Panu Rajala

– nimipäivänikin

Touko Siltalan kanssa puheltiin vielä mukavia radiossa aamulla, mutta nyt ei jaksa enää edes kustannuspolitiikasta kiivailla. Mehän oltiin sitä paitsi melko samaa mieltä kaikesta, ja varsinkin Toukon kirjasuositus meni lopuksi ihan nappiin.

Samalla Tampereen reissulla kävin Tammelan torilla ja kauppahallissa hankinnoilla, kiva oli kierrellä näissä harvemmin käydyissä paikoissa. Eeva-Liisa tupsahti Helsingin junasta asemalle ja ajeltiin tänne suven syliin. Juhannus saa alkaa.

Jos Hesari kysyisi minulta onnellisinta harrastustani, kuvailisin savusaunan lämmitystä. Siinä jos missä ajatus lepää ja hetki seisahtelee. Savun tuoksu, tulen lekutus, lintuin laulelu, järven liplatus, päivän paistelu. Mitään enempää en nyt osaa elämältä pyytää.

Hyväksyimme senkin, että Italia sai pakata laukkunsa kotimatkalle, niin katkeraa kuin se makaroonipojille näytti olevankin. Juhannuksena on pidettävä vähän pelitaukoa, muuten jalkapallo alkaa vilistää silmissä päivin öin.

Joten enpä osaa muuta enää tähän nakuttaa kuin että: OIKEIN HYVÄÄ JUHANNUSTA kaikille osallisille, kannustajille ja arvostelijoillekin. Nautitaan Suomen suvesta.

Argentiina jyrää edelleen, mutta Ranskan alamäki oli surullista katsottavaa. Ottelut ovat huumetta, aiheuttavat riippuvuutta. Millainen tulee olemaan vieroitus? Tänään jännitettävä Englannin ja Saksan selviämistä. Ikävää että isäntämaa karsiutui.

Matti Vanhanen on varmaankin tasavallan helpottunein mies, vai tuottaakohan hänellä vallasta luopuminen oirehdintaa. Historia näyttää että hän oli mies paikallaan, laman torjuntataistelun kylmän rauhallinen johtaja. Median toimintatapa on hauska: ensin väijytään ja kaivetaan kaikki mahdollinen esiin yksityiseltä puolelta ja sitten taivastellaan, että aina vaan tulee esiin näitä uusia noloja kömmähdyksiä. Historian katsannossa niillä ei ole mitään merkitystä.

Silti vähän pani miettimään Arto Virtasen taannoinen kirjoitus Hesarissa: mikä on pienen ihmisen sananvapaus, jos hän haluaa kuvailla oman elämänsä mullistavaa kokemusta. Vanhanen piirsi oikeuden kautta yksityisyyden rajat. Kun muistaa John Kennedystä ja Bill Clintonista tehtyjä lukemattomia repivän paljastavia kirjoja ja kirjoituksia, tämä kotimainen ongelma paljastaa suhteellisen pienuutensa.

Rämpiikö WSOY irtisanomisissa vai pyrkiikö niillä nousukiitoon? Edellinen on Aamulehden otsikko, jälkimmäinen yhtiön johdon käsitys. Riippuu näkökulmasta. Kehitys alkoi silloin, kun perinteinen yhtiö myytiin Sanomaan ja Hollantiin. Muutama Södikan veteraani kauhistui ja kieltäytyi sen jälkeen astumasta enää vanhaan taloon. Tässä ollaan nyt alkaneen kehityksen eräässä kulminaatiossa. Jatkoa seuraa.

Ihmisten taipumus on kohdistaa yleisestä kehityksestä johtuvat kiukut henkilöön. Pettymyksillä täytyy olla kasvot. Anna Baijars antaa ne irtosanomisille, vaikka hänen taustallaan jyräävät vahvemmat voimat. Voisiko hän vastustaa kehitystä, jos haluaisikin? Totta kai hän pyrkii kunnostautumaan ylimmän johdon haluamalla tavalla. Ja onhan siinä yhtiön kannattavuuskin kyseessä, monissa alan murroksissa ja pitkässä tähtäyksessä.

