Panu Rajala

Up in the Air – aika harvoin tulee käydyksi elokuvissa, mutta Salon Matin suositus sai liikettä, ja muutenkin oli rennompi vapaa päivä. Ei hullumpi aikamme vakava komedia, ironinen kuvaus trendeistä, jotka juuri nyt liitävät pinnalla – ihmisten tunnottomasta irtosanomisesta, yksin elämisen ihanteista, lentomatkailusta, onnen väistelystä. George Clooney on aina pitävä lenkki näissä keveissä laatuleffoissa. Onneksi tarina ei suostunut tavanomaiseen happy endiin.

Kävimme syömässä La Famigliassa. Kiva paikka siinä Keskuskadulla. Ja sen perästä vaimoni vielä varusti vaatimatonta vaatekaappiani huomattavilla lisäyksillä. Siispä täyteläinen iltapäivä.

Pressiklubilta särähti aika ikävästi Taneli Heikan lipsahdus: että Sakari Orava on esimerkillinen lääkäri siinä, että menee maailmalle ja puhuu kongresseissa ja parantaa jalkapallotähden – eikä pysy jossakin Takahikiän terveyskeskuksessa ja odota ihmisiä sinne… Niinpä, mitäs tavallisesta rahvaasta, kuka heitä enää viitsikään Takahikiällä hoitaa, kun maailman kunnia ja Suomi-brändi vaativat ihan toisenlaista loistoa ja näkymistä.

Hiihdelty vähän kantohangilla, hienoa, ja palattu Helsinkiin, missä odotti tilaisuus Tapanilan kodikkaassa kirjastossa. Se on Vesan kotikenttää, ja hyvin oli yleisöä kertynyt paikalle huolimatta tiuhasta venäläisestä lumipyrystä. Leena Krohninkin tapasin pitkästä aikaa! Selvisimme aiheesta varmalla rutiinilla, Vesalla ehdoton päärooli. Ja istuimme sitten nauttimassa Janen ja tyttäriensä pyöräyttämää piirakkaa, puhellen niitä ja näitä. Siellä valmistaudutaan ylioppilasjuhliin, ja taloon on saatu nuori ajokortillinen kuski, joten kyllä Janen ja Vesan nyt kelpaa. Tapanilan kapeita kujia ajeltiin korkeiden kinosten keskellä lumen tuiskutessa lasiin, olo kuin K:n kuvernementissa N:n kylässä jossakin Gogolin novellissa.

Siellä jo rähinöidään Kotkan satamassa, ja lakko sen kun jatkuu. Miksi en osaa huolestua? Yltäkylläisyyttä riittää yhteiskunnassa, ja anarkistinen nurkka ihmisluonteessa virkistyy, kun asiat alkavat mennä yhä raskaammin pieleen. Kyllä ne siitä taas oikenevat.

Tärkeämpi kysymys on tietysti jalkapalloilija D. Beckhamin akillesjänteen onnistunut leikkaus Suomen Turussa, josta pyritään ottamaan kaikki mahdollinen julkisuushyöty irti. Tulevaa kulttuuripääkaupunkia potkaisi todellinen onni: tällaista kulttuurista täysosumaa siellä tuskin osattiin hurjimmissa unelmissakaan toivoa.

Suomen evankelis-luterilainen kirkko on saanut älykkään, humaanin ja laajasti sivistyneen arkkipiispan. Tästähän saatoin vakuuttua jo aiemmin ja viimeistään, kun luin Kari Mäkisen kirjoittaman arvion kirjastani Unio Mystica Suomen kirkkohistoriallisen seuran vuosikirjasta 2009. Se on tähän saakka ehkä paras ja asiantuntevin arvostelu, olihan Mäkisen väitöskirjan aiheena kulttuurin ja uskonnon suhteet Tulenkantajien liikkeessä. On hienoa lukea maltillisen, asiaan perehtyneen kirjoittajan vilpitöntä, syvällistä pohdintaa kirjastaan. Hän oivaltaa hienosti elämäkertani puoliksi taiteellisen luonteen. Hänen ajatuksia herättävät varauksensa viittovat jatkotutkimuksiin, syventäviin ja tarkentaviin näkökulmiin. Tarttukoot toiset niihin. Tulevan arkipiispan arvostelu on huomattava kunnianosoitus tällaiselle elämänkerran kirjoittajalle.

