Maanantai 22.2.10

Vieläkin korjattava Meriluoto-tekstiä, sieltä tuli Ursulalta kovia ukaaseja. Järkevät ja perustellut ehdotukset otan varteen, mutta kirjoittaja on hiukan herkkä komentelulle. Ailan kanssa sovimme heti alkuun, että asialliset virheet hän tietysti korjaa, mutta tulkinnat ja painotukset ovat omiani.

Iloitsin kun sain alkukuusta vanhan opettajani Kai Laitisen vielä virkeänä puhelimeen, ja hän suurpiirteiseen tapaan antoi luvan käyttää nuoruudenkirjeitään Ailalle 40-luvulta, jolloin korkea romanssi roihusi. Kai on parkkiintunut kirjallisuusmies, ei turhista niuhota.

Elämäkerran kirjoittaminen on aineiston metsästämistä ja sitten vielä lupien onkimista näinä yhä kiristyvinä ja moralistisesti vahdinhaluisina aikoina. Oma tolkku ja harkintakin pitäisi säilyttää. Näistähän vaihdoimme muutaman sanan Mauno Saaren kanssa runsas viikko sitten. Kokemuksia on kertynyt, toisinaan vestigia terrent.

Mutta Francon ajan tuotantojakso päättyi taas loistavaan finaaliin, mikä nostattaa mielen kaikkien pikkumurheiden yläpuolelle.

Sunnuntai 21.2.10

Täällähän hukkuu vähitellen lumeen. Mikäs tämän komeampaa. Ollaan pirtissä ja lueskellaan. Mikään ei sovi tähän venäläiseen pyryyn paremmin kuin Tšehovin novellit. Ja väliin Marjan blinejä ja madekeittoa. Hänkin alkaa päästä flunssastaan.

Eilen sentään pyrähdin Jyväskylässä Kuokkalan kartanossa kertomassa Yrjö Saarisen taiteesta Mika Waltarin innoittajana. Tuttu aihe, sali täynnä maksavaa (!) yleisöä. Kauko Sorjonen on kova mesenaatti, joka luonut kartanosta varsinaisen kulttuurikeskuksen. Osmo Pekosenkin tapasin, talsinut jään yli paikalle kiljuvassa pakkasessa! Monia lämmittäviä kommentteja kuulin taas siitä Waltari-kirjasta, joka elää edelleen ja saa lukijoita.

Autossa kuuntelin levyltä Reijo Mäen tuoretta romaania Valkovenäläinen eikä ollenkaan hullumpaa matkankulua, letkeää kieltä, vetreää kerrontaa. Perillä odotti sauna ja Suomen surkeat olympiasaavutukset, ei kai kehnommin voisi enää mennä.

Ja tänään on sitten vain laiskoteltu, hiihtämäänkään ei oikein pääse tiheän pyryn ja pakkasen keskeen. Tätä talvea vielä muistellaan.

Perjantai 12.2.10

Käsiteltiin näytelmäversiota Kaupunginteatterissa ohjaajan ja dramaturgin kanssa. Opettavaista joutua vastakkain vähän erilaisten näkemysten kanssa, sovittaa niitä omaan luonnokseen, joka tässä edennyt jo hyvän matkan. Mutta otan luntan mukaan maalle ja kirjoitan sen vielä kerran. Aina ne uudistamalla paranevat.

Ovenraossa toinen ohjaaja kehui Unio Mysticaa niin vakuuttavasti, että vallan lämpenin viiman ja pakkasen keskellä. Edelleen siitä tippuu hienoja kommentteja.

Kritiikistä jatkettiin keskustelua Vuosaaressa Mauno Saaren ja Pirkon kanssa muhkean lammasillallisen äärellä. Pohdittiin merkillistä vihan aaltoa, joka on hyökynyt Haavikko-kirjan ylle, vaikka kyllin monet valistuneet lukijat ovat todenneet sen erinomaiseksi. Samalla kuulimme vähän lisää rintamantakaista tietoa sodasta, jota on käyty akateemikon perikunnan ja kirjoittajan välillä. Elämäkerta rasauttaa miltei aina aroille varpaille, varsinkin jos kohde on vielä lähellä tai elossa, mutta harvoin kai näin syviä intohimoja syttyy. Yhdyin kyllä siihen ihmettelyyn, ettei mikään sananvapautta pyhänä valvova elin meillä (PEN, Kirjailijaliitto tms.) ole lausunut mitään yrityksestä oikeustoimin estää kirjan ilmestymistä. Sehän on sentään verraten harvinaista. Juttua puidaan, tai sen lievejuttua, ainakin JSN:ssa, joten perästä vielä kuuluu.

