Kalevalanpäivänä 2010

Johan alkoi juhlavasti päivä. Suomi teki sen ihmeen, että nousi alakynnestä voittoon pronssimatsissa. Minulle nämä aamuyön tunnit ovat sopineet edelleen loistavasti nojatuoliurheiluun, kun muutenkin kuhkin varhain valveilla. Nyt on riittänyt lisäksi ohjelmaa.

Eilinen naisten hiihtokin oli hyvässä muistissa. Mutta miesten puolelta ei sitten tullut minkäänlaista ilon aihetta. Kuinka suksi on päässyt näin takkuamaan? Ruotsi ja Norja lennättävät miehiään valtaisaan vetoon, mutta meidän poika on iloinen päästessään parinkymmenen joukkoon. Hyvin kulki mutta vauhti ei riittänyt.

Pian voidaan hyvästellä nämäkin murheet ja siirtyä päiväjärjestykseen. Tarjosimme Järvelinin tehoparille lounaan kiitoksena hienosta ponnistuksesta Viehätyksen jälleenkunnostamiseksi. Putkitaiteilun lasku on tosin mahtavaa luokkaa, mutta siitäkin on selvittävä. Pääasia että talo on taas kunnossa ja entistä ehompi. Kevättä kohti mennään ja uusiin seikkailuihin, pakkanenkin putosi suojalukemiin. Kattojen lumikerrostumia tarkkailen hiukan huolissani.

Ai niin, eilen kajautettiin Marssilaulukin vielä kerran tuolla keskuskoulun juhlasalissa, eräänlaisena valmistautumisena Ilmajoen vierailuun, josta on ennakkokysynnän perustella tuleva muistettava loppunousu sillanpääläiselle oopperajylinälle. Ja sitten kesällä jatketaan Taipaleenjoen tunnelmissa.

Torstai 25.2.10

Unelmien hiihtopäivä.

Otettiin vauhtia lounaalta Helinän luona ja jatkettiin Seitsemisen kansallispuistoon. Sädehtivä pakkasilma ja ihmeellinen latu: pehmeän lumen peittämät puut reunustivat reittiä koskemattoman metsän halki. Jokaisella sauvantyönnöllä aukeni uusi taideteos. Pakahduttavan kaunista.

Mietimme että monet tungeksivat junilla jonnekin kauas Lappiin ruuhkaisille höyläladuille, kun taas täällä Seitsemisessä koko luonnonelämys oli vain meitä varten: ei ketään missään, jaa yksi vastaan hiihtäjä taisi tulla. Mikä ylellisyys! Ja ihan ilmainen. Tällaista ei kai ole missään. Marjakin paineli toistakymmentä kilometriä iloisesti.

Ilta täydensi hiihtopäivän naisten viestipronssilla. Olipas vuoden hienoimpia talvisessioita.

Torstai 25.2.10

Unelmien hiihtopäivä.

Otettiin vauhtia lounaalta Helinän luona ja jatkettiin Seitsemisen kansallispuistoon. Sädehtivä pakkasilma ja ihmeellinen latu: pehmeän lumen peittämät puut reunustivat reittiä koskemattoman metsän halki. Jokaisella sauvantyönnöllä aukeni uusi taideteos. Pakahduttavan kaunista.

Mietimme että monet tungeksivat junilla jonnekin kauas Lappiin ruuhkaisille höyläladuille, kun taas täällä Seitsemisessä koko luonnonelämys oli vain meitä varten: ei ketään missään, jaa yksi vastaan hiihtäjä taisi tulla. Mikä ylellisyys! Ja ihan ilmainen. Tällaista ei kai ole missään. Marjakin paineli toistakymmentä kilometriä iloisesti.

Ilta täydensi hiihtopäivän naisten viestipronssilla. Olipas vuoden hienoimpia talvisessioita.

Keskiviikko 24.2.10

Monenlaista tapahtumaa Tampereella.

Vesa tuli junalla (ihan ajassa!) yliopistolle luennoimaan Jylhästä sarjaan Taide ja taudit, minä kävin siellä viime syksynä. Kiintoisa pitkään jatkunut sarja, jota Juhani Niemi ja Amos Pasternak vetävät. Ehdimme tavata pikipäin Vesan kanssa, kun oli paineltava Vapriikkiin ihmettelemään karhumyytin moninaisia ilmenemismuotoja. Juha Pentikäinen on taas koonnut kovan näyttelyn. Täytetyt kontiot lähes pelästyttivät, italialainen noitarumpu ihastutti.