Täällä olen kantavien hankien keskellä kiiluvassa pakkasessa Hämeenkyrön Viehätyksessä, ainoana seuranalaiseni vanha kissamme Sima. Hyvin viihdymme samassa porukassa. Kun Tyyne joutui sairaalaan, Sima sai palata omaan kotiin. Ikää kissalla on pian 20 vuotta, kuulo mennyt, mutta henki pirisee virkeänä ja askelkin nousee vielä hyppyyn.

Sitä paitsi minulla on töitä. Olen lukenut toista päivää Pirkanmaan kirjoituskilpailun mittavaa ja yllättävän tasokasta novellisatoa. On siinä hiukan turruttavaakin urakkaa, mutta moni juttu kirpaisee virkistävästi. Vaikea on näistä aikanaan voittajia valita. Aiheet ja otteet ovat niin erilaisia: sotamuistoista paikallisjuttuihin, parodioihin, pakinoihin ja hienosyisiin novelleihin.

Olen saanut palautteita Marssilaulun päätösvierailusta Ilmajoella,missä tuhatpäinen yleisö tervehti kansanoopperan muhkeita tahteja. Se oli varmaan paras mahdollinen finaali tälle yllättävän menestykselliselle kiertueelle. Yleisöä kertyi lähes 9000 saamani arvion mukaan. Ei yhtään hullumpaa kaiken runsaan tarjonnan keskellä.

Kävin Esson baarissa nakkikastikkeella, vilkaisin Aamulehteä: eikö siellä joku ollut tyytymätön Talvisotaseminaarin antiin, kun sitä tähän asti on kehuttu joka taholta ihan kohtuuttomiin. Hyvä tasapainotus. Johdonmukaista, Aamulehden vastarinta toimieni suhteen pitää horjumattomana.

Näin on talvisota päättynyt ja rauha palannut maahan. Vai onko? Meillähän on vielä Jylhä-keikkoja Vesan kanssa, ja Ilmajoellahan vasta lopullinen finaali nähdään kesällä, kun Taipaleenjoki räjähtää ilmoille.

Elämä palautuu normaaleille raiteille. Meriluodon lähdeviitteitä viilaillaan, tuskastuttavaa tarkkuustyötä, sekä kuvatekstejä laadiskellaan. Istuin niiden kanssa koko kauniin päivän. Mutta viimeisethän on vilkaisut vedosnippuun.

Illalla palkitsemme itsemme valloittavalla teatteriesityksellä.

Onkohan tämä A. R. Gurneyn Kärleksbrev sama teksti, jonka olen nähnyt Leif Wagerin ja Taina Elgin esittämänä kauan sitten, Tampereen vierailuna? Lillanissa illalla Taina Elg oli ainakin katsomassa tätä yhdessä Heikki Värtsin kanssa. Luulen että on sama, vaikka en muista paljon siitä, muistan vain tilanteen.

Joka tapauksessa se on hyvä teksti ja Birgitta Ulfsson ja Iwar Wiklander esittivät sen kerrassaan hurmaavasti! Että teatteriesitys voi elää siten, että kaksi näyttelijää vain istuu pöydän takana ja puhuu kirjetekstejä toisiinsa katsomatta pari tuntia. Sehän on jo ihme sinänsä. Ei todellakaan kovin fyysistä teatteria. Mutta miten saivatkaan mielenliikkeensä elämään, miten reagoivat toistensa teksteihin, miten rakensivat kahden ihmisen suhteen elämänikäisen kaaren, kaksi koskettavaa ja kokonaista ihmiskuvaa. Sitä ei voinut kuin ihailla. Miten nämä verraten varttuneet näyttelijät muuntuivat lapsiksi ja teini-ikäisiksi ja sitten kiireisiksi keski-ikäisiksi ja edelleen, uuteen kohtaamiseen ja toisen kuolemaan saakka. Miten he ohittivat toisensa ja silti tunsivat syvän kiintymyksen. Näyttelemisen vähäeleistä, mutta syvälle käyvää mestaruutta.

