Sylvesterinä 2010

Vähiin menee vuosi ennen kuin vallan loppuu.

Mietittävä mitä on tullut tehdyksi, onko jotain saatu aikaan? Muistan vilkkaan alkuvuoden, jolloin valmistui kirja Aila Meriluodosta, käytiin Punaisen meren risteilyllä, sain pitää puheen talvisodan muistoseminaarissa ja toimia vastaväittäjänä Tampereen yliopistossa ja lopulta nähtiin ja kuultiin hienosti onnistunut Taipaleenjoki-ooppera Ilmajoella.

Ehkä siinä olikin kylliksi yhdelle vuodelle, loppu on mennyt hiljaisemin. Sentään pientä liikettä sinne ja tänne, Puolaan ja Nizzaan, sekä uuden työn valmistelua. Olihan kesällä kahdet kirjallisuuspäivätkin, Sastamalan Vammalassa ja Iisalmessa. Aho-päiviltä sain pohjaa ja potkua tutkiskella Juhani Ahon maailmaa ja elämää.

Mutta aina on jokin kohta joka kovertaa, miksi en tehnytkään sitä ja sitä. Yksi näytelmä liikahti hiukkasen, toinen näyttää jämähtäneen jäihin. Suuri teatteri on aina kirjailijalle arvoitus kuten Veijo Meri on osuvasti kuvannut. Sen sisäisiä liikkeitä ei ulkopuolinen hevin tunnista ellei omaa kremlologin tuntosarvia. Monta muuta suunnitelmaa vaappuu vain ilmassa ja ihan omaa saamattomuuttani.

Helposti sitä arvioi vain tällaista itsekästä tekemistä, vaikka kuluneen vuoden isoimmat ilonaiheet olivat Luojan säätämiä: palasivat vanhan ajan komeat talvet ja siinä välissä hieno helteinen kesä. Ehkä ne jäävät aikakirjoihin kirkkaimpina muistoina. Taloudelliset kriisit sen sijaan kiehuvat etäämpänä, mitä niille nyt tämmöinen pieneläjä mahtaisi. Ei mahda säällekään, mutta nauttia voi.

Tietysti pitäisi muistaa suuria tapahtumia maassa ja maailmassa, mutta niistä pitävät muut viestimet kylliksi huolta. Mikä oli tärkeintä? Pääministerin vaihdos meillä vaiko EU:n romahdukset etelämmässä. Mikä varsinaisesti on vaikuttanut omaan elämääni? Entä lasten elämään, seuraavaan sukupolveen? Ainakin tuntuvat pärjäilevän melko iloisesti pätkätöissään ja vapaissa suhteissaan. Elämmekö jotenkin erillämme todella merkittävistä murroksista?

Omaa talouttaan jokainen puntaroi, mutta siinäkään ei mitään ihmeitä ole, tavallista kitkutusta paitsi noi jättimäiset jälkiverot Waltari-kirjan peruina, mutta niistäkin taidetaan selvitä. Marjan eläkeläistalous on tasaisempaa, niin että ainakin ruokaa riittää ja rakkauttakin yli kohtuuden. Joten mä olen loppujen lopuksi aika onnellinen mies enkä osaa edes kätkeä sitä kylliksi niin kuin meillä pitäisi olla tapana.

Näillä eväillä on vain jatkettava uuteen vuoteen nousevaan. Ja toivoteltava suotuisaa onnea ja terveyttä kaikille muille – niin terveys, se tuntuu niin itsestään selvältä, ettei siitä muista huolehtia, vaikka on ollut yllättävä takaiskukin puolitoista vuotta sitten. Pallonlaajennus tuntuu vain parantaneen oloa. Kun siitäkin on näin hyvin selvitty, elämässä on ollut onnea ja takatuuppausta ja niitä tarvitaan aina vain lisääntyvästi jatkossa.

Hyvää ja Onnellista Uutta Vuotta kaikille vastaanottavaisille!