Jatkettiin Juhan syntymäpäivillä yläkerrassa ja lopulta pitkissä pöydissä alhaalla, paljon puheita ja familiääriä tunnelmaa. Juha vakuutti kymmenen kertaa olevansa onnellinen mies, joten uskottava oli. Marja säteili emäntänä, siis hänen Marjansa.

Ehdittiin vielä kotiin katsomaan kuinka Suomi tippui viidenneksi miesten viestissä.

Maanantai 22.2.10

Vieläkin korjattava Meriluoto-tekstiä, sieltä tuli Ursulalta kovia ukaaseja. Järkevät ja perustellut ehdotukset otan varteen, mutta kirjoittaja on hiukan herkkä komentelulle. Ailan kanssa sovimme heti alkuun, että asialliset virheet hän tietysti korjaa, mutta tulkinnat ja painotukset ovat omiani.

Iloitsin kun sain alkukuusta vanhan opettajani Kai Laitisen vielä virkeänä puhelimeen, ja hän suurpiirteiseen tapaan antoi luvan käyttää nuoruudenkirjeitään Ailalle 40-luvulta, jolloin korkea romanssi roihusi. Kai on parkkiintunut kirjallisuusmies, ei turhista niuhota.

Elämäkerran kirjoittaminen on aineiston metsästämistä ja sitten vielä lupien onkimista näinä yhä kiristyvinä ja moralistisesti vahdinhaluisina aikoina. Oma tolkku ja harkintakin pitäisi säilyttää. Näistähän vaihdoimme muutaman sanan Mauno Saaren kanssa runsas viikko sitten. Kokemuksia on kertynyt, toisinaan vestigia terrent.

Mutta Francon ajan tuotantojakso päättyi taas loistavaan finaaliin, mikä nostattaa mielen kaikkien pikkumurheiden yläpuolelle.

Sunnuntai 21.2.10

Täällähän hukkuu vähitellen lumeen. Mikäs tämän komeampaa. Ollaan pirtissä ja lueskellaan. Mikään ei sovi tähän venäläiseen pyryyn paremmin kuin Tšehovin novellit. Ja väliin Marjan blinejä ja madekeittoa. Hänkin alkaa päästä flunssastaan.

Eilen sentään pyrähdin Jyväskylässä Kuokkalan kartanossa kertomassa Yrjö Saarisen taiteesta Mika Waltarin innoittajana. Tuttu aihe, sali täynnä maksavaa (!) yleisöä. Kauko Sorjonen on kova mesenaatti, joka luonut kartanosta varsinaisen kulttuurikeskuksen. Osmo Pekosenkin tapasin, talsinut jään yli paikalle kiljuvassa pakkasessa! Monia lämmittäviä kommentteja kuulin taas siitä Waltari-kirjasta, joka elää edelleen ja saa lukijoita.

Autossa kuuntelin levyltä Reijo Mäen tuoretta romaania Valkovenäläinen eikä ollenkaan hullumpaa matkankulua, letkeää kieltä, vetreää kerrontaa. Perillä odotti sauna ja Suomen surkeat olympiasaavutukset, ei kai kehnommin voisi enää mennä.

Ja tänään on sitten vain laiskoteltu, hiihtämäänkään ei oikein pääse tiheän pyryn ja pakkasen keskeen. Tätä talvea vielä muistellaan.

Perjantai 12.2.10

Käsiteltiin näytelmäversiota Kaupunginteatterissa ohjaajan ja dramaturgin kanssa. Opettavaista joutua vastakkain vähän erilaisten näkemysten kanssa, sovittaa niitä omaan luonnokseen, joka tässä edennyt jo hyvän matkan. Mutta otan luntan mukaan maalle ja kirjoitan sen vielä kerran. Aina ne uudistamalla paranevat.

Ovenraossa toinen ohjaaja kehui Unio Mysticaa niin vakuuttavasti, että vallan lämpenin viiman ja pakkasen keskellä. Edelleen siitä tippuu hienoja kommentteja.