Täällä maalla läheiset kuntaliitosasiat ovat oikeastaan saman ilmiön seurausta: kustannukset on kaikkialla minimoitava ja kannattavuus maksimoitava. Kun uusi kunnanjohtaja nosti kuntaliitoksen reaaliseksi mahdollisuudeksi, kiukku ja uhka kohdistuivat häneen henkilönä – aivan kuin Häkämies olisi keksinyt koko maanlaajuisen Paras-hankkeen eikä hallitus keskustalaisine ministereineen. No nyt siellä on uusi laestadiolainen Tölli asiaa jatkamassa. Tuleekohan tuntemaan mitä täällä Töllinmäessä ajatellaan.

Joka tapauksessa on ikävä vaikkapa Katri Wanneria, joka lähtee WSOY:ltä. Varmaan muissakin irtisanotuissa on hyvää ja arvokasta työvoimaa. Löytänevät paikkansa vapailta markkinoilta. En osaa olla raivoissani kuten Jari Tervo, mutta surullinen kyllä. Kuinka tutkainta vastaan potkittaisiin? Reaktiot ovat ristiriitaisia. Muutama kirjailija lähtee vapaaehtoisesti kuten Mari Mörö, mutta vakituiset työntekijät jäisivät mielellään taloon, jota kaikki moittivat.

Oma hyvä kustannustoimittajani säilytti onneksi paikkansa. Toivottavasti tapaamme Katrinkin kanssa vielä mahdollisimman usein.

Johan on kova ja valaiseva juttu Hesarissa, meinasi aamuteekin jäähtyä sitä lukiessa. Sanoma-konsernin Learning & Literature liiketoimintaryhmän johtaja Jacques Eijkens sanoo suorat sanat WSOY:n tilanteesta ja kustannusmaailmasta yleensä ja Sofi Oksasesta erityisesti. Ei synny enää epäilystä, mistä on kysymys.

Tässä nyt huvittaa se, kuinka pihalla vaikkapa oman kirjailijaliittomme puheenjohtaja tai kirjallisuuden professori olivat kommentoidessaan Oksasen potkuja. Ikään kuin kyse olisi tavanomaisesta kustantajan vaihdoksesta – ”ainahan on naristu kustantajan asioista” – kun todellisuudessa on tapahtumassa melkoinen suunnanmuutos. Koko vanha kulttuuri muuttuu.

Hyvään vaiko huonoon suuntaan? Ainoa keino vastustaa olisi vastustaa globalisaatiota ja markkinataloutta. Siihen harvan kirjailijan voimat riittävät. Oksanen yritti muuttaa kustantajansa toimintatapaa ja ajoi seinään.

Tänään odotellaan tietoja irtisanomisista. Ainoa varma asia on, että kirjan kustantaminen ei palaa entiselleen. Eijkensin mukaan meillä on liian kauan hellitty perinteitä, nyt ne murtuvat. On vain killuttava mukana, kukin taitojensa ja voimiensa mukaan.

Toinen aamun uutinen on Aamulehdessä: Hämeenkyröön on tulossa sen kiistellyn ja kaadetun jätteenpolttolaitoksen sijaan uusi mahtava biovoimalaitos. Siihen ollaan ehkä valmiimpia, sijoitus ainakin on loogisempi ja luontoa säästävä, kun laitos tulee teollisuuslaitoksen yhteyteen eikä järven rantaan. Katsotaan mitä tämän laitoksen vaiheilla alkaa tapahtua; rekkaralli puunkuljetuksineen ainakin kiihtyy.

