Panu Rajala

Tapahtumien yö Hämeenkyrössä – täälläkin, totta kai.

Kohottavin tapaus oli tietysti Hiltun ja Ragnarin maratonluenta kirjastossa. Kolmisen tuntia kuudentoista lukijan voimin: sopiva mitta. Kun tekstiä kuunteli eläytyvin luentajaksoin, huomasi havainnollisesti kuinka hienosti pieni kertomus on kirjoitettu. Kuinka herkkää ja terävää, toisaalta ironisoivaa mutta pohjimmaltaan hellästi ymmärtävää on sen ihmiskuvaus. Sillanpää on luonnonkuvauksen ohessa (jota tässä on vähän) syvällisin ihmisen salattujen mielenliikkeiden kuvaaja. Marja sai osuudekseen finaalin, Hiltun hukuttautumisen, ja liikuttui niin ettei voinut jatkaa. Minä sain hoitaa luennan voitolliseen loppuun. Tapahtumasta vastasi luonnollisesti F.E. Sillanpään Seura.

Sitten oli yhtä ja toista kansanhuvia, jossa virkistyen vaeltelimme. Laskuvarjohyppääjät liitelivät komeasti sinitaivaalta Heiskan pellolle. Vanhojen traktorien paraati esittäytyi. Tallituvassa tanssittiin ja sikaa ja sahtia tarjoiltiin. Täällä oli väkeä kaiketi tuhatkunta, kirjastossa toistakymmentä. Siinä harrastusten suhteet.

Pitko vertasi kunnanjohtaja Häkämiestä Kim Il Jongiin. Satiiri onnistuu paremmin, jos se tavoittaa kohteen edes jokseenkin sattuvasti. Ylikarkea liioittelu liitää ohi ja vesittää hyvän yrityksen. Taustalla Hämeenkyrön Sanomien antama tila Häkämiehen ensimmäisen vuoden arvioille, jotka varmaan yllättivät monet myönteisyydellään. Ilmeisesti annetaan arvoa ripeälle ja vahvalle johtajalle, vaikka oltaisiin eri mieltä hänen kanssaan.

Pikkumaiset ja kateelliset, siis erittäin demokraattiset ruotsalaiset ovat kiukustuneet Victorian ja Danielin liian loistokkaasta häämatkasta. Jonka kustansi yksityinen liikemies. Ennen ne narisivat, että kuninkaalliset elävät valtion ja yhteisten vuussa suunnittelin jätelaudoista jotensakin välttävää arkisto- ja kirjahyllyä ja sen jälkeen painuttiin järvelle, Marja keksi tälle Kierikkalan puolella sijaitsevalle varastolle osuvan nimen. Olkoon se tästä lähin Kirjakka. Sieltä minut usein tapaa, ovi on auki.

Kyllähän perhana helle paranee, mutta illalla iski rankka raesade. Luulin että katto lentää ilmaan. Myllykolun viimeinen esitys selvisi onnen kaupalla kuiville. Söimme ennen rymäkkää puutarhamajassa muurikkapannulla valmistamaani kanaa ja savustettua ahventa, Sirkku ja Artsi vastavuoroisesti vieraina. Hauskoja tarinoita Nyströmin kulttuurisivusta. Siinäkin olisi ainesta vaikka minkämoiseen näytelmään.

Kalaa tulee heikosti! Uistelin aamulla viideltä ja taas illalla ihannesäässä sateen jälkeen auringonlaskun aikaan: ei sinttiäkään. Kuka lienee kähveltänyt kalat Kallioistenselältä. Sen sijaan kaksi uistinta jämähti pohjaan ja sinne jäi.

Luen uudelleen Arvid Järnefeltin Vanhempieni romaania. Merkittävä väylä Juhani Ahoon käy Järnefeltin perheen kautta. Voisiko sen vaiheilta vielä oivaltaa jotakin uutta?

Tuija Välipakan uusi runoteos Klovnin pelko (Gummerus) on ilmestynyt: sen kunniaksi sirkushenkiset iltamat Messukylässä. Juuri kun oltiin päästy hyvään alkuun, ukkosmyrsky räjähti yllä ja pihan teltta hajosi kasaan. Komeaa salamointia! Kuultiin sisällä runonluontia ja nautittiin tarjoilua pian pihamaallakin. Maistoin hattaraa viiden vuosikymmenen tauon jälkeen. Paikalla pirkanmaalaisen lyriikan establishment Ahdista ja Aronpurosta alkaen, valtaosa kuitenkin nuorta runoilijapolvea.