Kritiikistä jatkettiin keskustelua Vuosaaressa Mauno Saaren ja Pirkon kanssa muhkean lammasillallisen äärellä. Pohdittiin merkillistä vihan aaltoa, joka on hyökynyt Haavikko-kirjan ylle, vaikka kyllin monet valistuneet lukijat ovat todenneet sen erinomaiseksi. Samalla kuulimme vähän lisää rintamantakaista tietoa sodasta, jota on käyty akateemikon perikunnan ja kirjoittajan välillä. Elämäkerta rasauttaa miltei aina aroille varpaille, varsinkin jos kohde on vielä lähellä tai elossa, mutta harvoin kai näin syviä intohimoja syttyy. Yhdyin kyllä siihen ihmettelyyn, ettei mikään sananvapautta pyhänä valvova elin meillä (PEN, Kirjailijaliitto tms.) ole lausunut mitään yrityksestä oikeustoimin estää kirjan ilmestymistä. Sehän on sentään verraten harvinaista. Juttua puidaan, tai sen lievejuttua, ainakin JSN:ssa, joten perästä vielä kuuluu.

Mutta kirjojenoinen ja peräti kuvaruutuystävällinen laji, mutta olkoon. Saarisen kuntohuippu meni jo eikä Kuituisella vielä ehdi ihan kohdalle. Niin sinnittelevät sillä välillä. Mikä sisu oli Slovenian kookkaalla naisella, joka putosi verryttelyssä rotkoon! Piti täälläkin pelätä, lähteekö henki finaalissa. Mitään tämän kaltaista venymistä emme näe suomalaishiihtäjiltä.

Paneehan nasevasti Saska Saarikoski uusimman Mannerheim-kohuyritelmän kohdalleen Hesarissa. Onkohan kriitikko Suna Vuori Maijaloiden perheystävä vai muuten vain tietämätön historiasta? Jos joku perinne Suomessa on ollut voimissaan, niin Mannerheimin pilkkaaminen – eikä loppua näy. Mutta ei kai koskaan ole ylletty näin holtittomaan typeryyteen kuin tässä nuorisohupailussa.

Muuan historioitsija kirjoitti eilen aivan oikein, että me pidämme tarkoin huolen siitä, ettei vain jäisi mitään ylpeiltävää tämän kansan vaiheilta. Paitsi ehkä tämä lökäpöksyn iloinen hopeatemppumitali.

Torstai 11.2.10

Katseltiin sopivia runoja talvisodan päättymisjuhlaan Tiian ja Veikko Honkasen kanssa Ekbergillä aamulla. Juhlasta oli kokous valtioneuvostossa alkuviikosta. Varmaankin arvokas tilaisuus tulossa 13. maaliskuuta.

Draamallisia mietteitä pyörii mielessä nyt kun elämäkerta alkaa olla taittokunnossa. Huomenna talsin palaveriin suurehkoon teatteriin tuonne Töölönlahden rannalle. Myös Tiian kanssa kehiteltiin taas yhtä virittyvää ideaa jos se siitä kohottautuisi.

Kävin ottamassa sikarokotteen Viiskulmassa, kovin helposti kävi eikä tullut mitään jälkivaikutuksia, asia unohtui saman tien. Odotussaleissa voi seurata pieniä kansalaisnäytelmiä.

Sieppasin pari pokkaria James Ellroyta Likeltä, kun tämä herra esiintyi niin itsetuntoisen muhkeasti telkkarissa ja Akateemisessakin näin vilaukselta kaljunsa ja kärttyisän ilmeensä.

Siinä helmikuista tyhjäkäyntiä, pian päästään maalle hiihtelemään ja katselemaan kisoja.

Keskiviikko 10.2.10

Elinan päivä, muistoista rikas.

Itämeri-kokous on aikamoinen saavutus vai mitä, saada yleensä mahtajat samaan aikaan Finlandia-estradille. Ilkka Herlin taitaa olla avainmies koko hankkeen takana. Poliitikot antavat lupauksia, auliisti. Onko siirrytty lupausten suurvaltapolitiikkaan? Obamaa jo onnisti, pelkillä lupauksilla rauhan Nobel. Toivotaan että Herlin seuraa herhiläisenä lupausten täyttämistä.

Luin Kari Häkämiehen rikosromaanin Rehelliseksi tunnettu. Ennen muuta hyvä oppikirja valtionhallinnon ja poliisin suhteista. Kirjoittaja tuntee miljöön, henkilöt, kiemurat, joita kuvaa. Ehkä juonessa on vielä väkinäisyyttä, siinä voi yhtyä Majanderin kritiikkiin Hesassa, samoin henkilöt voisivat olla elävämpiä. Mutta ehdottomasti kiintoisa teos, ripeästi kerrottu, kielen kankeutta en huomannut. Politiikka saa kyytiä, etenkin ihmissuhteet, tekemisen tavat. Reippaita perussuomalaisia äänenpainoja kuullaan. Jatkoa jäämme odottamaan.