Vesan kanssa havaitsimme, että Sotilasaikakauslehdessä Juhani Sillanpää suosittelee Jylhä-kirjaamme upseerikoulutuksessa käytettäväksi syväjohtamisen oppikirjana. Tuntemattoman sotilaan jälkeen tämä olisi toinen kaunokirjallisuudesta nouseva teos, jota sotilasjohto voisi koulutuksessa hyödyntää. Emme panisi pahaksemme.

Kun uudessa Parnassossa on merkillinen harminpurkaus arvostelun paikalla Lasinkirkas, hullunrohkea -teoksesta, Vesa aivan oikein totesi, että Sotilasaikakauslehti olisi senkin arvostellut paremmin. Täytynee ruveta tilaamaan sitä lehteä Parnasson sijaan.

Kärsimmekö syndroomasta PPD eli Post Princesswedding Depressionista? Emme sittenkään. Tapaus teki vain entistä onnellisemmaksi. Daniel kohosi sankariksi silmissämme. Hänen puheensa kaltaista ei ole kuultu toista, ei koskaan. Ei epäilystä kuka on Ruotsin todellinen kuningas.

Nyt sitten päättyivät myös Ilmajoen Musiikkijuhlat, mikä sekin tapaus on vain kohottanut mieltämme. Serkkuni Riitta ja miehensä Aimo sekä tyttärensä Laura poikkesivat tämän kautta palaillessaan juhlilta ja kehuivat kovasti näkemäänsä ja kuulemaansa. Tunnelma oli ollut viimeisessäkin esityksessä korkealla, yleisö kiittänyt seisaalleen nousten. Ensi kesänä jatketaan.

Aimo, jolla on upseeriura takana, myönsi Jylhään tutustumisen alkaneen kirjasta puhtaalta pöydältä, ennakkokäsitystä ei juuri ollut. Nyt on hänellä syntynyt kova arvostus runoilijaa kohtaan, joka johti pätevästi komppaniaansa Taipaleella, kuten Vesa kirjassamme sitovasti osoittaa. Aimo toi näytille Sotilasaikakauslehden uuden numeron, jossa Juhani Sillanpää arvioi erittäin hyvin kirjaamme.

Näinpä juhlistimme sekä häiden että oopperajuhlien päättymistä teehetkellä verannalla ja katsoimme päälle, kuinka Brasilia vähän hulinoivassa matsissa sentään päihitti Norsurannikon pojat 3-1. Näitä kestää vielä kolme viikkoa.

Suuri hääpäivä, josta mekin saimme osamme.

Marja poimi sinikeltaisen kukkakimpun ja valmisti juhla-aterian limesilakasta, lohesta ja uusista perunoista. Shampanjaa siemailtiin ja laulettiin ryypyn äärellä Helan går. Oltiin vahvasti tunnelmassa ja katsottiin häälähetyksestä joka minuutti yömyöhään saakka.

Jotain heidän onnestaan varmaankin välittyi meihinkin. Ihmisten säteilyä on lämmittävää seurata. Hääpari Victoria ja Daniel loisti, esiintyi luontevasti ja näytti oikeasti rakastuneilta. Koko hommassa oli jotain ihmisläheisempää kuin tällaisessa posoilussa aikaisemmin. Seremonia kaikkineen vaikuttava: suunnittelun, näytelmän, lavastuksen ja puvustuksen ylivoimaista juhlaa. Voisiko tällaista jättää näkemättä ja kokematta.

Voisihan olla älyllisempää pyhähdellä tällaiselle keekoilulle, voisi olla demokraattista halveksia kuninkaallista pelleilyä ja aristokraattien näytöstä. Siitäkö perustimme. Ihminen kaipaa onnea, satua ja loistoa. Sitä häät tarjosivat yltäkyllin, komeammin kuin muistan ikinä, vaikka en ole usein kuninkaallisten häiden katsomossa istunut. Marja ne hallitsee paremmin, esittelee kaikki edustajat. Charlesin ja Dianan häät muistan, olimme vasta muuttaneet maalle, pirtissämme oli iso katsomo. Silloin oli huomattavasti viileämpi ja etäisempi tunnelma. Aikaa on vierinyt hyvinkin neljännesvuosisata.

