Torstai 11.11.10

Nimipäivä on siitä kiva, että saa kaikenlaisia lämmittäviä tervehdyksiä. Ehkä voisin jo leppyä siitä, että Kustaa Vilkuna siirsi aikanaan nimpparini heleältä toukokuulta tänne pimeään syksyyn; täällähän pieni huomio juuri sopivasti kirkastaa harmajaa tunnelmaa.

Aamupäivällä sain potkua ja rohkaisua WSOY:n Hannu-kabinetissa, missä syventyen käsiteltiin lähettämääni tekstiä Ahon alkuvaiheista. Kirja tuntuu olevan oikeilla raiteilla, on vain jatkettava eteenpäin. Muutama uusi lähdetieto antaa lisäinnoitusta.

Finlandia-ehdokkaista en tunne yhtäkään, joten vaikea sanoa niistä mitään. Olisin tietysti odottanut Elina Hirvosta tai Olli Jalosta joukkoon, mutta mitä näistä aina narisemaan. Hyviä kirjoja, uskotaan niin. Ehkä jonkun ehtii vielä lukaistakin.

Koskenniemi on ainakin tuttu ja hallitsi iltaa Päivälehden museossa. Oli mentävä kuulemaan, kuinka tulisesti herrat Häikiö ja Tarkka ottavat yhteen, mutta siitähän tuli perin sovinnollinen ja sivistävä esitelmätilaisuus, johon museonjohtaja Saila Linnahalme vielä heitti virkeän naiskulman Maila Talviosta. VAK:n asema monituisten seurojen ja klikkien keskushahmona tuli Martin esityksessä hyvinkin selväksi, samoin Pekan vetämä poliittinen linja näiden klikkien ominaissuunnista. Väittelyä näistä ei kuitenkaan syntynyt. Ei kellään ole eikä voi olla enää sellaista asemaa kuin Koskenniemellä aikanaan. Pekka keskittyi lähinnä Lehtosen yhteyksiin VAK:n joukkojen kanssa, paras juttu kertoi Lehtosen ja Kyösti Wilkunan nyrkkitappelusta Catanin kabinetissa. Kylkiluita siinä vain murtui.

Koskenniemen valtava arkisto, joka nyt siirtyy Turusta tänne SKS:n suojiin, saanee ahkeria kävijöitä lähiaikoina. Minua kosketti vielä enemmän Ahon arkiston digintointi ja järjestely sekä Päivälehden että SKS:n arkistossa. Niissä piakkoin vierailtava.

Museossa on myös kiintoisa runoilijankammari aitoine työpöytineen ja ryijyineen: ihailimme näitä arvokkaasti Koskenniemen omaisten seurassa. Kaikkiaan tutustumisen arvoinen näyttely. Kotimaisen laitoksen entistä väkeä oli pitkästä aikaa koolla, teatteristaan vasta vapautunut Maria-Liisa ja tietysti Vesa. Kirjallisuudentutkimus tuntui jo Maria-Liisasta etäiseltä, jotain muuta hän hautoo. Meidät pojat Pekka kutsui tilaisuuden jälkeen syömään ja nautiskelimme naapurissa Groteskin varsin herkullisia annoksia ja puhuimme kas kummaa elämäkerroista. Pekalla on menossa Lehtonen ja minulla tämä Aho ja Vesakin uumoilee vielä Haanpäähän uudelleen tarttuvansa. Koskenniemeläiset istuivat seinän takana kabinetissa, mutta ei Martti historiaa kerratakseen haastanut meistä ketään nyrkkitappeluun, eipä kieritellyt Pekkaa edes tervassa ja höyhenissä vaikka vähän uhkaili.

Huomasimme muuten ällistyen, ettei kukaan meistä ollut lukenut yhtään Finlandia-kisan ehdokaskirjaa! Kukahan niitä siis lukee ellemme edes me, jotka monen viran puolesta näitä ennen jouduimme tarkkaankin seuraamaan. Tarkka sitä paitsi viimekertaisena diktaattorina, Vesa edelleen kirjoittavana kriitikkona ja minä entisenä valtion kirjallisuustoimikunnan puheenjohtajana. Heikkoa se on minullakin nykyään tämä seuranta, mutta kyllähän uudesta kotimaisesta pitäisi vähän kärryillä pysytellä, ellei halua sen suhteen kohota klingeläiseen ylimysluokkaan.