Torstai 30.12.10

Eilen katselin hevosia Kaipiossa Hätösen tallissa. Miten komeita ja vahvoja eläimiä, ja miten tyhjäkäytöllä nykyisin, kun ei niitä enää tarvita työnteossa. Viihteeseen ja kilpajuoksuun kyllä kelpaavat. Raveissa hienot eläimet höyryävät rahaa pelureille, mutta sehän on ikiaikainen perintötapa. En käy raveissa, mutta tiedän kuinka ne monia kiihottavat. Petterin Niskas-dokkarissa oli taas nähtävillä tuo vaikuttava metsätyökohtaus miehen ja hevosen välillä. Valitettavasti todellisuus oli monesti raaempi, joten kaiketi on hyvä vain, että hevoset saavat huilia ja huvitella ja kilpailla näinä elintason elähdyttäminä aikoina.

Miehen ja hevosen suhde askarrutti mieltäni, kun kirjoitin romaania isosisästäni, ratsupoliisista. Senaatin ratsumiehestä alkanut sarja saanee vielä jatkoa, mutta vähän uusin piirtein, kun itsenäisyyden alku koittaa ja näyttämö siirtyy presidentinlinnaan. Kyläreissulla tuli mieleeni, että joskus haaveilin hevosen omistamisesta, mutta ei se koskaan ole käytännössä ollut mahdollista. Olisihan komeaa karauttaa täältä kirkolle hevosen vetämissä rattaissa tai vaikkapa ratsain. Mistä sen koskaan tietää…

Nanosukset toimivat mainiosti nyt kun ne on hiihdetty sisään. Pienikin lenkki päivässä vapauttaa lihaksia tietokoneen kiristyksestä ja ajatukset avartuvat, veri kiertää ja silmät lepäävät kun näkökenttä laajenee. Ihmisen täytyy välillä katsoa kauas.

Antoisa palaveri Kari Häkämiehen kanssa päivällä: näyttää hyvinkin siltä, että Elämän sivut -seminaari saa jatkoa. Syytä onkin, sillä yleisömenestys viimeksi yllätti. Nyt alkoi huolen aiheeksi kohoilla, kuinka Koskilinnan tilat riittävät. Pirkanmaalla on tilaa tasokkaalle kirjallisuustapahtumalle kun kirjamessut Tampereella tyrehtyvät. (Häkämies ei sittenkään kierrellyt joulupukkina meidän kylää, joten arvoitus on edelleen auki. Iltalehtikin oli jo asiaa kysellyt.)

Katsoimme Marjan kanssa illalla jouluelokuvaksi hankkimamme Truffaut’n Mies, joka rakasti naisia. Aivan valloittava kuvaus naisfriikistä! Ja hänen kasvustaan kirjailijaksi. Kepeän tuntuinen leffa sisälsi enemmän oivallusta kuin pinnalta voisi päätellä. En silti vaihda sitä Renoir’n Suureen illusioniin, jonka ilmoitin Matille lempielokuvakseni Filmihullun keväiseen jättinuottaan.

Keskiviikko 29.12.10

Tekevät tehokasta vaalityötä perussuomalaisten hyväksi, muiden mukana Hesarin kolumnistit. Eilen vuorossa Matti Apunen, tänään Johanna Korhonen. Kummankin jutut satavat suoraan Soinin laariin. Apunen analysoi persujen vihaa eliittejä ja ylimielisyyttä kohtaan eliitin ylimielisellä tyylillä. Korhonen panee paremmaksi ja leimaa sanan ’suomalainen’ rasistiseksi, puhumattakaan ’sinivalkoisesta’.

Näin ollen vaikkapa kaikkien yhteinen Katri Helenakin tulee leimatuksi, ellei hän pian kehitä sinivalkoiseen ääneensä vähän etnograafista raspia. Vahtikaamme kaikkia kansallisia ikoneja uuden yltiösuvaitsevaisuuden hengessä! (Suvaitsemattomuus on sallittua vain omia perinteitä kohtaan.)

Lisää ääniä persuille taritsee Ylen Jyrki Richt syrjimällä kohisten kasvavaa puoluetta tv:n vaalikeskusteluista. Mikä verraton täky ja lahja sanavalmiille Soinille!

Mutta politiikkaako täällä ajateltaisiin puhtaiden hankien keskellä näinä autuaina pikkupyhinä, jotka matavat verkalleen kohti vuoden loppua. Eipä suinkaan, vaan täällä ajeltiin Kyrön Pyörään hankkimaan Nikkilän Hessulta ajanmukaiset nanosukset, voitelematta liukkaat ja pitävät. Tuolla ne nojaavat oven pieleen, totuttelevat pakkaseen ja odottavat koekäyttöä. Järvelinin Karin ajama latu putoaa jo houkuttelevasti tuosta järvelle ja kiertää sieltä ylös pellon laitoja. Näin lähtee kinkku sulamaan ja sahtihöyryt hangille karisemaan.