Tuli vaikutelma, että tämä pari ei sorru brittien surulliseen sekoiluun. Ruotsi sai suurenmoisen suhdetoimintakaksikon. Meillä ei ole mitään vastaavaa, vain tätä demokraattista ankeaa harmautta. Linnan juhlat tarjoavat pientä lohtua. Onneksi meillä on Ruotsi lahden ulottuvilla, ruotsia voi oppia ilman pakkoakin, ruotsi syömmet aukaisee…

Suosikkini Kamerun putosi kisoista, å va jävligt. Onneksi Argentiina pääsee jatkoon. Mutta futis tässä vähän kärsi häiden hehkuvassa kimalluksessa.

Vielä muistoja Ilmajoelta, minne täältäkin Hämeenkyröstä muutama kolonna matkaa viikonloppuna.

Kylä tuli hiukan tutuksi, kun siellä pari päivää rauhassa vietettiin. Palon kortteerin majoitus vaikutti ensin vähän omalaatuiselta, mutta kesti hyvin asumisen. Rauhallinen paikka. Krouvi oli toinen kiintopiste, leppoisa miljöö, ystävällinen palvelu ja hyvää kotiruokaa. Kävimme lounaalla testaamassa myös Kestikartanon, missä Nina af Enehjelm uutena vuokraajana puuhakkaasti emännöi uusituissa komioissa tiloissa. Siitä on tulossa oivallinen kunhan Nina pääsee vauhtiin ”ystävänsä” Tapani Kansan avustuksella Varmaan kuulemme vielä Kansaa musiikkijuhlillakin.

Pääkohde, Ilkan kenttä ja ooppera-areena, on todella hieno Kyrönjoen varressa, ja Taipaleenjoen lavastus, keskelle vehreyttä loihdittu pakkasnäkymä ihmeen tenhoava. Kaikki palvelut ja oheismyynnit tehokkaasti keskitetty. Juhlan tuntu ei silti hajaannu markkinameiningiksi. Meidänkin Jylhä-kirjaamme on siellä nimikirjoituksin saatavana edulliseen hintaan myyntipisteestä libreton ohella, jos niitä vielä on jäljellä.

Hienoja hetkiä elimme, tekisi mieli nähdä ja kuulla ooppera vielä kolmannen kerran, mutta säästetään ensi kesään.

Nyt vedetään henkeä Viehätyksessä, mutta illalla ajeltiin taas Ikaalisiin: Tuomarintalossa avattiin uusi kodikas pihateatteri eikä millä tahansa teoksella vaan Tšehovin Kirsikkatarhalla! Minni ja Matti Huusari olivat kotinsa pihaan loihtineet hyvinkin aitoperäisen tšehovilaisen tunnelman, jota teoksen henkeen viritetty väliaikatarjoilu vielä tehosti. Kansalaisopisto ja Oma Tupa olivat mukana näytelmän järjestelyissä.

Parasta illassa olikin miljöö, sillä esitys taisi vielä varrota kypsymistään ohjaajan vaihtumisen ja remmiin astuneen Mirka Weimerin lapsensaannin jäljiltä. Mirka on entinen oppilaani Tampereen yliopistolta, ja sisukkaasti hän luotsasi vaikea teoksen vähillä harjoituksilla loppuun saakka. Iloitsimme kun Niinenmaan Jussi selvisi Lopahinin roolista jyhkeästi ja saanee seisoviin asemiinsa lisää eloa esitysten myötä. Tarkoituksena näytti olleen tulkita vähin ilmein, pidätellysti. Sama ei koskenut kaikkia, siellä temppuiltiinkin välillä ihmeellisesti. Luontevin oli sisäkkö Dunjaska, Eila Järvinen. Esitykset jatkuvat viikon.