Olimme aivan onnelliset, että tulimme tämän nähneeksi. Marja puhui siitä kävellessämme koko kotimatkan. Vielä on yksi esitys ensi lauantaina, menkää hyvät ihmiset, ainakin ne jotka rakastavat pienieleistä mutta suurimerkityksellistä teatteria.

Talvisodan päättymisen muistopäivä.

Oli sonnustauduttava hyvissä ajoin Säätytaloon. Talvisodan muistoseminaari oli koonnut valtion johtoa, sotilasjohtoa ja sodan veteraaneja salin täyteen. Sikäli kuin saatoin omalta keskittymiseltäni päätellä, tilaisuus onnistui erinomaisesti. Musiikista, puheista, runoista koostui ehjä kokonaisuus, eikä poljettu ihan vanhoja uriakaan; siitä osoituksena vaikka Jylhän ja Dolmatovskin dialogi, jonka Veikko ja Tiia hienosti tulkitsivat.

Ohdon kanssa selvitimme sotaa riittävän erilaisilta kannoilta, hän poliittiselta tasolta, minä kirjalliselta ja maanläheiseltä. Saimme presidentin buffeella ihan riittämiin ja enemmänkin kiitoksia esityksistämme; tällä eläisi jo jouluun saakka. Samoin moni on ystävällisesti lähettänyt viestejä ja soittanut ohjelmasta kiitollisena. Kun asiaa on tiedusteltu ja toivottu, liitän tähän oheen linkkinä oman puheeni tekstin.

Teema jatkui heti iltapäivällä yliopiston juhlasalissa, missä pidettiin V. A. Koskenniemen juhlakonsertti. Komeita sävellyksiä on tehty VAK:n runoihin, parhaita kuultiin. Erityisesti sykähdytti Helena Juntusen kaunis yksinlaulu ja Laulu-Miesten komea ’Nuijamiesten marssi’ sekä tietysti Finlandia.

Martti Häikiön juhlapuhe kosketteli erikoistunutta teemaa, VAK:n melko tuntematonta kantaattia ja Finlandian tekstin taustaa. V. A. Koskenniemen Seuralta konsertti oli iso yritys. Olisihan edes yksi valtioneuvoston edustajakin voinut vaivautua paikalle.

Niin vierähti kova päivä iltaan, ja ajoin matkatovereitani vastaan lentokentälle: sieltä palasivat risteilijät ruskettuneina, Kirsti ja Marjakin iloisina, olivat kertomansa mukaan viettäneet oikein hauskat loppupäivät kulttuuridaamien Elsin ja Sadun seurassa.

Kumpikin kotona taas, kaikki hyvin, kevään jännittävä koettelemus onnellisesti takana.

Palasin Punaiseltamereltä. Kello 12 päivällä astuin taksiin Kairon tulisen paahtavassa ruuhkassa, klo 24 nousin taksista Sepänkadun raikkaaseen talvi-ilmaan. Sujuvasti oli järjestetty paluulentoni Wienin kautta; toiset matkalaiset, myös Marja, jäivät vielä pyramideja 37 asteen helteessä ihmettelemään.

Nimittäin tässä on pian keskityttävä ihan toisenlaisiin talvisodan tunnelmiin. Sodan päättymisen muistoseminaari alkaa lauantaina klo 11, suora lähetys Säätytalosta.

Luin koneessa puheeni, vielä olisi puristettava pois jokunen minuutti, jotta aikataulu toteutuisi. Muuten kaikki kunnossa. Paitsi että kotona odotti muiden lähetysten ohessa Turun Sanomat ja siinä älytön hyökkäys (5.3.) Jylhä-kirjaamme vastaan. Oli oikein Vesan kanssa laadittava pieni vastine ja korjattava kriitikko J. Branderin herjaukset, virheet ja väärintulkinnat.

Mutta takaisin Punaisellemerelle. Täyteläinen, hehkuva viikko takana. Maineensa veroisia ovat nämä Kristina Cruises retkeilyt, hyvin järjestettyjä ja ohjelmoituja, kaikki toimii, matkalaiset fiksua väkeä. Luentojani Waltarista, Sinuhesta ja Nagib Mahfouzista kuunneltiin suurella joukolla ja herkeämättä. Nehän liittyivät luontevasti retkikohteisiin, joita teimme Luxoriin, Petraan ja lopulta Kairoon.

