Panu Rajala

Täytän jo 65, eikä yhtään tunnu siltä. Aamulla pinnittävä radioon suoraan lähetykseen. Ajattelin ettei sinne kukaan soita, sen takia käskin edes Vesan yrittää. Mutta niitähän tuli oikein kivoja ja yllättäviä onnitteluja siinä määrin, että Pitko ja Tauno eivät päässeet läpi – niin kertoivat. Ihmeellistä. Tekstiviestejäkin sateli. Eikä yhtään pottuilua (päästetty läpi), jollaisia ounastelin, vanhasta muistista. Tulin niin hyvälle tuulelle, että ohjelmastakin kehittyi aika lennokas, väittivät kuulijat.

Alman kanssa juteltiin, kun tyttö yöpyi Sepänkadulla. Hän käy vielä Puolassa ja palaa sitten Turkuun. Iltapäivällä ajeltiin Ainon kanssa Kyröön Ruoveden kautta (tärkeä noutoasia, josta myöhemmin) ja mikäs odotti Viehätyksessä: Marjan laulu ja lahja ja kauniisti veljensä kanssa laittama rapupöytä. Kyllä meidän kelpasi, ja helan går kaikui.

Kaikenlaisia ilostuttavia viestejä ja onnitteluja pitkin päivää. Ei voisi syntymäpäivä sujua paremmin. Maisemakirkossa jäi nyt ehtoolla käymättä, anteeksi vain Katariina, mutta rapupöytä piti hallussaan eikä ollut kuutamoakaan. Kaikkea muuta olikin yllin kyllin. Eipä kaivattu taiteiden yötä, ja maaottelukin jäi vähälle huomiolle.

Tämä on hyvä ikä, tähän asti paras. Tuntuu että viimein osaa ja ymmärtää jotakin, eikä nuoruuden kipinä ole vielä sammunut. Marjan mukaan ikuinen pikkupoika elää ja voi hyvin sisälläni. Yritän väittää, että viisauttakin on karttunut, mene tiedä. Onnea ainakin, yli kohtuuden.

Siltalassa on vetovoimaa. Siltaloiden bileissä on tunnelmaa ja kodikkuutta, sinne kerääntyvät näköjään pikkuhiljaa kaikki. Siellä on sekä vanhaa kaartia että nuorta runopolvea. Ailan päiväkirjat on Siltalan tämän syksyn päähitti, muutakin tulee. Odotellaan.

Taisin juoda yhden lasillisen liikaa, sillä huvilateltan konsertissa alkoi nukuttaa, ja hipsin vaivihkaa kotiin. Juhlaviikot jäivät nyt aika vähiin, mutta taiteitahan voi aina omatoimisesti harrastaa senkin edestä. (Vesa väitti että Siltalassa hilluttiin puoleenyöhön saakka, kova turneekestävyys edelleen eräillä.)

Sitten ajoin taas Helsinkiin ja avasin sisäänaukevan oven Bulevardilla. Kustantaminen näytti edelleen jatkuvan WSOY:ssä, vaikka huhut kertovat sekasorrosta ja yhtiön myyntiaikeista. Istuimme hedelmällisen lounaan Vuokko Hosian, Mari Wärrin ja Joni Strandbergin kanssa, ja toivorikkaasti pukattiin liikkeelle kirja Juhani Ahosta. Olen vasta luonnostellut runkoa ja ensimmäistä lukua, kirjan varsinainen hahmo jäi vielä kehitteille.

Illalla tuntui, että kyllä juhlaviikoilta joku siivu olisi siepattava; niinpä askelsin Bio Rexiin katsomaan Tatin maineikkaan elokuvan Riemuloma Rivieralla (Les vacances de Monsieur Hulot) juhlanäytäntöä, paljon kulttuurikansaa paikalla. Muistan kuinka elokuvan mainokset herättivät hilpeitä mielikuvia kouluaikoinani, mutta näkemättä se silloin jäi. Nyt korjasin vahingon puolen vuosisadan jälkeen. Lupaava alku! mutta sitten toistuvat pikkukommellukset alkavat jo puuduttaa. Silti Tatin hillityn absurdi komiikka puri monissa kohdin. Elokuva on kuvattu Bretagnessa eikä missään Rivieralla.

Totta mitä takanani istunut Matti Klinge sanoi: ranskalaisen elokuvan, myös kirjallisuuden, valtasuoni on porvariston pilkka. Ja loma siellä on kokonaan toinen käsite kuin meillä mökkiläisillä. Pilkka on tässä hellää. Marketan mielestä liikuttavin kohtaus oli se, missä pikkupoika ostaa kaksi jäätelötötteröä eikä pudotakaan niitä! Tati pettää usein koomiset odotukset ja katkaisee kehittelyn leikkaamalla uuteen tilanteeseen.