Saimme tänään seurata, kuinka kaksikin suurta jalkapallomaata Saksa ja Englanti tyrehtyivät saamattomaan nollapeliin. Kuka olisi uskonut, että Saksa häviää Serbialle ja Algeria pyörittää brittien nimikuulua joukkoa lähes narutellen välillä. Maalit ovat hakusessa. Mutta jännitys tiivistyy, jos yllätykset jatkuvat.

Olipa ihmeellinen kokemus. Vieläkin hämmästyttää ja järkyttääkin Taipaleenjoen toteutus Ilmajoella.

Totta puhuen en olisi ikinä voinut kuvitella, että siitä epäröivästä ideantyngästä kasvaa jotakin tällaista. Kun Ilmajoen musiikkijuhlilta tiedusteltiin alun kolmatta vuotta sitten ajatusta talvisotaa kuvaavaan oopperaan, olin ensin vähän ihmeissäni: eihän minulla nyt siihen ole mitään erityistä suhdetta. Mutta sitten muistui mieleeni Yrjö Jylhä ja Kiirastuli ja samassa vastapeluri, Jevgenij Dolmatovski. Eikö näiden kahden runoilijan ja soturin välisessä jännitteessä olisikin jo oopperan ainesta, ja Taipaleen raivoisat taistelut tietysti mukaan.

Kun heitin idean sähköpostilla Ilmajoelle, en hetikään uskonut että he tähän tarttuisivat. Ehkä he tahtovat jotakin järeämpää, vaikkapa Aallon patteristosta ja pohojalaasten muusta taistelusta, aavistelin.

Mutta toisin kävi, he olivat kyllin ennakkoluulottomia, ja nyt ollaan tässä. Piti ruveta kiireellä ottamaan selvää Jylhästä ja Taipaleesta, ja sinapinsiemenestä kasvoikin näin monihaarainen puu. Ensin kirja, sitten esitelmiä ja puhe talvisodan päättymisen juhlassa ja nyt vielä komea oopperakokemus.

Joskus hankkeeseen kokoontuu ihanteellinen tekijäryhmä, niin ainakin tässä tapauksessa. Ilkka Kuusiston kanssa oli vaivatonta ja opettavaista työskennellä, Tuomas Parkkinen otti ohjat käsiinsä innostuneesti ja varman tuntuisesti. Ei huolen häivää. Ja minkä solistijoukon ja kuoron he olivatkaan koonneet Kyrönjoen laitamalle! Olin jo ensimmäisessä harjoituksessa myyty. Vaikutelma vain tehostui nyt kahden esityksen myötä. Koskettavampaa olisinko osannut edes toivoa.

Jylhä-kirjan toisen tekijän Vesa Karosen kanssa toikkaroimme ennakossa emmekä keksineet mitään varsinaista kritiikkiä, koska ymmärsimmehän oopperan tyylitellyn muodon, joka ei tietenkään salli sodan täyttä realismia tai tarkkaa tapausten kronologiaa. Oikeat tunteet olivat taatusti päällimmäisinä. Juha Kotilainen porautuu syvälle Jylhän ahdistuneeseen ajatusmaailmaan, vaikka miehen käytös varmaan todellisuudessa oli tyynempää, karumpaa, pidätellympää, kuten Vesan kanssa aprikoimme, mutta sisäinen myllerrys todennäköisesti juuri kuvatun kaltaista. Uljas suoritus baritoni Kotilaiselta!

Yhtä ihastunut olin Jyrki Anttilan levolliseen tenorin legatoon Dolmatovskin kauniissa aariassa, joka jää henkiin ikivihreänä, niin uskoimme. Venäläisten osuutta voisi pitää ensin koristeellisena, mutta pian läiskähtää raju vastakohtaus, Warshavjanka talvisotaan sovellettuna. Ohjaajalta upea visio! Yleensä ohjauksen ideat myötäilivät kekseliäästi Kuusiston vallatonta, tyylistä toiseen vaihtelevaa musiikkia. Teos on kuin yhtä valua, saumoja ei juuri huomaa. (Itse en olisi työntänyt kirjoituskonetta Jylhän syliin, mutta menköön sekin.)