Tuijan kokoelma on omistettu linnuille, linnunkaltaisille, joten Marja kiirehti pyytämään omistuksen itselleen. Kokoelman avausruno kertoo sirkuksen saapumisesta enteellisen uhkaavin sävyin, mutta juhlathan vain paranivat dramaattisesta alustaan. Tuija kirjoittaa pitkää tiheää kertovaa runoa, josta saa selvän. Odotellaan vastaanottoa. Hei Aamulehti, hereille kunhan teatterin ryminöistä on päästy.

Jatkettiin saunomalla vaihteeksi Törmällä, minne Marjan kaksoissisko Sirkku oli Turusta tullut virkistäytymään. Kerrattiin pelituloksia. Kiertopalkinnon haltija Artsi on rankkarikisassa hännillä Pitkon kanssa, Esa ohitti torstaina loistokuntoisen mutta lievästi loukkaantuneen Askon. Minä olen edelleen pelikiellossa, terveyssyistä. Sen sijaan työnsin kentällä miesten kuulaa kunniakkaasti 6,16.

Kylän tapauksia rekisteröity saunaillassa, paikalla isäntäväet Auttilasta ja Ylivakerista sekä veikeät lapset Sanni ja Perttu. Toteamme että suurmestari Eero Pylsy on sanoittanut ja säveltänyt ihannoivan Kierikkala-valssin, jota on esittänyt kaikille, jotka on onnistunut sulkemaan sahtikellariinsa. Huomenna Eero isännöi tyttärensä Anninan häitä maisemakahvilassa. Risto puolestaan on isännöinyt poikansa Joonaksen häitä Finlaysonin palatsissa hyvällä menestyksellä.

Samalla totesimme, että Saavutus oli Hämeenkyrön Sanomissa väärin sijoitettu Kierikkalaan, kun se tietysti sijaitsee Vanajan kylässä, missä kaikki asumme. Tauno oli ylittänyt itsensä ja oikaissut asian päätoimittajalle. Kylän nimi on jäänyt unohduksiin, pitäisikö tekaista vastineeksi repäisevä Vanaja-valssi?

Saunan lämmityksen lomassa poljin Maisemakahvilaan, missä oli Aamulehdessä ilmoitettu Christianin ja Veronican laulukonsertti. Piti vain tervehtiä laulajia. Harvinainen tapaus: paikalla ei ollut yhtään kuulijaa, mutta eipä ollut esittäjiäkään eikä ketään järjestäjää tai tilaisuuden isäntää. Seisoin yksin pihamaalla konsertin alkamisaikaan saakka ja palasin kiireesti saunalle.

Saunominen sujui mukavasti, samoin makkaran, oluen, kahvin sekä Marjan mustikkapiirakan nautinta. Juttua kulki enemmänkin, mutta kaikkea ei tässä jaksa muistaa.

Myrskyä totisesti täälläkin eilen, mutta vaurioitta selvittiin. Rauhassa voitiin illalla saunoa ystävien kanssa. Tuuli kävi, vesi velloi, sataa tihuutti, mutta päiväinen tornado rauhoittui nopeasti. Missähän luojan suojeluksessa täällä päin maata oikein eletään.

Luonnonilmiöissä on se puoli, ettei voi panna komiteaa pohtimaan, kuinka ne voitaisiin estää. Suojautua ja varautua voidaan, mutta ei aina.

Vielä oli poljettava tapahtumien iltaa viettämään Tampereelle: oli pieni sessio Suomalaisessa kirjakaupassa. Kävi hyvä tuuri ja sitten huono. Huomasin että se Miko Roihan kehuttu Juha menee Hällässä ihan siinä kirjakauppaa vastapäätä. Tilaisuuksien väliä puoli tuntia. Jospa ehdin näkemään viimein tämänkin. Mutta ihmisiä oli kirjakauppa pullollaan, haastattelu jatkui innoittuneesti ja signeerauksen hakijoitakin riitti sen verran, että myöhästyin teatterista 10 minuuttia. Siellä oli jumalauta ovet lukossa! Mitähän tärkeilyä sekin oli olevinaan. Yleensä ehdin pienen viipeenkin jälkeen hyvin kärryille.