Mutta kirjojenoinen ja peräti kuvaruutuystävällinen laji, mutta olkoon. Saarisen kuntohuippu meni jo eikä Kuituisella vielä ehdi ihan kohdalle. Niin sinnittelevät sillä välillä. Mikä sisu oli Slovenian kookkaalla naisella, joka putosi verryttelyssä rotkoon! Piti täälläkin pelätä, lähteekö henki finaalissa. Mitään tämän kaltaista venymistä emme näe suomalaishiihtäjiltä.

Paneehan nasevasti Saska Saarikoski uusimman Mannerheim-kohuyritelmän kohdalleen Hesarissa. Onkohan kriitikko Suna Vuori Maijaloiden perheystävä vai muuten vain tietämätön historiasta? Jos joku perinne Suomessa on ollut voimissaan, niin Mannerheimin pilkkaaminen – eikä loppua näy. Mutta ei kai koskaan ole ylletty näin holtittomaan typeryyteen kuin tässä nuorisohupailussa.

Muuan historioitsija kirjoitti eilen aivan oikein, että me pidämme tarkoin huolen siitä, ettei vain jäisi mitään ylpeiltävää tämän kansan vaiheilta. Paitsi ehkä tämä lökäpöksyn iloinen hopeatemppumitali.

Torstai 11.2.10

Katseltiin sopivia runoja talvisodan päättymisjuhlaan Tiian ja Veikko Honkasen kanssa Ekbergillä aamulla. Juhlasta oli kokous valtioneuvostossa alkuviikosta. Varmaankin arvokas tilaisuus tulossa 13. maaliskuuta.

Draamallisia mietteitä pyörii mielessä nyt kun elämäkerta alkaa olla taittokunnossa. Huomenna talsin palaveriin suurehkoon teatteriin tuonne Töölönlahden rannalle. Myös Tiian kanssa kehiteltiin taas yhtä virittyvää ideaa jos se siitä kohottautuisi.

Kävin ottamassa sikarokotteen Viiskulmassa, kovin helposti kävi eikä tullut mitään jälkivaikutuksia, asia unohtui saman tien. Odotussaleissa voi seurata pieniä kansalaisnäytelmiä.

Sieppasin pari pokkaria James Ellroyta Likeltä, kun tämä herra esiintyi niin itsetuntoisen muhkeasti telkkarissa ja Akateemisessakin näin vilaukselta kaljunsa ja kärttyisän ilmeensä.

Siinä helmikuista tyhjäkäyntiä, pian päästään maalle hiihtelemään ja katselemaan kisoja.

Keskiviikko 10.2.10

Elinan päivä, muistoista rikas.

Itämeri-kokous on aikamoinen saavutus vai mitä, saada yleensä mahtajat samaan aikaan Finlandia-estradille. Ilkka Herlin taitaa olla avainmies koko hankkeen takana. Poliitikot antavat lupauksia, auliisti. Onko siirrytty lupausten suurvaltapolitiikkaan? Obamaa jo onnisti, pelkillä lupauksilla rauhan Nobel. Toivotaan että Herlin seuraa herhiläisenä lupausten täyttämistä.

Luin Kari Häkämiehen rikosromaanin Rehelliseksi tunnettu. Ennen muuta hyvä oppikirja valtionhallinnon ja poliisin suhteista. Kirjoittaja tuntee miljöön, henkilöt, kiemurat, joita kuvaa. Ehkä juonessa on vielä väkinäisyyttä, siinä voi yhtyä Majanderin kritiikkiin Hesassa, samoin henkilöt voisivat olla elävämpiä. Mutta ehdottomasti kiintoisa teos, ripeästi kerrottu, kielen kankeutta en huomannut. Politiikka saa kyytiä, etenkin ihmissuhteet, tekemisen tavat. Reippaita perussuomalaisia äänenpainoja kuullaan. Jatkoa jäämme odottamaan.