Helena Juntunen tekee Kikan roolissa niin hauskan hiprakkakohtauksen, että sillä ei varmaan vertaa oopperan lähihistoriassa. Kuinka voi hoiperrella ja laulaa samalla suloisesti? Muutenkin Helena on ihana, tuo teokseen ripauksen arveluttavaa erotiikkaa. Joku siellä katsomossa kuulemma mutisikin, että ”tyypillistä Rajalaa”. Olkoon vaan, täydestä upposi. ”Kika on meidän likka” oli tosi kiva numero. Olihan hyvä sekin, että Vesa Sirén selvitti Hesarin kritiikissä myös Kirstin taustat, jos joku jäi vähän ihmettelemään, miksi naista nyt näin kuvattiin.

Kritiikkejä lueskelimme tuoreeltaan aamulla Marjan kanssa siinä Palon kortteerin naapurissa ABC-asemalla, eikä niissä ollut moitteen sijaa. Yhteen putkeen kehuttiin kuten kuuluukin, erityisen hyvä ja arvokas tuo Vesan essee Hesarissa. Ja sai hienon täydennyksen Aamulehdessä, jota jo ehdin nyt perjantaiaamuna täällä kurkistaa. Harri Hautalan loistava juttu. Siihen huipentui kritiikin aiheellinen ilotulitus, mutta se on todellakin kaikkien tekijöiden, taiteilijoiden, kuoron, orkesterin – tyylikkään kapellimestarin Mikk Murdveen! – lavastuksen, puvustuksen ja koko häkellyttävän tehokkaan tuotantokoneiston ansiota. Ei missään muualla kuin Pohjanmaalla tämmööstä aikaan saara.

Ensi-illan tunnelmiin voin joskus palata. Harvoin semmoista saa kokea, lämmin aurinkoinen ilta vielä tehosti ikimuistoista elämystä. Ja komiat oli juhlien jälkipidot kunnantalolla, jo toiseen kertaan. Että oommako me tämmööstä tosiaan ansainnehet? Kyselee oopperan häkeltynyt ensikertalainen.

Tähän oopperahumuun iskeytyi sitten Helsingistä jymyuutinen Sofi Oksasen potkuista WSOY:ltä. Jotain olen kuullut minäkin hänen toimintatavoistaan, joita olen hiljaa ihmetellyt. Minulla on Anna Baijarsista pelkästään hyviä kokemuksia, hänhän antoi idean kirjaan Aila Meriluodosta, tarjosi lounaan ja kaikki sujui aivan voideltuna yhtiössä. Samoin jo Waltari-kirjan urakoivassa työprosessissa. Mutta ilmeisesti minulla ei ole niin korkeita tavoitteita ja vaatimuksia kuin maailmantähti Oksasella. Toivotaan että hän löytää kyllin kimmoisan ponnahdusalustan, joka häntä tyydyttäisi ja lennättäisi uusiin saavutuksiin.

Aamulla Helsinkiin. Kansallisarkistossa julkistettiin Max Jakobsonin vetämän tutkimuskomission toisen osan tulokset: ihmisyydenvastaiset rikokset Virossa vuodesta 1944 eteenpäin. Karua kuultavaa.

Paikalla johtavat historiantutkijat paitsi Matti Klinge. Eipä Johan Bäckmankaan järjestänyt mielenosoitusta. Hänen isänsä oli poikennut Ylivakerilla lauantaina (vietti tässä kylässä lapsuutensa) ja myöntänyt, ettei poika ole täysipäinen.