Kivaa aikaa sikälikin, ettei tarvitse kaupassa käydä, kaikenlaisia rippeitä löytyy loputtomasti kaapin uumenista ja kinkkuakin on vielä aimo lohkare. Kun vielä käydään muutamalla kyläreissulla, oma kyökki saa levätä satunnaisten nappailujen varantona.

Viattomien lasten päivänä 2010

Mitä parempaa voisi sanoa joulusta kuin että se sujui rauhallisesti ja perinteiden mukaisesti. Joulua ei horjuta mikään, varsinkin jos malttaa pidättyä liialta sahdilta ja sen kaltaiselta virkistykseltä. Totunnaisiin menoihin kuuluu sentään jokunen yllätysmomentti.

Olimme juuri joulupöydässä ja hyvässä tunnelmassa, kun ulko-oveen jyskytettiin, ja punakaapuinen valkopartainen joulupukki saapasteli sisään. Kaikki täällä luulivat, että se on taas niitä isännän järjestämiä yllätyksiä, mutta suurin yllätys se oli minulle. Lauloimme spontaanisti pukille, joka ojensi yhden lahjan – ja puhumatta katosi.

Kuka oli pukki tää? Paras arvaus, että se oli nyt se paljon puhuttu oikea joulupukki. Saattoi hyvin ollakin, mutta myös muita arvauksia esitettiin. Naapurusto on tarkistettu: sieltä ei ole yllätyspukkia lähetetty. Jokin pukin veitikkamaisessa olemuksessa tuntui silti tutunomaiselta. Hänen silmälasiensa välähdyksessä, rennossa asennossaan? Ettei vain hyvä Hämeenkyrön kunta tervehtinyt ylimmästä päästään meitä ahkeria alamaisia joulupukin hahmossa, vai olivatko silmäni jo liiaksi jouluherkuista häkääntyneet?

Jos teillä muilla jouluhuoneilla on samanlaisia kokemuksia niin antakaapa kuulua.

Sitten vain pidettiin pyryä pirtissä ja luettiin hyviä kirjoja ja jälkimaisteltiin joulupöydän ruhtinaallisia antimia. Minulla oli kaksi valitsemaani joulukirjaa rinnakkain menossa: Teemu Keskisarjan Vihreän kullan kirous ja Oscar Hijuelosin Vanhan herran joulu. Molemmat luontuivat kiireettömään tunnelmaan hyvin. Keskisarja on tarkka ja ilmeikäs kertoja, tyylin hallitseva historioitsija, joka piirtää Serlachiuksen nousun metsäpatruunaksi kiinnostavin sosiaalihistoriallisin ääriviivoin. Hijuelosin kirja vetosi lähinnä nimellään ja kansikuvallaan, mutta tarjoaa myös elävää ihmiskuvausta New Yorkin sodanjälkeisistä kohtaamisista. Molemmat ovat tässä vielä levollisesti kesken.

Ahon lastut vetävät välillä puoleensa. Jouluaattona luinkin hänen joulukuvauksensa huonekunnallemme. Yltäkylläiseltä vaikutti yläsavolaisen pappilan joulu 1800-luvun puolimaissa. Muuten kun kuunteli kirjailijoiden joulukertomuksia Puttosen radio-ohjelmasta, tuli taas oikein havainnollistetuksi se, kuinka ylivoimainen runollisella mahdillaan Sillanpää tällä alueella oli näihin arkisiin jupisijoihin verrattuna.

Tänä aamuna Matti Klingen päiväkirja saa Hesarissa virkeän vastaanottajan nuoresta runoilijasta, joka lukee hänen merkintöjään ensikertalaisen tuorein silmin. Arvatenkin Matias hyrisee tyytyväisyydestä. Muuten ovat lehdet tyhjänpuoleisia, aivan jo totuttiin olemaan niitä ilman. Jotain olisi sanottava Petterin Niskas-dokkarin väkevästä toisesta osasta, mutta säästetäänpä finaaliin. Ja tietysti verraton Poirot tuli katsotuksi koko huonekunnan voimin, ja Alma se arvasi konnan jo aika varhaisessa vaiheessa. Aaltoja hänelle ja Agathalle.