Keskustelu kuvataidepolitiikasta kuumenee. Voimalassa Osmo Rauhala ja Harri Manner osasivat sentään ilmaista näkemyksiään selvästi. Molempien ajatukset tuntuivat perustelluilta. Vasemmistolainen kriitikko Kantokorpi rohjotti punaisessa kaulaliinassaan muille naureskellen. Hänen debattinsa ylsi älylliselle tasolle tyyliin ”toi on täyttä puppua”. Naisten vuolaista puheista en ihan saanut selvää. Helpottavaa katsella tällaista tulehdusta ring side -paikoilta vailla omia intohimoja. Kiasmassa en ole koskaan erityisesti viihtynyt.

Sellainen jako tuli esiin, että toisten mielestä (Rauhala) taiteen tulosten saavuttama huomio maailmalla on painavin kriteeri, toisten (Kantokorpi) mielestä riittää kun taiteilijat vähän hengailevat ulkomailla residensseissä ja pyörivät taiteellisissa verkoissa, itse teoksilla ei niin väliä. Osmo on aika rohkeasti käynyt taistoon ja saa varmasti vielä kostajat kimppuunsa. Vasemmisto tiivistää järjestöllisesti otettaan, vanhaan kunnon tyyliin.

Tiistai 9.2.10

Maailman rakennus on jäykkä ja kummallinen. Kun Suomessa on taas viljavuoria ja etsitään kuumeisesti niille säilytyspaikkaa mm. Tallinnasta, ei kuulemma ole mahdollista rahdata ylimääräistä viljaa nälkää näkevään Haitiin. Sama koskee koko Euroopan kankeaa unionia. Joku virkamies selitteli melko vaimeasti vientituista ja muista käytännön ongelmista. Kun on aikanaan luotu mahtavat rakenteet, niiden kanssa sitten eletään, oli se kuinka ehkäisevää ja lukkiuttavaa hyvänsä.

Ei ihme jos Haitissa hermoillaan hitaasta avusta, joka tulee monen karikon kautta jos tulee. Samalla pari kirjoittajaa haluaa Hesarissa kertoa, että Suomen apu Somaliaan valuu vääriin käsiin eikä UM yhtään kontrolloi mihin sitä menee. Vai niin. Maanantaina Mot taas todisti tv:ssä, että Suomi on maailman anteliain maahanmuuttajaperheiden yhdistäjä: ottaa vastaan todellisia suurperheitä ja maksaa kaikkien lentoliput, että pääsevät tänne hotelliin tyhjän panteiksi odottelemaan työtä, jota ei tule. Bulgariasta virtaa uusia kerjäläisiä laumoittain jne.

Ei ihme sekään, jos kaikki tällainen julkinen hyväntahtoisuus ja todellisen avuntarpeen kohdalla kukoistava saamattomuus alkavat näyttää yhtä mielettömältä kvasipuuhailulta ja perussuomalaisten kannatus lähtee uuteen nousuun – riippuen uskaltaako Soini ottaa Halla-ahon vaalivaltiksi. Epäilen ettei ota.

Marja lähti Turkuun ihastelemaan lapsenlasta, joten piipahdin leffaan, mainioon Kino Engeliin, missä näytetään Tarinoita kultakaudelta – poskettoman surkuhupaisia kähvellyksiä ja kommelluksia Ceaucescun ajan Romaniasta. Kyllä vain osattiin vetää välistä tässäkin suljetun, diktatorisen ja mahtailevan pintapanssarin alle jähmettyneessä yhteiskunnassa. Kuinka presidentin valokuvaa oli retusoitava! Tai kuinka sika lahdattiin salaa kerrostalon keittiössä. Varastaminen oli suosittu mutta vaarallinen elinkeino, ehkä tuloksellisin.