Bäckmanin protesteista huolimatta Sofi Oksaselle myönnettiin ilmeisen korkea Maarjamaan Ristin kunniamerkki. Se olisi luovutettu jo Viron itsenäisyyspäivänä, mutta kirjailijalla oli muita kiireitä. Nytkin hän odotutti itseään sen verran kuin suurilla tähdillä on tapana.

Puheet eivät paljon ilahduttaneet: yksitotista ja ankaraa tekstiä tilastoin havainnollistettuina. Kolme virolaista tutkijaa todisti englanniksi hirveistä tapahtumista. Suurlähettiläs Merle Pajula ja arkiston johtaja Jussi Nuorteva hoitelivat isännyyttä.

Vaikka asiaosuus ei tuonut suurtakaan uutta, hiljensi se silti. Istuin samassa pulpetissa tohtori Iivi Masson ja vanhan tuttavan Eva Lillen kanssa. Muistelin kuinka odottelin Tallinnassa joulukuussa 1988 junan lähtöä Riikaan, missä piti puhumani Suomen itsenäisyyspäivän juhlassa Anglikaanisessa kirkossa. Elettiin kriittisiä aikoja. Linda Viiding toimi ystävällisesti oppaanani ja vei Evan luo, missä katsottiin tv-uutisia kuumeisen jännityksen vallassa. Sitten jatkoin Riikaan, missä liehui jo oma raitalippu Ruutitornin huipulla. Anna Žigure oli siellä emäntäni. Tilaisuus kirkossa oli jännittävä, patrioottisten tunteiden kyllästämä.

Niistä ajoista on tultu tähän. Mietin miltä elokuvassa näyttäisi, jos historian hirveistä kohtauksista suoraan leikattaisiin tyyneen ja vähän unettavaan komission loppuraportin julkistamiseen: muuan historian 70-vuotinen jänneväli kaartuu sentään lohdulliseen päätökseen: totuus tulee aina julki, tavalla tai toisella. Tätäkin taustaa vasten tuntuvat kokoluokaltaan lapsellisilta Suomen suuret paljastukset omista rötöstelyistään sotavuosina, jotka sitten tihkuvat kärkkäisiin draamoihin ja dokumentteihin. Virolaisten tapa käsitellä omaa historiaansa, sen kauheuksia ja nöyryytyksiä, on kaikesta huolimatta omanarvontuntoinen ja pystypäinen vaikkapa tv-sarjassa Tuulten pieksämä maa.

Tavattu tilaisuudessa kovat kotiseutumiehet Lassi Saressalo ja Pekka Laaksonen sekä Katri Wanner, joka jännittää työpaikkansa yt-neuvotteluja. Pitkästä aikaa myös Hannu Rautkallio, jonka kanssa muistelimme yhteistä matkaa Moskovan arkistoihin 90-luvun puolimaissa, kun Poika Tuomisen elämäkertaa tehtiin. Nyt Hannu heiluu kylmän sodan vuosissa, uutta jälleen tulossa.

Näitä ennen Ainon kanssa lounaalla Anissa, missä kuulin kokemuksistaan kääntäjäseminaarissa Saaren kartanossa Koneen säätiön hyvässä hoidossa. Aino aloittaa uuden pätkätyön SKS:ssa elokuun alusta. Päivällä tv2:n ryhmä kävi kyselemässä kokemuksiani mustasukkaisuudesta, ohjelma ’Hullu juttu’ tulee lokakuussa. Tarkoituksena kartoittaa, voidaanko lisääntyvien erojen maassa hallita omistushaluiset tunteet vai kääntyvätkö jatkossakin veriteoiksi. Media muutenkin valppaana, Aamulehdessä Harri Hautalan näyttävä juttu Taipaleenjoesta: kyllä ooppera nyt viimeistään on vedetty hyviin hyökkäysasemiin.