Ensimmäinen hiihtolenkki takana, tänään jatkettava. Maisemat kuin suoraan Ahon tai Sillanpään kuvailemasta Suomesta, siitä vanhasta ja oikeasta.

Aatonaattona 2010

Joka kerta jännittää kuinka kinkunpaisto onnistuu.

Virittelen tulet leivinuunin aamulla kello kuuden jälkeen ja poltan kolme kevyttä halkolatinkia, kymmeneltä pellit kiinni. Sitten muita asioita, kunnes uuni on neljän maissa sopivassa vajaan 200 asteen lämmössä: kinkku juhlavasti pellillä sisään, vettä pohjalle ja siellähän tirisee ihanasti seuraavat kuusi tuntia. Kymmenen maissa illalla kinkun kypsyysaste on runsaat 70 astetta, se riittää. Siitä tuli taas erinomainen, sopivasti ylikypsä, kuparinruskea, vähän laidalta kärvähtänyt, juuri paras. Koko komeus ulos ja ylös keittiöön huokaileviin kastajaisiin liemen ja leivän ja punaviinin kera. Ehkä joulun hienoin momentti.

Paljon muuta ehti tapahtua päivän mittaan. Ihmeellinen on maailman maalari. Himmeä kuu laskeutuu pyöreänä taivaan toisella laidalla samalla kun aurinko veriappelsiininpunaisena kohoilee toisella. Puut huurteessa kuin joulun kuvakirjassa. Torilla käytiin, ja siellä toden totta hytisi kalakauppiaamme -28 asteen pakkasessa. Asiat tulivat muutkin toimitetuiksi.

Täällä on niin hyvä palvelu, että joululeipä, joulupullo ja joulusahti tuodaan ovelle. Hyvät naapurit poikkeilevat. Joten nyt ei enää mitään puutu. Tai puuttuihan vielä joulukirkko. Sikomäen laelle tähtikirkkaan taivaan ja punaisena nousevan kuun alle taivalsi ehtoon pimeässä lyhdyt kädessä puolisensataa tulipalopakkasta uhmaavaa kyröläistä. Siellä pitivät Katariina ja Eero Pylsy lyhennetyn hartauden, koska tenori ei voinut laulaa eikä trumpetisti soittaa, mutta mehän veisasimme henki huuruten Maa on niin kaunista niin että mäki raikui. Kuulimme myös Taatan instant joulusaarnan Eeron suusta sekä joulurauhan julistuksen. Ja teputimme aika kyytiä takaisin lämpimiin pirtteihin. Perinne jatkui nyt 11. kertaa eikä sitä pysäytä mikään.

Ja sitten me juhlimme sitä oivallisesti paistunutta kinkkua ja unohdimme hetkeksi taivaalliset korkeudet. Sahtiakin maistoimme, on siinä taas se Sillanpään ylistämä ”maan uumenien tuttu maku”. Sahtimestari Tulonen osaa asiansa.

Ja katselimme entisen oppilaani Ilkka Isosaaren sympaattista katumusohjelmaa uusintana; niin meni Ilkka aikoinaan kirjallisuuden seminaarista ulos kovaan lehtimaailmaan ja tässä on tulos. Mutta hyvin oli poika silti pysynyt järjissään.

Ja Katri elää taas parasta aikaansa, luimme lehden kannesta; häntä onnittelin. Niin elän minäkin. Meidänhän hyvin on käynyt kaiken jälkeen. Ja serkkuni Riitta, meistä kaikista hyvin huolehtiva, täyttää seitsemän vuosikymmentä. Häntä vasta onkin onniteltava.

Joten ei muuta kuin oikein Hyvää Joulua kaikille, jotka näitä raapaisuja ovat silloin tällöin vilkaisseet, ja sama toivo kiiriköön koko luomakunnalle uskoon ja sukukuntaan katsomatta.

Keskiviikko 22.12.10

Joulukierros on aina mukava ja palkitseva. Taskussa Marjan kauppalista, saan siitä kruksailla ne mitkä löydän. Ihmiset ovat iloisia täällä kauppakeskuksissa, ei tunnu stressin purentaa ainakaan noin päältä nähden. Ketään pahemmin loukkaamatta voin toivotella hyvää joulua oikealle ja vasemmalle.