Kiva oli verestää vanhan Theban muistoja, Kuninkaiden laaksoa ja Karnakin temppeliä. Edellisestä matkasta on vierähtänyt 8 vuotta, silloinkin olin Sinuhen jäljillä. Tutankhamonin hauta, jonka löytyminen Waltariakin innoitti, yllättää aina pienuudellaan ja vaatimattomuudellaan, mutta aarteethan ovatkin sitten nähtävillä museon osastolla. Niitäkin ehdin taas ennen lähtöäni väenpaljoudessa silmäillä.

Mutta pääkohde tällä kerralla oli Petra, kieltämättä hämmästyttävä ihme pitkän sadunomaisen solan päässä. Norssin poika Jaakko Frösen on täällä tutkinut ja selvittänyt hiiltyneet papyrukset ja löytänyt luostarin Aronin vuorelta. Kuntoa koetteli hikinen jalkamatka. Intouduimmekin vaeltamaan osan matkaa kameleilla Marjan kanssa. Hevosia kohtelevat niin huonosti, että eipä kiinnosta vankkurikyyti. Joku seurueesta lupasi tehdä valituksen aiheesta jollekin eläinjärjestölle ja on niitä kuulemma tehtykin ja tilanne kaiketi vähän siistiytynyt.

Risteilyjen konsepti on kaikkiaan onnistunut, yhdistäen sopivasti kulttuuria, historiaa, viihdettä ja vapaata merielämää. Satuimme vanhan Kristina Reginan viimeisille matkoille, uusi laiva aloittaa vuoden lopulla. Eiköhän ole tämä se sama Bore, jolla aikanaan ensimmäiset Ruotsinmatkat tehtiin. Hyvin palvellut purkki, kodikas ja sympaattinen. Oppaat ja retkeilyisäntä osasivat asiansa, kapteenin pöydässäkin saimme herrastella.

Mutta tänään heti asioihin kiinni, Södikalta hain Meriluoto-vedokset ja niitä on tutkailtava samalla kun viimeistelen puhettani huomiseksi. Eihän siitä talvisodasta eikä Jylhästäkään heti päästä, vielä on kirjastokeikkoja, matka Taipaleelle sekä sitten huipennuksena Ilmajoen ooppera. Ei vielä väsähdetä tähän aiheeseen, hyvät ystävät.

Nyt alkaa tännekin kirjoittamisessa pieni tauko. Lomailemme.

Katsottiin paikkoja Säätytalossa talvisodan päättymisjuhlaa varten. Tiia ja Veikko treenasivat lupaavasti Jylhää ja Dolmatovskia (uutena suomennoksena). Ennen talossa oli yliopiston luentoja, minäkin kuuntelin siellä Horatiusta. Silloin oli vapaa hollitupameininki, nyt tarkka valvonta kuten kaikkialla. Mutta kauniisti on remontoitu ja ranskanleivällä puhdistettu koko rakennus. Juotiin kahvit toriteltassa, kun Engel on suljettu.

Illalla keikka Vallilan modernissa kirjastossa, Jylhästä todistettiin jälleen Vesan kanssa ja Eino Kaikkonen lausui. Ei mikään yleisöryntäys, tietokin puuttui Hesarista. (Viimeksi kun meidän ei pitänytkään esiintyä Töölön kirjastossa, harhauttava tieto kyllä oli näkyvästi lehdessä.) Jatkoilla Allotriassa puhuttiin kas kummaa Otavan tilanteesta Anjan ja Janen kanssa. Perheyhtiön bysanttisista johtokuvioista ei ulkopuolinen saa selvää, kun eivät talossa toimijatkaan. Tuskin kukaan uskoo, että Leena ja Antti löivät pensselit santaan vain työtehtäviinsä kyllästyneinä. Valitettavaa sinänsä, jotenkin he tuntuivat kuuluvan yhtiöön. Mutta meihin tavallisiin lukijoihin ja kirjoittajiin ylätason kahakat eivät sanottavasti vaikuta.

Heti kauhea mylläkkä päälle kun tullaan Helsinkiin. Kuinka rauhallista olikaan hiihdellä Hämeenkyrössä. Ja mikä loska vastassa.