Illaksi taas kotiin Kyröön, missä katselin kuinka Paraguay yllätti Italian tasapelillä. Italian peli levotonta, tehotonta.

Lueskellut kaksikin Raumalta tullutta kirjaa, Tapio Niemen kirjoittamat elämäkerrat Unto Koskelasta ja nuoremmasta veljestään Taunosta. Varsinkin Unton lyhyt traaginen tarina on kiintoisa ja hyvin kirjoitettu – Outo mies -outo reitti. Sivuaa minulle tuttuja Waltarin ja Jylhän vaiheitakin, paljon yhteisiä tyyppejä vilahtelee, varsinkin Kailas. Tauno Koskelan muistankin taannoisilta Rauman matkoilta ja tilaisuuksista siellä sekä tietysti aikanaan mediasta. Antoi kasvot ja äänen siihen aikaan näille nortamolaisille. Elämäkerta nostaa esiin myös kritiikkiä Tanua kohtaan.

Kaunosta oli komea juttu eilen Aamulehdesä: kun poika jyrähti, niin johan uskoi keskustaväki ja valitsi – K-linjan! Mitähän Kauno tarkoitti paluulla K-linjalle? Ehkä vain uuden puheenjohtajan etukirjainta. Sillä vanha tuttu K-linja oli muistoissamme Karjalaisen, Korsimon, Kleemolan ja kumppaneiden heiniä, tosi tiukkaa rötöstelyä ja Neuvostoliiton mielistelyä ja ruplien haalintaa, missä nykyinen K-änkyröinti Korhosen johdolla on ollut pientä puuhastelua.

Mutta siisti ja maltillinen puheenjohtaja valittiin ja varmasti myös sävyisä ja nuhteeton puoluesihteeri. Onko heillä sitten tahtoa ja draivia vaalivoittoon, jää nähtäväksi kuten meillä toimittajilla on tapana viisaasti lausua.

Saksa on pelottavan vahva ja määrätietoinen joukkue hitto soikoon, maaleja tehtailivat kunnes painuin maate. Monta maalipaikkaa jäi käyttämättäkin. Voittajataistoon nousee joukkue, vaikka en sitä veikannutkaan.

Nyt se alkoi. Avajaiset kaikessa ihmisläheisessä väriloistossaan, elämänilossaan valloittivat. Ei mitään hypertekniikalla brassailua, ei häikäiseviä trapetsitemppuja, ei valoshowta, vaan ilmaista auringonkiloa ja iloisten mustien ja valkoisten rytmillistä yhteistanssia ja kekseliästä kuviointia.

Onneksi E-Afrikka avasi matsinkin sen verran hyvin, että päässee jatkoon. Mandelan tragedia hiljentää. Mutta reipas meno räikyy katsomossa. Tämä on historiallista juhlaa. Urugyayn rautainen puolustus herätti ihailua, siihen ranskalaiset järjestään kompastuivat. Muuten vähän turhauttavia, varml;ne seoras näyttelyä ja viehättäviä vanhojen puutalojen reunustamia kujia kierreltiin eikä enää satanutkaan. Joten olihan monipolvinen suvipäev Raumal ja kauan siinä riittää sulattelemista.

Oma esitelmääni katselen vielä jos siitä olisi julkaistavaksi, kun se sai niinkin hyvän vastaanoton. Sanoivat siinä olleen uutta asiaa todellisille Nortamon tuntijoillekin. Joten en pistä sitä vielä näille sivuille. Aikanaan sitten jos joku olisi aiheesta kiinnostunut.

Kotona sitten iltamyöhällä huomaan, että Kepun kokouksessa on käynyt kuten ennakoitiin, ja Argentiina on jippii voittanut Nigerian. Britit ja jenkit siellä potkivat hyvinkin tasaisesti, mutta Englannin maalivahtia tuli surku. Kamera oikein herkutteli kymmeneen kertaan hänen epäonnellaan. Nigerian molari oli väläyksissä ilmiö!