Poikkean parissa pirtissä rupattelemassa, kiireetöntä ja viihtyisää. Käyn kiittämässä Riitta-Liisaa, joka näitä sivuja on jaksanut operoiden laittaa julki. Hän väittää jopa virkistyneensä niistä! Hollitien hoitotalossa tapaan vielä vanhan Virsunkin hyvin elossa, siellä insinööri opettelee espanjaa, vaikka entisen Pirkan hiihtäjän henki jo heikommin pihisee. Iloinen hoitaja lausuu lähtiessäni jotain hyvin koskettavaa ja kiitollista, olen aivan liikuttunut.

Pitäkää nyt kyröläiset huoli kirjakaupasta! Kun kerran kylässä on näin hyvin varustettu kirjakauppa, pian jo harvinaisuus. Se on aina kierrokseni tärkeä rasti. Marianna silmäilee vähän apeana Valtakadun tyhjenevää raittia, eläkeikä lähenee. Kuinka käy hyvän kaupan?

Saaliina palatessani pussi poikineen, kuninkaana yli kymmenkiloinen kinkunmötkäle Palviportista, mistäs muualta. Nyt ei tärkeistä hankinnoista puutu enää kuin sahti, joka sekin on luvassa jo huomenna. Kaikki valmistelut etenevät tyynemmin ja kevyemmin kuin koskaan. Ehkä tyydymmekin vähän vähempään kuin entisinä aikoina.

Lämmitämme saunan ja nautimme sen puhtaista tuoksuista ja siivotusta saunatuvasta, missä tuli takassa lekuttelee. Marja on täällä tunnelmaa loihtinut. Etsin radiosta kaunista musiikkia. Täysikuu luo sadunomaisen valon hangille, pakkanen paukahtaa. Joskus, ihan totta, ihmettelen kuinka olemme täällä karussa pohjolassa tällaisen onnen ansainneet.

Tuomaanpäivä 2010

Tein kuten arkkipiispa emeritus John Vikström ja arvatenkin muutama satatuhatta muuta: hain joulukuusen. Tällä kerralla se oli helppoa, sillä Tauno oli katkaissut pari vahvaoksaista latvakuusta, joista sain valita. Monesti jo kesällä katson kuusen valmiiksi saunarannan tiheikössä, mutta niissä ei ole tätä vartevuutta ja tukevuutta. Kun kuusi oli päivän pannuhuoneessa sulanut, panin sen jo jalkaan illalla. Siitä lähtee joulu varsinaisesti tulemaan.

Kuusen symboliikkaa ja legendan taustaa Vikström selvitti maanantain aamuhartaudessa valaisevasti. En ole tiennyt, että sillekin on luotu tällainen pohjoiskristillinen merkitysvaranto. Siinä se nyt alastonna seisoo ja hallitsee pirttiä, totuttelee oloonsa ja odottelee koristeita. Tuskin aavistaa mitä kaikkea kolminaisuutta on neulastensa kärjissä sisälle tuonut.

Keskustellaan edelleen joulun kristillisyydestä. Onkohan kovin paha korostaa sitä kautta rauhan sanomaa. On kuvauksia siitä, kuinka joulua jouduttiin viettämään salaa kodeissa verhojen takana Virossa ja muissa Baltian maissa. Olikohan Varissuon koulusta Turusta se reipas opettaja, joka pisti 80-prosenttisesti maahanmuuttajavoittoisen koulunsa nauttimaan perinteisestä joulujuhlasta ja hyvin näytti tv:ssä muuttajille maittavan. Mutta aina on kotimaisia tärkeilijöitä, jotka tietävät muuttajiakin paremmin mitä heidän toiveisiinsa kuuluu.

Poikani kävi hakemassa joulupussinsa ja toivottelemassa pyhiä. Lähtee tyttönsä perheeseen pohjoiseen joulunviettoon. Kyllä me täällä pärjäillään, odotellaan sentään joitakuita perheestä ja suvusta joulupöytään. Ehkä entiset suurjoulut vielä kerran palaavat. Vainajia tulee taas muistetuksi.

Illalla saunatuvan siivoilua alakerrassa. Taitaa jäädä Impivaaran savusauna taaskin lämmittämättä, jos luvatut pakkaset paukahtelevat. Ei joulusauna hyvin käynyt veljeksiltäkään. Radio helisyttelee valvojaisia ja kansanmusiikkia. Jussi Björling veti ruotsinkielisellä puolella ’Helga nattin’, hieno hetki. Kunpa sitä ei ihan puhki soitettaisi tulevina päivinä. Kuuluu emännän hyörinä. Joulu saa ruveta tuleskelemaan.