Klinget kutsuivat ystävällisesti grogille luokseen, missä jatkoimme elokuvan analysointia. Sain ihailla Matin valtavia kirjahyllyjä ja muutenkin upeaa jugendasuntoa Ullankadulla. Kova historian harrastaja Heikki Tavela asuu yläkerrassa. Kustannusasioita käsiteltiin nytkin, lähinnä Otavan asioita, joista Matilla ja Marketalla oli yhtä ja toista sanottavaa. Sain Juhani Ahosta muutaman hyvän viitteen, Matin Iisalmen ruhtinaskunta (SKS) on käytävä läpi. Aiheeni tuntuu laajenevan, mitä WSOY:ssä vähän toivottiinkin. Mutta kaikkea tieteellisyyttä yritän vältellä. Tapaamme Matin kanssa arvatenkin huomenna Siltalassa, hänhän on monen kustantajan kirjailija, minä vain kahden nykyään.

Terapia jäi näkemättä, mutta Marja selosti jakson pääkohdat puhelimeen, kun askelsin hilpeänä kuutamossa Vuorimiehenkatua, jonka varrella (siinä silitysrautatalossa Klingen naapurissa) kerran synnyin.

Tieto tulevasta elämäkertaseminaarista näyttää menevän täällä läpi eilisen infon jälkeen. Tosin tilaisuus museolla meni enimmältä rupatteluksi meidän äijien Häkämiehen, Pitkon ja minun välillä, mutta pääasia että mielenkiinto tuntuu heräävän. Erik Ahonen ihmettelee Aamulehdessä, että kas kun kukaan ei ole aiemmin näin hyvää ideaa keksinyt.

Iltapäivällä poikkesivat Seppo ja Solja Kievari kahville; Marja tuntee Sepon jo Ojaniemen kesäpoikana 50-luvulta, minä taas Soljan seuraajanani MTV-teatterissa anno taannoin silloin. Katselivat hivenen sateista Hämeenkyröä pitkästä aikaa, paljon muuttunut, puskittunut, totesi Seppo. Marja isänsä albumin kaivoi todisteeksi, kuinka avara oli maisema silloin ennen. Onhan moottorisaha keksitty, heitti Seppo. Meilläkin puut puskat rehottaa, vaikka Tauno kaatoi kasaan aika roimasti viime syksynä.

Kustannuspolitiikkaakin sivusimme, Seppo joutunut Hesarin yhtenä päätoimittajana tekemisiin myös WSOY:n kanssa Kaimion aikana. Eihän niissä Eijkensin puheissa muuta ihmeellistä ollut kuin että hän sanoi sen mitä suuren konsernin johtajana ajattelee, mikä on hänen kulmastaan todellinen tilanne. Meille Södika on suomalaisen kirjallisuuden pyhä linnake, hänelle pieni haara isompaa ja kannattavampaa bisnestä. Sopisi silti kunnioittaa pienen maan kirjallisuutta, jolle identiteetti sentään rakentui.

Solja on kirjoittanut hyvän jutun isästään Martti Rapolasta Kaarina Salan toimittamaan kirjaan Isän huone. Muistimme kuinka Matti Klinge kritisoi kirjaa liian familiääristä lähestymisestä kansallisiin merkkimiehiin, mutta tarkoitushan ei ollutkaan heidän töitään valaista vaan heitä läheisinä tai kaukaisempina ihmisinä. Suositeltava teos. Kaikkiaan kiva vierailu, fiksujen kanssa on vaivatonta puhella niitä näitä maailman asioista.

Kuten saattoi odottaa, kotimainen media tekee parhaansa murentaakseen Newsweekin epäilyttävän vedätyksen, että Suomi muka olisi maailman paras maa. Eihän se voi mitenkään pitää paikkansa. Ainakin käy selväksi, että parhaassa maassa asuu itsekriittisin, tyytymättömin ja epäluuloisin kansa. Onhan sekin joku saavutus.

Kuinka hyvin ja onnellisesti suuri osa meistä kuitenkin elää, tuli mieleeni kun ajelimme Lietoon onnittelemaan Marja Luseniusta, joka on toiminut kahdeksan vuotta meidän Marjan kollegana Liedon kokeiluperuskoulussa 70-luvulla. Marja opetti äidinkieltä ja meidän Marja liikuntaa. Olivat kuulemma villejä ja vapaita vuosia, koulussa nuoret opettajat, henki nousi korkealle.