Muistin kuinka isännöimme puheenjohtaja Pekka Gronowin kanssa (minä sihteerinä) Arvostelijain Liiton puolesta romanialaista näyttelijää ja laulajaa Sinziana Popia Helsingissä 70-luvun alussa; hän oli itselleenkin yllätyksenä saanut stipendin Suomeen, emmekä kukaan käsittäneet miksi juuri kriitikoiden liiton vieraaksi. Absurdi ja hauska vierailu, josta olisi hyvin saanut yhden lisätarinan tähän elokuvaan. Mitä hän kertoikaan, vaikka varovasti, maansa virallisesta kulttuuripolitiikasta! Taidankin kirjoittaa siitä joskus.

Maanantai 8.2.10

Kritiikin päivä.

Kun toivuin lievästä flunssasta viikonloppuna, oli aikaa lueskella yhtä ja toista, muun muassa lehtiä. Joitain hämmästelyn aiheita osui silmiin.

Onko Mauno Saaren Haavikko-kirja jotenkin erityisen vaarallinen tai vastenmielinen, kun kaksi kulttuurilehteä (Hiidenkivi, Parnasso) on uhrannut sille kumpikin peräti kaksi yhdensuuntaista murskaavaa arvostelua? Viimeksi Hiidenkiven (1/09) teilaukset toistavat stereona samoja asenteita ja adjektiiveja. Kaksi yliopistomiestä asialla. Tuli ainakin selväksi, että syvästi persoonallista ja uudenlaista sukellusta neron maailmaan ei siellä universiteetissä sallita, mieluiten kiellettäisiin jos voitaisiin. Toinen kriitikoista (Koskela) taisi lisäksi haukkua saman kirjan radiossakin, joten johan oli akateemisessa lukupäässä vimmaa ja vittuuntumista kyllikseen.

Elämäkertojen vainoamista hän jatkaa haukkumalla Häikiön Koskenniemen uudessa Parnassossa. Tarkan Lehtosesta hän teki selvää jo jossakin viime vuoden numerossa. Tätä nimittäisin paradigmaattiseksi vainoharhaksi, pahanlaatuiseksi.

Poliittisen kritiikin puolella on hauska seurata Sauli Niinistön herättämiä reaktioita. Sanoi tai teki mies mitä hyvänsä, siinä nähdään populismia ja presidenttiaikeita. Niinistö tekee parhaansa välttääkseen juuri tämänsuuntaisia elkeitä, mikä tietysti vain yllyttää sohvakommentaattoreita näkemään juuri sitä mitä kohde yrittää väistää. Ehkä Niinistö hallitseekin tällaisen käänteisen populistisen pyrkynosteen kolmella kierteellä. Täysiverinen poliittinen fakiiri tai sitten vain asiallinen juristi, joka katsoisi mieluiten, että yhteisiä asioita hoidetaan edes jollakin kohtuullisella tolkulla. Jopa eduskunnassa.

Tänään Kari Häkämiehen dekkari saa täyslaidallisen Hesarissa, mikä siis kirjailijan mukaan meni ”käsikirjoituksen mukaan” – maakuntalehdistä on kuulemma tullut kiitosta. On luettava ennen kuin tuomitaan. Sinänsä harmillista, että Hesari hoppuilee kritiikin lehteen ennen kuin kirja on tullut edes kauppoihin. Joitakin kirjoja viivytetään kaikessa rauhassa parisen kuukautta, nimiä mainitsematta. (Toisaalta esikoisia Hesa arvioi kiitettävällä vauhdilla, kun on se oma palkinto pelissä.) Ehkä oli kiire hutkaista Häkämiestä, ettei tämä luule itsestään liikoja kirjailijana. Häkämiehen kritiikissä on epäilemättä mukana ns. väärän tulokkaan lisää.

Runebergin päivänä 2010

Asialliset hommat hoidettiin, niin hernesoppa, torttu kuin punssi – ja Marja lauloi Sven Dufvaa, ja näin oli päivän teema selvitetty. Radiosta oli mukava kuunnella Anto Leikolan viisasta haastelua sivistyneistöstä ja sen katoamisesta.

Pääasiana oli kuitenkin Meriluoto-tekstin lähettäminen monien korjausten jälkeen Mikko-Olaville vielä tarkistettavaksi ja sitten vaan taittoon. Suuri huojennus humahtelee tajunnassa.