Sunnuntai 19.12.10

Herroiksi julkisilla välineillä Hämeenkyröön. Junakin miltei ajoissa, niin että ehdittiin täpärästi kahdentoista länsilinjuriin. Pasi Harjula viimeisteli taksilla matkamme. Vaatimatonta verrattuna Sillanpään tyyliin: jouluksi tultiin Helsingistä kahdella pirssillä, toisessa perhe, toisessa piika ja tavarat.

Kun lunta putosi harsomaisena seinämänä Helsingissä, täällä on matala hanki entisellään, mutta hyinen viima pyyhkii peltoja. Asetuttiin taloksi. Kuultiin heti, että naapurin uskollinen saksanseisoja Nuutti on poistunut kylän muonavahvuudesta. Muuten kaikki ennallaan.

Silmä kovana katsoimme Petterin Niskas-dokkarin ensimmäisen osan. Hyvin lähti liikkeelle, keskeiset teemat heti mukana, mitään raskasta kronologiaa Petteri ei harrasta. Hänen kollaasitekniikkansa tuottaa elävän henkilökuvan. Mikon viimeinen haastattelu on jo sohjoinen, mutta tallentaa kyllä henkilön tunteellis-pateettisia peruspiirteitä. Sakari Niskanen on hyvä ja järkevä kertoja, toista maata kuin taiteilijamainen veljensä. Meillähän oli ilo hänet toissakesänä tavata Konginkankaan Niskas-tapahtumassa. Odotellaan jatkoa.

Toinen dokumentti Kekkosen ja Hrushtshevin suhteesta oli viihteellis-pintapuolinen kertaus tutuista asioista, vaan lienevätkö kaikille tuttuja. Rautkallion tuoreesta kirjasta olisi auennut uusia näkökulmia tähänkin aiheeseen. Nyt Juhani Suomi sai isännöidä ohjelmaa taatuilla näkemyksillään.

Talo alkaa pukeutua jouluun. Konsertit eri puolilta Eurooppaa kaikuivat koko iltapäivän, eikä tarvitse varoa naapureita. Siinä kun samalla jonkun paketin kääräisee ja myöhäisen kortin, haukkaisee Marjan lämmintä sienivoileipää ja Katariinan kotiviiniä päälle, tuntuu elämä olevan harvinaisen hyvin kohdallaan.

Lauantai 18.12.10

Vielä vihonviimeinen kirjakeikka, nyt Tapiolan Suomalaisessa kirjakaupassa. Puhelimme Hannu Rautkallion kanssa lähinnä hänen uudesta kirjastaan Alistumisen vuodet 1954-1961. Suomettuminen vai lännettyminen? Hannu jaksaa painaa kuin panssarijyrä tätä lähihistoriaa omaan malliinsa. Samoja aikoja osin samoista kulmista hän on tarkastellut ainakin kuudessa kirjassa ellei useammassa, mutta aina näyttää löytyvän jotain uutta aineistoa arkistojen uumenista.

Kiintoisaa on se, kuinka Hannu katsoo Suomen tapahtumia ulkomaisista lähteistä käsin. Sen aloitti kai mallikkaasti Max Jakobson klassikossaan Diplomaattien talvisota. Hannu näyttää millä tavoin Molotovin ja Hrushtshovin valtataistelu heilutti Suomea. Paasikivi oli Molotovin mies, Kekkonen taas Hrussen suosikki. Neuvostoliitto ei ollut mikään monoliittinen blokki, vaikka siltä ulos näytti, vaan NKP:n kansainvälisen osaston ja KGB:n keskinäisistä painiotteista paljon riippui, millaisia kantoja ja kenen hyväksi sieltä tippui.

Kauhistavaa on vieläkin katsoa, kuinka syvällä ja voimakkaasti venäläiset vaikuttajat riehuivat Suomen presidentinvaalissa 1956. Kekkosen voitto oli elämän ja kuoleman kysymys, ja sen hyväksi tehtiin kaikki mahdollinen ja onnistuttiin myös. Nykyiset vaalirahakohut ovat lasten leikkiä sen rinnalla, mitä Vladimirov kauhoi kasaan Kekkosen hyväksi.