Kulunkitilille oli merkittävä lipun hinta 27 euroa. No paljonhan olen näitä aikoinaan ilmaiseksi katsellut, kun kuuluin teatterikesän johtokuntaan. Ajoin kotiin ja painuin järvelle: nappasi iso kuha heti lähteissä uistimeen. Kulunkitili sai tervetullutta kompensaatiota.

Piipahdus Tampereen teatterikesässä.

Entisen oppilaani Jussi Suvannon kritiikki Aamulehdessä innosti katsomaan, kuinka energisesti venäläiset Gogoliaan esittävätkään. Vetshera: Vesna perustuu novelliin ’Toukokuun yö’, varmaan alkuteksti siellä jossakin häämötti. Mutta kollektiivinen keväthurmos ja erotiikkaa tihkuva reipastelu hallitsivat näyttämöä. Totisesti heillä oli energiaa ja he lauloivat suurenmoisesti, liikkuivat, tanssivat ja sätkyttelivät valloittavasti.

Olihan tarinakin: koppaileva kyläpäällikkö viettelee poikansa morsiamen ja saa siitä ansaitsemansa rangaistuksen. Mystinen noituustaso kulki siinä rinnalla. Kaikesta ei ihan saanut selvää, mutta riittävästi kuitenkin – niin vetävä oli itse esitys. Jussi oli oikeassa: melkein teki mieli tempautua mukaan tanssimaan ja loilottamaan.

Puutarhakadun Lukulaarista löysin jonkun Ahon painoksen ja Kai Laitisen aukileikkaamattoman esikoisteoksen Puolitiessä (1958) sekä tapasin yliopistoaikojen perästä Markku Ihosen. Hän väitti pokkana, että olen ”julmetun hyvä kirjoittaja”. Tällainen innostaa.

Hauskaa sekin, että Tv1:n ostamat amerikkalaiset terapiaistunnot ovat taas alkaneet uusin jaksoin. Harvinaisen intensiivisiä puolituntisia. Walterin unettomuus tosin niin selvää, että tämmöinen keinutuoliterapeuttikin olisi voinut selittää syyt.

Kotona odotti matkan jälkeen eilen iloinen yllätys: tyttäret olivat lämmittäneet savusaunan ja valmistivat muurinpohjapannulla kivan räiskäleillan. Niiden voimalla iloitsimme sitten Tero Pitkämäen pronssiheitosta. Thorkildsen on maaginen keihäsmies, saksalainen kaveri hillui riemukkaasti hopealle.

Tänään oli vielä sonnustauduttava sukujuhliin: Kustaa ja Ulriika Tuomolan jälkeläiset viettivät yhdistyksen 60-vuotisjuhlaa täällä Hämeenkyrössä, ja siihen osallistui järjestävänä joukkueena Ylivakerin laajapohjainen klaani, kantaäitinä Leeni Ylivakeri o.s. Jaakkola. Suku on lähtöisin Varsinais-Suomesta, mistä oli tullut muita sukuhaaroja, joten juhlittiin kaikkiaan sadan hengen voimalla. Lauri ja Paula Ylivakeri saivat sukutaulun 400-vuotisen sukutilan nykyisenä isäntäparina.

Muutakin ohjelmaa oli kirkon, hautakäynnin, ruokailun ja kokouksen lomassa. Kuultiin harvinaisuus, Sillanpään ”Maamiehen laulu”, Vilho Luolajan-Mikkolan säveltämä, joka ei noussut ihan ”Marssilaulun” veroiseksi. Alma esitti Kirsi Kunnaksen runoja ja Matti Yrjölä veti sukuhaarojen välisen kuulantyöntökilpailun, jonka tietysti Jaakkolat ylivoimaisesti voittivat ylivakerilaisten voimamiesten johdolla.

Verkkainen sukujuhla kallistui lopuilleen kahvittelun, arpajaisten ja yhteislaulun merkeissä. Ilmeisesti näillä on oma merkityksensä ihmisten sukutunteen vahvistajana ja muutenkin perheiden lähentäjänä. Vaan vaivansa on järjestelyissä ja oma rasituksensa osallistumisessakin, mutta voittopuolella ylivakerilaisen nuoren polven päivitys, kuulumisten vaihtaminen ja uusien tyyppien tapaaminen.

Pituushypystä ei sitten suurta iloa lohjennut Barcelonassa, mutta naisten korkeus oli kaunista katseltavaa. Iloitsimme sekä Kroatian draamatähden että Ruotsin Emma Greenin loistavista hypyistä. Onneksi nekin kisat loppuivat.