Aamupäivällä jaettiin Suomalaisen kirjoituskilpailun palkinnot nuorille kirjoittajille Suomalaisella Klubilla, jakajana Sauli Niinistö, joka vaikutti varsin rentoutuneelta. Raadin puheenjohtajana selvitin kilpailua ja tapasin lahjakkaita tulevaisuuden lupauksia. Opettajatkin loistivat tyytyväisyyttä suojattiensa menestyksestä.

Kiintoisia tietoja kuulin siinä lounaspöydässä. äidinkielen opettajien piirissä käydään kuulemma raivoisaa keskustelua kirjallisuudenopetuksesta, sen liiasta teoreettisuudesta ja kaikenlaisesta kertojan asemien puhkipohtimisesta, mikä onkin paras tapa tappaa nuorten oma lukuharrastus heti alkuunsa. Syynä tietysti yliopistojen umpiteoreettinen kirjallisuudenopetus. Tieteellisesti kouliintunut opettaja purjehtii teoriasäkki selässä luokkaan ja alkaa sieltä jaella kuivettavaa käsitearsenaaliaan. Kuten Tuomio Tuomi lausahti: ennen kirjallisuuden väitöskirjat olivat haluttua luettavaa, nyt kukaan ei niitä vilkaisekaan. Mutta hyvä kun asiaa on havahduttu vihdoin tuulettamaan.

Klubilta painelin suoraan Södikalle, missä käytiin Vuokko Hosian kanssa Meriluoto-teksti vielä kerran pilkuista pilkkuun läpi, neljättä tuntia. Onkohan mitään käsistäni näin huolellisesti plankattu, yhtenä syynä tietysti aihe eli elävä kirjailija, joka tuo näinä aikoina vartioivat paineensa. Joskus iskee tunne, etten osaa kirjoittaa yhtään virheetöntä lausetta. Koetan kamppailla, jotta teos on kuivu liikaan varovaisuuteen. Vuokolla oli myös hyviä ja valppaita huomautuksia, niistä on hyötyä.

Kotiin kääntymään ja ei kun uudelleen baanalle, nyt yliopistomuseon historiallisiin tiloihin Jukka Sarjalan juhlaseminaariin. Olisi ollut kilpaileva kutsu Vuoden Eevan julkistamiseen Pörssitaloon, mutta velvoite nyt voitti. Seminaari olikin odottamaani rennompi ja hauskempi.

Jukka kertoi muiden poliittisten kummajaisten ohessa Edvard Gyllingin, Marjan sukulaisen, traagisen elämäntarinan, vaikka lopusta jäi jokunen mutka puuttumaan. Miksi ruotsinkielisen herrasperheen poika keinahti vallankumouksen äärilaitaan? Vesa muistutti kotimatkalla Tuure Vierroksen Gylling-kirjasta, jossa syyksi selitetään Ikaalisten talonäijien häijy sorto alaisiaan kohtaan. Saattaa hyvinkin pitää paikkansa, Sillanpäälläkin oli siihen sanansa sanottavana. Vaan ei saanut Eetukaan maailmaa paremmaksi: ensin meni virka ja sitten jalka ja lopulta henki.

Vesa puhui suvereenin irtonaisesti Haanpään suhteesta sotaan – kas sen aiheen poika todella tuntee – ja Suvi Ahola yllätti napakalla jutullaan Haanpään naisista. Vesa muistutti siitä Haanpään ilmaisemasta paradoksista, että talvisodassa maata omistamattomat olivat kuitenkin valmiit verissä päin puolustamaan maata. Korpisotaa tuli siinä koko lailla käsitellyksi, sitähän Hannu Salama jossakin novellissaan poliittisesti ivasi, koska se kuuluu todenmukaisiin talvisodan kuvauksiin. Yhdeksän miehen saappaita Vesa piti vielä parempana, Jukka puolestaan pakinakokoelmana. Myös Kenttä ja kasarmi, joka oli kaiken keskustelun pohjana, jakoi edelleen mielipiteitä.

Ehdimme kallistaa lasilliset ennen Vesan junan lähtöä ja suunnitella ylihuomista Vallilan kirjaston Jylhä-keikkaa. Ei mylläkkä siis tähän loppunut, ja illalla alkanut lakkokin voi sitä sopivasti vielä lisätä.