Hauska on juttu Kekkosen ensimmäisestä pääministerimatkasta Moskovaan. Paha takaisku sattui, kun suurlähettiläs Åke Gartz vei vahingossa (?) housuntaskussaan viinakaapin avaimen kesälomalle Suomeen. Urho joukkoineen joutui murtamaan kaapin auki. Kauhun hetkiä varmaan ennen sitä elettiin .

Loppupuolellaan kirja kääntyy suoranaiseksi agenttiromaaniksi, missä KGB:n ja CIA:n kovat miehet sekoilevat naisten ja vodkan tai whiskyn voimalla. Olisipa ollut medialla kerrottavaa. Nyt jahdataan jotakin onnetonta virkamiestä, joka ottaa pari kaljaa ja suostuu isäntien vieraanvaraisuuteen Romaniassa. Tiukkaa on, totisesti. Muistan kuinka entinen tyttöystäväni kertoi lentoemännän kokemuksia PanAmin vuorolta: suomalaispoliitikot nousivat Keflavikista koneeseen kuin tornadot ympäripäissään Ahti K:n johdolla. Lentoemännillä ei sillä matkalla ollut hetken rauhaa. Vasta Olof Palmen korrekti väliintulo rauhoitti emäntien hameisiin rynnistelevät suomalaississit.

Lähtösaunassa Yrjönkadulla, onhan levon ja rauhan temppeli. Mitään homojen kähmintöjä en ole siellä huomannut, joista Hesari on hälyttänyt. Reiluja porukoita, juttu kulkee puusaunassa. Uin ja vesijuoksen pitkän tovin. Viimassa talsin kotiin. Radiosta kuuluu joululauluja ja runoja. Aino tulee käymään. Nyt vaan tavaroita laukkuun, pian lähdetään.

Perjantai 17.12.10

”Kohta ei voi enää toivottaa hyvää joulua ettei vaan loukkaa ketään.”

Ajankohtaisen totuuden heitti Matti Salo, kun flaneerasimme Espalla aistimassa Tuomaan markkinoiden tunnelmia. Hyinen viima pakotti poikkeamaan Kappeliin nauttimaan kuumaa Glühweinia, ja siellähän kohtasimme tietokirjailija Sari Näreen, joka kertoi Matille lempielokuvansa: Saksa vuonna 0.

Otavan edessä meitä vastaan tuli Jane kantaen lupaavasti kilahtelevaa kassia, mutta kohteliaina herroina emme pyytäneet päästä siitä osallisiksi. Sen sijaan katsastimme hiukan kustantamon joulutarjontaa, hyväksi totesimme ja painelimme eteenpäin. Piti toimittaa kaikenlaista tärkeää, mutta tämmöiseksi se meni. Ostokset jäivät vähiin mutta väliäkö hällä.

Akateemisessa tähyilimme tuttuja, mutta tungoksessa ei näkynyt ketään, joten vetäydyimme herkkuosaston kautta kadulle. Joulun voi ottaa aika iististi, opasti Matti, joka ei osta lahjoja eikä lähetä kortteja.

Illan suussa kävimme Marjan kanssa tervehtimässä Ailaa Arkadiankadulla. Hilpeänä hihitteli siellä runoilija tutkiskellen keväällä ilmestyvän kokoelmansa korrehtuureja. Kansi on kaunis. Veimme joulupullon ja kukkasen ja poksautin kuohuviinin ja kiitimme toisiamme kuluneesta vilkkaasta vuodesta. Ailan päiväkirja on kiivennyt toiseen painokseen, onnea siitä. Sina Kujansuu oli päivällä vienyt hänet kävellen Eliteen lounaalle, joten kovassa kunnossa on edelleen runoutemme Grand Old Lady. Väitti istuneensa jo kolmesti siellä tänä syksynä. Mutta syvään hän huokaisi, kun viimein pääsee kaikista soitoista ja haastatteluista. Vai pääseekö? Annassa on sinänsä kiva Mikki Moision kirjoittama juttu rohkeasta ikinaisesta.

Sydämen asialla taas kerran selvitettiin, ja näin alkavat valmistelut olla sitä myöten valmiit, että voimme jo tähyillä kohti Hämeenkyröä ja oikeata joulua.