Matka mutkitteli keskisuomalaisia ja savolaisia maisemia ennätyshelteessä. Ilmastoitu auto on viilein paikka: heti kun oven avasi, hengähti saunan löyly sisään.

Taukopaikka Jaskan ja Pirjon luona Karstulassa oli peräti vilvoittava ja tervetullut: pulahtelimme järveen ja virkistyimme terassilla.

Perillä majoituimme kuuluisaan Runnin kylpylään, sen vanhaan kartanohotelliin, joka osoittautui kodikkaaksi ja rauhalliseksi. Hiljaista oli kylpylänkin puolella. Puoli yhdeksän aikaan kun paikalle ehdimme, oli pieniä vaikeuksia saada iltapalaa, vaan onnistui kuitenkin. Aamulla saatoimme nauttia Runnin tunnettua raudanmakuista vettä terveyslähteestä.

Terästyneinä Iisalmen kulttuurikeskukseen kuulemaan todistuksia Juhani Ahosta. Jyrki Nummi ja Riikka Rossi luennoivat tiukkaan yliopistotyyliin ja panivat ismejä järjestykseen: yläsavolaisille selvisi modernismin, naturalismin, realismin, symbolismin ja impressionisminkin tunnusmerkkejä seikkaperäinen latinki. Ahosta puhuttiin vähemmän, mutta saatiinhan kuulla kohtalaista luentateatteria Yksin-teoksen pohjalta. Sen ohittaminen esitelmissä ilman elämäkerran taustaa ohentaa teoksen ratisevan kirjalliseksi.

Pääasia retkellämme oli nähdä uudelleen Ahon maisemat ja kotipappilat. Kiertoajelu iltapäivällä valaisi paljon tätä Brofeldtin maailmaa: nurinkurinen kronologia näytti ensin Vieremän hiljentymiskeskuksen ja sitten Mansikkaniemen pikkupappilan, joissa olen ennenkin käynyt. Hyvin näistä huolta pidetään, jälkimmäisessä on Juhani Ahon museo. Se Iisalmen iso pappila, jossa Brofeldt toimi rovastina, on joskus siirretty Seurasaaren ulkomuseoon.

Viimeinen vierailukohde oli paras: Ahon syntymäpappila Väärni on vastikään kunnostettu rappiotilasta ja avattu yksityisin voimin! Minna Kettunen esitteli suursaavutustaan hauskan persoonallisesti. Väärnissä on eniten Ahon henkeä, vaikka Jussi ehti elää tällä paikalla vain muutaman vuoden syntymänsä jälkeen 1861. Tarmokas emäntä kutsui minut sinne käymään jo viime kesänä, mutta matka peruuntui silloin sattuneesta syystä; nyt saatoin paikata tämänkin aukon. Ehkä tulee aihetta poiketa uudelleenkin. Väärniin suunnitellaan ensi kesäksi Papin rouvan dramatisointia.

Juhani Aholla on siis Iisalmen seudulla kokonaista kolme muistorakennusta, kaikki asiallisesti avoinna yleisölle toisin kuin eräässä toisessa kulttuurikunnassa.

Illalla saimme nauttia kaupungin tarjoaman päivällisen raatihuoneella ja käydä vilkasta keskustelua pöytäseurueessamme tulevan Ahon juhlavuoden näkymistä. Yläsavolaisen kulttuurielämän hehkuvasydäminen veteraani ja Aho-päivien alkuunpanija Aarno Kellberg lausui puheessaan, että ensi vuodesta täytyy Iisalmessa tulla komea jysähdys eikä mikään pieni räpsähdys. Jääpi nähtäväksi mitä siellä aikaan saadaan.

Nämä olivat 15. Aho-päivät, yleisöä sentään kohtuullisesti (ei sentään 10 000 kuten kuulemma alkuvuosina), järjestäjänä kunniakkaan kirjailijayhdistys Panun yhteistyökumppanina helsinkiläinen Juhani Ahon seura. Melko hyvin näytti yhteistyö sujuvan. Paikalla oli myös muutamia Brofeldtin suvun jälkeläisiä, jotka asianmukaisesti esiteltiin.

Lauantaiaamuna sateli, joten työnnyimme tielle ja jätimme hautausmaalla käynnin toiseen kertaan. Uutisista katsoimme hämmästyneinä valtavia myrskytuhoja juuri niillä seuduilla, joita olimme ajelleet – emmekä kuulleet kravaustakaan koko mullistuksesta.

