vieressä. Joitain irrallisia Mikan lauseita siellä eri äänilajeissa parodioitiin. Hienosta novellista ’Ihmisen vapaus’ oli kehittymäisillään jotain, mutta senkin idea ohitettiin viistoon ja vierestä. Marja halusi ymmärtää ja näki esityksessä oivalluksia, mikäs siinä.

Soittivat iltapäivälehdistä, että A. Tuuri on minua haukkunut kirjansa julkistamistilaisuudessa. Voi hyvänen aika. Jos hänellä ei parempaa sanottavaa ole niin haukkukoon, eipä ole ensimmäinen siinä lajissa. En kommentoinut.

Miten käy Mannerheimin? Heikki A. Reenpää naurahti että taidetaan ajaa ojaan. Mutta vielä on toivoa, talvikuvauksia olikin tarkoitus tehdä vain Tolvajärven taisteluista. Liettuassa on suuri osuus. Tanskalaiset tietysti haukuttiin pettureina. Samoin kaikki kateelliset suomalaiset, jotka mielihalusta tahtoisivat kaataa hyvän hankkeen. Oikein esimerkki tästä kansanluonteesta. Jotakin elokuvasta tulee, toivottavasti ei kutistu kovin pieneksi.

Itse asiassa puhuimme Yrjö Jylhästä lounaalla Otavassa, Vesan kanssa professoria kuulusteltiin ja saatiinkin kuulla yhtä ja toista kiintoisaa, etupäässä traagisesta runoilijankohtalosta. Alku jo tehty, tässä ei kauan nokka tuhise. Vesa kirjoitti Hesarissa terävästi Talvela-dokkarista, jossa proffa on ainoa valopilkku kuulemma, tulee illalla, katsottava.

Illan suussa paineltava vastaanotolle UM:n viestintä- ja kulttuuriosastolle, minne nämä vekkulit ministerit Stubb ja Wallin eli Alex ja Steffi (kuten he esittäytyivät) olivat kutsuneet. Hyvin rentoja ollaan nykyisin, paita auki nämä ministerit muutaman sanan heittivät kiitokseksi meille ”kulttuurivaikuttajille” niistä korsista, joita olemme kuulemma kantaneet Suomi-brändin kekoon täällä ja maailmalla. Tungosta oli ja tarjoilua, väkeä kaikilta aloilta. Monia tuttuja sentään. Erityisen iloista oli tavata pitkästä aikaa Anna Kontek, oopperan lavastaja, jonka kanssa teimme jonkun kesän Pyynikillä anno dazumal. Silloin kun kesäteatteri oli vielä jonkunmoisessa taiteellisessa kuosissa. Ja olihan siinä Jari Tervo ja Sirpa Kähkönen ja Leena Lehtolainen ja näitä, Sofi Oksanen lausui runojaankin. Outi Heiskasta haastatin mitä kuuluu akatemiaan, ja hän huiskaisee ettei semmoista olekaan. Niin, toista oli tosiaan vaikkapa Waltarin aikana.

Siitä tuli mieleeni, että samana iltana meni mainion Waltari-seuramme vuosikokous että humahti, toivottavasti viisain ja hallituin päätöksin siellä Töölössä. Olisi hyvä syy tarkastella mennyttä vuotta oikein tosimielellä: mitä saatiin aikaan, mikä on juhlavuoden henkinen saldo ja taloudellinen. Kuulemme perästä päin.

Mihin vuosikokoukseen on semmoinen ryntäys kuin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraan? Nyt varsinkin asiat kiinnostavat, kun vanha seura on muutoksen kourissa.

Kaksi viestiä välittyi selvästi: seura on talousvaikeuksissa ja talon remontti herättää ristiriitaisia tunteita. Talouden verkkoihin keskittyi esimiehen puhe, talon vaiheista kertoi esitelmä. Seuran toiminnallisista suunnista tai painopisteistä ei nyt puhuttu mitään. Kehykset ensin kuntoon.

Seura alkaa ensi kerran muistini mukaan periä jäsenmaksuja! Tämä onkin ollut tähän saakka ylellistä: jäsenyys etuineen ja Hiidenkivineen aina ilmaista. Vaan kuinkahan paljon jäsenmaksut sitten kattavat parin miljoonan vajausta. Päätös olikin luonteeltaan symbolinen, olemme samoissa talkoissa.

Arkkitehtuuriin erikoistunut tutkija oli ottanut tehtäväkseen selittää loppuun ehtivä remontti parhain päin. Kuulimme ensin, kuinka Sebastian Gripenbergin suunnittelema pian 120-vuotias kansallisromanttinen linna tuhottiin perusteellisesti remontissa 30-luvulla. Ja sitten saimme pelastussanoman: nyt aarre on taas arvoonsa entisöity. Tätä kuuntelimme paljaan valkeaksi karsitussa juhlasalissa, josta juhlavuus on kaukana. Muutama lamppu kuulemma kertoo historiasta sekä yläparvekkeen kirja-aarteet lasin takana. Puhujan mukaan Gripenbergin mieleen tulisi nykyisessä salissa alastomaksi riisuttu nainen. Minulle ei syttynyt edes niinkään lämmittäviä mielikuvia. Esitelmää ”valaisi” pyörivä digikuvasarja, jonka yhteydet puhujan sanottavaan piti itse yrittää kehitellä. Ettei vain joku 50 vuoden päästä puhu tästä remontista samassa hengessä kuin nyt puhuttiin 30-luvun rötöksistä.

Mutta kokous sujui kivuttomasti vailla yhtään säröääntä, ja buffet viineineen maistui. Seuran vieraanvaraisuus oli korkeampaa tasoa kuin viimeksi. Jääneet ovat takavuosien kuumat kiistat, sekin kerta jolloin Kustaa Vilkuna syrjäytettiin jostakin elimestä. Kunnianarvoisa seura elää muutospaineista huolimatta tyyntä, toivottavasti ei sentään henkisesti seisovaa aikaa.