Vai oliko pääasia lopulta kauan odottamamme Lokin vierailu Moskovan Maly-teatterista tuolla meidän Kaupunginteatterissa. Oli lupa odottaa kunnollista Tšehovia eikä mitään rumia metallitelineitä tai sekalaista puvustoa ja huutoa ja hysteriaa. Se saatiinkin. Kieltämätön nautinto oli katsella hienoa ja syvällistä näyttelijäntyötä, oikeita lavasteita, läpikotaisin tutkittua tekstiä ja kirkasta, kaikesta väkinäisestä modernisoinnista vapaata tulkintaa. Esityksellä on ikää jo 15 vuotta (naapurissa pidetään omat aarteet esillä), mitä ei virityksestä juurikaan huomannut.

Kaksi tai kolme näyttelijää jäi erityisesti mieleeni. Yleensä Maša jää surumieliseksi taustahenkilöksi, mutta tässä Venäjän kansantaiteilija Aljona Ohlupina nosti tämän onnettomasti rakastuneen naisen hyvin läsnäolevaksi, tarkkaavaiseksi ja reaktioissaan aktiiviseksi – kaikesta suremisestaan huolimatta. Aloin oikein seurata häntä, hieno työ.

Itse Konstantin Trepljov oli herkkä nuori kaveri – Stepan Koršunov, joka ei ollut ehtinyt vielä saada mitään ansioitunutta kunnianimikettä kintereilleen, mutta tekipä hermolla ja hyvin tämän epäonnistuvan kirjailijan sisäiset liikkeet. Kuinka hän ilmensi lopullisen luhistumisensa Ninan kertoessa, että rakastaa edelleen intohimoisesti Trigorinia – vain lievä hymy, silmien kostuva tuska ja sitten rauhallinen itsemurhapäätös. Suurta näyttelemistä.

Ja tietysti pääohjaaja Juri Solomin, Venäjän valtionpalkinnollakin koristettu, oli tarkka, älyllinen, pehmeä ja sarkastisen itseironinen Trigorin – Tšehovin julman satiirinen omakuva keskinkertaisesta ja moraaliltaan joustavasta menestyskirjailijasta.

Yleisön suosikki Irina Murajeva heitti iloisesti välillä farssiksi Irina Arkadinan diivanelkeet ja miksei sekin sopinut monivälkkeisen näytelmän elämänkuvaan. Nina oli liian sileä, eivätkä lopun pettymysten huuhtoma kärsimys ja usko uuteen oikein päässeet näkyville. Myös opettaja, suuresti palkittu Vladimir Bogin oli mielestämme liian reipas ja sporttinen tyyppi tähän alistettuun köyhän miehen rooliin.

Ensimmäisellä jaksolla kokeilin kuunnella vain näyttämöpuhetta, kun uskoin tekstin tuntevani ja olin sen uudelleen lukenutkin, mutta paljon jäi silti oheen, joten toisella puoliskolla turvauduin tulkkauskuulokkeeseen, ja sehän toimi erinomaisesti, kiitos vain hyville diskreeteille lukijoille.

Yleisö eli lämpimästi mukana, täydessä salissa oli paljon venäläisen kulttuurin tuntijoita, mikä kuului reaktioissa. Kaikkiaan nautittava, surumielisen kaunis ilta.

Torstai 4.2.10

Kuuntelin Aila Meriluodon tekemiä haastatteluja Lauri Viita -kirjaansa varten aikanaan 1972-73. Nauhat ovat säilyneet ja digitoitu SKS:n mainiossa kirjallisuusarkistossa. Aila on ne aika äskettäin luovuttanut. Hyvä esimerkki siitä, kuinka arvokasta aineistoa voidaan tallentaa jälkeen tuleville.

Kuinka terävästi ja viisaasti Väinö Linna luonnehtiikaan kirjailijaveljeään, tämän neroutta ja sairautta, kaikkiaan tämän poikkeuksellisuutta. ”Ei se ollut ihan tavallinen hullukaan!” Linna on nauhoilla parhaimmillaan, puhuessaan vaikkapa Viidan hajottavan älyn ja kokoavan tunteen aiheuttamasta ristiriidasta, jonka yhtenä ilmenemismuotona pirstamielisyys sitten puhkesi. On muitakin hersyviä kertojia kuten Veikko Pihlajamäki, vanha tuttu Tampereelta, uskollinen Myllykolun kävijä, vainaja jo hänkin kuten tuossa kaikki muut. Kuinka Juha Mannerkorpi auraa muistojaan kuin tasatahtisella traktorilla. Ja Lauri Suoja siellä kertoilee Sillanpään ja Viidan suhteista. Häntä minäkin aikanani haastattelin.