Ensin aattelin, että kuka jaksaa kuunnella Karjala-juttuja koko heinäkuun. Mutta olipa vain kiintoisa ja informoiva kuukausi, paljon elävää ja hauskaa juttua, kriittistä jos nostalgistakin. Parhaita olivat vanhat uusinnat, vaikkapa Ritva Heikkilän mainiot ohjelmat Terijoesta. Hyvä idea kaikkiaan, kiitos Ylen ykkönen.

Alkoi myös tuntua siltä, että joku tuleva sukupolvi vielä rajan molemmin puolin järjestää Karjalan uudelleen, ainakin osaksi suomalaiseen hallintaan. Mutta sepä jää nähtäväksi, ehkä joitain liikahduksia jo meidän elinaikanamme. Niin vahvat siteet suomalaisilla edelleen on Karjalaan, niin ylivoimaisia he olisivat sen kohottajina, niin taloudellisesti kuin kulttuurisesti. Minäkin hommaisin sitten huvimajan sinne kannakselle Panu-saareen Kiimajärvelle.

Samalla olen aika hyvin harjaantunut Aho-päiville, jonne matkailemme helteitä uhmaillen huomenissa. Antti J. Ahon rikas ja elävästi kirjoitettu elämäkerta on ollut hyvä johdattaja lukemiseen, samoin Anne Helttusen ja Tuula Uusi-Hallilan kirjoittama uusin Aho-teos hienoine kuvineen ja asiatietoineen. Nautinnollisinta minusta on lukea elämäkertaa ja samaan tahtia teoksia sen rinnalla, näin aukeaa moni asia ja teostenkin piirteet täsmentyvät. Moni on kertonut lukevansa Waltaria nyt uudelleen samaan tapaan, elämäkertaa ja teoksia vertaillen.

Fiksu kieltenopettaja poikkesi tosin kylään ja kummasteli kirjapinoja katsellessaan, kuinka jaksan lukea jotain Ahoa, kun on niin paljon kaikkea mielenkiintoista. Niinpä niin, mutta se juju onkin näkökulman löytämisessä. Ahosta alkaa aueta hänen… no jaa, enpä vielä kerrokaan. Olen vasta käännekohdassa, 1890-luvun alussa, jolloin Aho täyttää 30 ja hänen tuotantonsa suunta muuttuu pian avioliiton ja Papin rouvan huippukohdan jälkeen. Mutta en pidä, tietenkään, edes Panua vanhentuneena historiallisena pekoraalina kuten jotkut kriittisimmät tutkijat väittävät. Aion lukea sen nyt uusin silmin.

Miksi Ahon kääntymystä pidetään niin kielteisenä? Oliko hänen pakonsa luontoon ja melko varhainen resignaationsa todella yksiselitteistä taantumusta, kuten Pertti Lassila on syyttäen esittänyt. Taantumus on suomen kielen kaunein sana, totesi Pentti Linkola. Suomen Kuvalehti tarjosi äsken Linkolan loistokkaan kuvauksen menneen ajan linja-autoista ja todellisesta palvelukulttuurista, joka sai näköjään kalastajan rakastamaan Suomea. Ahossa on jotain esi-Linkolaa, vain pehmeämpää, alistuvampaa sorttia. Intohimoisia kalamiehiä kumpikin, samoin luontaisia kynämiehiä. Aho vain näki, että maailmaa vastaan ei kannata potkia, ja kääntyi muistoihin, historiaan, lastuihin, menneisyyteen. Vielä oli yksi huipputeos tulossakin. Linkola näkee Ahon tavoin, että nykyhetki on menettänyt arvonsa, nekin löytyvät menneisyydestä (joka ”kaikin objektiivisin mittarein” oli parempi kuin nykyinen aika) ja ehkä tulevaisuuden kaukaisista toiveista. Olihan Ahokin utopisti kaiken haaveilunsa keskellä. Tunteellinen kirjailija, siinäkin ujostelematon, rehellinen ja kokonaan konstailematon.

Lisää näkökulmia lähdemme siis etsimään Iisalmesta. Marja on hyvin kärryillä, hän on lukenut vastikään sekä Papin tyttären että Papin rouvan. Varsin vaikuttuneena niiden herkästä ja ymmärtävästä naiskuvauksesta. Varoitin alkukesästä, että nyt Aho muuttaa meille asumaan eikä lähde ennen kuin ensi vuoden lopulla. Niin näyttää käyvän.