Keskustelu kuvataidepolitiikasta kuumenee. Voimalassa Osmo Rauhala ja Harri Manner osasivat sentään ilmaista näkemyksiään selvästi. Molempien ajatukset tuntuivat perustelluilta. Vasemmistolainen kriitikko Kantokorpi rohjotti punaisessa kaulaliinassaan muille naureskellen. Hänen debattinsa ylsi älylliselle tasolle tyyliin ”toi on täyttä puppua”. Naisten vuolaista puheista en ihan saanut selvää. Helpottavaa katsella tällaista tulehdusta ring side -paikoilta vailla omia intohimoja. Kiasmassa en ole koskaan erityisesti viihtynyt.

Sellainen jako tuli esiin, että toisten mielestä (Rauhala) taiteen tulosten saavuttama huomio maailmalla on painavin kriteeri, toisten (Kantokorpi) mielestä riittää kun taiteilijat vähän hengailevat ulkomailla residensseissä ja pyörivät taiteellisissa verkoissa, itse teoksilla ei niin väliä. Osmo on aika rohkeasti käynyt taistoon ja saa varmasti vielä kostajat kimppuunsa. Vasemmisto tiivistää järjestöllisesti otettaan, vanhaan kunnon tyyliin.

Tiistai 9.2.10

Maailman rakennus on jäykkä ja kummallinen. Kun Suomessa on taas viljavuoria ja etsitään kuumeisesti niille säilytyspaikkaa mm. Tallinnasta, ei kuulemma ole mahdollista rahdata ylimääräistä viljaa nälkää näkevään Haitiin. Sama koskee koko Euroopan kankeaa unionia. Joku virkamies selitteli melko vaimeasti vientituista ja muista käytännön ongelmista. Kun on aikanaan luotu mahtavat rakenteet, niiden kanssa sitten eletään, oli se kuinka ehkäisevää ja lukkiuttavaa hyvänsä.

Ei ihme jos Haitissa hermoillaan hitaasta avusta, joka tulee monen karikon kautta jos tulee. Samalla pari kirjoittajaa haluaa Hesarissa kertoa, että Suomen apu Somaliaan valuu vääriin käsiin eikä UM yhtään kontrolloi mihin sitä menee. Vai niin. Maanantaina Mot taas todisti tv:ssä, että Suomi on maailman anteliain maahanmuuttajaperheiden yhdistäjä: ottaa vastaan todellisia suurperheitä ja maksaa kaikkien lentoliput, että pääsevät tänne hotelliin tyhjän panteiksi odottelemaan työtä, jota ei tule. Bulgariasta virtaa uusia kerjäläisiä laumoittain jne.

Ei ihme sekään, jos kaikki tällainen julkinen hyväntahtoisuus ja todellisen avuntarpeen kohdalla kukoistava saamattomuus alkavat näyttää yhtä mielettömältä kvasipuuhailulta ja perussuomalaisten kannatus lähtee uuteen nousuun – riippuen uskaltaako Soini ottaa Halla-ahon vaalivaltiksi. Epäilen ettei ota.

Marja lähti Turkuun ihastelemaan lapsenlasta, joten piipahdin leffaan, mainioon Kino Engeliin, missä näytetään Tarinoita kultakaudelta – poskettoman surkuhupaisia kähvellyksiä ja kommelluksia Ceaucescun ajan Romaniasta. Kyllä vain osattiin vetää välistä tässäkin suljetun, diktatorisen ja mahtailevan pintapanssarin alle jähmettyneessä yhteiskunnassa. Kuinka presidentin valokuvaa oli retusoitava! Tai kuinka sika lahdattiin salaa kerrostalon keittiössä. Varastaminen oli suosittu mutta vaarallinen elinkeino, ehkä tuloksellisin.

Muistin kuinka isännöimme puheenjohtaja Pekka Gronowin kanssa (minä sihteerinä) Arvostelijain Liiton puolesta romanialaista näyttelijää ja laulajaa Sinziana Popia Helsingissä 70-luvun alussa; hän oli itselleenkin yllätyksenä saanut stipendin Suomeen, emmekä kukaan käsittäneet miksi juuri kriitikoiden liiton vieraaksi. Absurdi ja hauska vierailu, josta olisi hyvin saanut yhden lisätarinan tähän elokuvaan. Mitä hän kertoikaan, vaikka varovasti, maansa virallisesta kulttuuripolitiikasta! Taidankin kirjoittaa siitä joskus.