Sykähdyttävin elämys oli kuulla aikojen perästä Saara-kulta Kuitusta, Taatan tytärtä, hänen tuttua katkonaista, pilliklubiin, vaistoon ja kuulijaan luottavaa analysointiaan Laurista, varsinkin tämän kuolemasta, ja mikä pysähdyttävintä: aina välillä Saara vetäisi jonkun piirteen erään Panun ajankohtaisista ponnisteluista ihmissuhteissaan… Oi aika sä kultainen, näitä viestejä miltei neljän vuosikymmenen takaa. Suorastaan aistin Ilvestien olohuoneen unohtumattoman tunnelman. Ja Aila se osaa kikattaa heleämmin kuin kukaan, haastattelut läpi. Jonkun lisäpiirteen vielä ehdin pelastaa elämäkertaan.

Toiselta puolen, Häikiön Koskenniemi-eepos aktivoi: olen lukenut jopa VAK:n Konsuli Brennerin jälkikesän (1916), eloisasti ja luistavasti kirjoitettu romaani liike-elämästä, vähän samoja aineksia kuin Herlinien tarinassa Kone-yhtiössä. Mutta ihmiskuvaus on harvapiirteistä, juonen asetelmat kaavamaisia. Silti kiintoisa tuttavuus ajankuvana.

Antoisampi on 1985 ilmestynyt esseekokoelma Kurkiauran varjo, Koskenniemestä koottu. Kannattaa katsoa varsinkin, kuinka hauskasti Pekka Mattila siinä purkaa VAK:n fasistileimoja, joita Johannes Salminen, Raoul Palmgren ja Eino Karhu ovat suruttomaan tapaan iskeneet. Samaa keskustelua käydään edelleen Häikiön kirjasta, viimeksi Parnasson ylisummaan huitaisevassa teilauksessa. Tuleekohan vieläkään selvyyttä VAK:n isänmaallisuuden, saksalaissuuntauksen ja varsinaisen fasismin välisistä suhteista..?

Keskiviikko 3.2.10

Mahtavan mainoksen tarjosivat kansanedustajat puhemiehelleen heti kauden alkajaisiksi. Seuraavissa vaaleissa Niinistö rikkoo 100 000 äänen haamurajan. Aina on kansa arvostanut saitaa ja tiukkaa valtiomiestä, koska niitä on niin harvassa.

Miksi puheet eduskunnan avajaisissa muuten ovat niin perin vakavia ja pahantuulisen näköisiä, vaikka pientä lientyvää nyökkäilyä nyt loppua kohti havaittiinkin. Eikö voisi olla jotain lisäohjelmaa? Nyt olisi hyvin sopinut Lauri Viidan runo ’Kapina’ siitä nuoren riuskan urosluteen nostattamasta offensiivista, joka päättyi yhtä nolosti kuin kansanedustajien kapinaliike.

Piispa Huovinen, tämä rinnakkaisluokan poika Norssista, sen sijaan saarnasi koskettavasti päivällä pelkän olemisen vaikeudesta ja tärkeydestä. J. Ollila kumppaneineen ei ehkä hyväksy saarnan ajatusta, koska se ei edistä sanottavasti kilpailukykyä eikä oikein työllisyyttäkään. Perimmältään oli puhe olemisesta Jumalan armossa. Mutta ihan arkistakin olemista on joskus hyvä harjoitella. Osaan sen toistaiseksi huonosti.

Illalla pantiin Sastamalan Vanhan kirjallisuuden päivät jokseenkin ojennukseen ohjelmavaliokunnan kokouksessa. Tulee virkeät, raikkaat, modernit päivät tunnuksella Lyriikka lentoon! Paitsi taattuja kovia nimiä kohtaamme kiintoisia yllättäjiä. Ja tietysti keräilemisen arvoisia kirjoja kasapäin. Sitä päin, kesää kohti!