Marjan syntymäpäivillä saimme ihailla valtaisia rakennussaavutuksia, joita Aki ja Marja kaksin voimin vireinä eläkeläisinä ovat saaneet aikaan. Kuivalle kalliokukkulalle on kaivettu ällistyttävä uimalampi ja sen partaalle muhkea hirsihuvila saunoineen, grillikatoksineen ja muine laitoksineen. Vielä enemmän silmäni revähtivät, kun Aki esitteli vanhaa mustunutta savusaunaansa entisen maatilansa kupeella sekä sen parina jymöttävää komeaa museopirttiä. Harvoin olen nähnyt näin huolekasta ja samalla iätöntä rakennustaidetta. Ihmettelin syvästi, että joku osaa käsillään taituroida tällaista. Oma hellitty savusaunamme kutistui näiden rinnalla varsin vaatimattomiin mittoihin.

Juhlassa oli kepeä ja iloinen tunnelma. Hyviä puheita ilmeisen lämpimästä perhe- ja ystäväpiiristä, laulua, tarjoilua ja loppukesän seesteistä hyvää tuulta. Juhlakalun säihkyvä olemus kukisti kevyesti väitetyt vuosikymmenet. Sain tilaisuuden puhella Joni Pyysalon kanssa ajankohtaisista kustannuspoliittisista kiemuroista, joista varmaan enemmän syksyn mittaan. Toinenkin kirjailija oli joukossa, Marjan sisar Silja Mansikka. Seurassamme myös toimelias Vuokko Valkamo, jonka kanssa aikoinamme istuimme MTV:n ohjelma-asiain neuvottelukunnassa jakelemassa hyviä ohjeita toimivalle johdolle. Kunnes sekin poppoo lopetettiin. Liekö ohjelmat sen jälkeen parantuneet tai pahentuneet. Ainakin kilpatanssia saamme taas ihailla, Marja meillä on lajin innokas harrastaja, nykyisin vain katsojana.

Hieman haikeina katselemme lehdistä, mitä kaikkea Helsingissä nyt tapahtuu, konserttia, tanssia, katujuhlaa, performanssia, puistohulinaa, taidetta, teatteria tuutin täydeltä. Hesarin etusivulla suuri kuva meidän nurkilta, karnevaalikansaa Pursarin ja Kankurin tutulla kulmalla. Ja me vaan täällä maalla kuhkitaan ja kurvaillaan. Tapahtumia on tosin täälläkin ihan tarpeeksi, ja Tampere suorastaan pullistelee pitkin kesää mitä moninaisimmilla happeningeillä.

Näiden kokemusten ja havaintojen mukaan kallistun siihen käsitykseen, että tämä vireä ja iloinen kansa taitaa sittenkin asua parhaassa maassa.

Oli asiaa Ruovedelle ja samalla poikkesin Muroleessa. Hieno käynti!

Ensinnä kanavan miljöö tekee edelleen vaikutuksen, melkein herää eloon Kassilan Elokuu, joka on siinä filmattu. Sundvallin valkea huvilakin on yhä paikoillaan.

Noitakäräjien aikaan Vinhan kirjakaupassa tapasin Jussi Salmen, joka kertoili kiintoisia juttuja Lauri Viidan ja Aila Meriluodon oleskelusta Muroleen Majasaaressa 50-luvun alussa. Heräsi ajatus kuulla joskus lisää, ja nyt se toteutuikin korkojen kanssa. Jussi oli vastassa kyläkaupan pihassa, ja siitä lähdettiin hänen kotiinsa kahville ja siitä edelleen itse sinne Majasaareen soutuveneellä. Sain nähdä varsin alkuperäisen tuntuisen huvilan ja miljöön, missä runoilijat pari vuotta sinnittelivät. Ilmeni että saari oli varsin lähellä mannerta eikä siellä nyt niin eristettyinä eletty kuin joistain kuvauksista on voinut ymmärtää. Salmen talo oli tärkeä tukipiste.

Helppoahan alkeellinen talous ei tietenkään ollut. Aila ei ollut varsinaista emäntätyyppiä. Hän pysyikin enimmältä lasten kanssa saaressa. Paljon tarinoita on jäänyt elämään Viidan seikkailuista Muroleen kujilla ja kylillä ja vaikkapa Salmen talon saunassa, missä kaverinsa Väinö Linnakin vieraili. Näitä kuuntelin ja huomasin, että Aila-kirjasta jäi pois joitakin hauskoja vivahteita, mutta ei sentään ratkaisevia. Voihan näitä jossain vielä käyttää.

Viita-tietous vielä täydentyi, kun Jussi Salmi vei minut Olli Sorkkalan luokse kallion laelle. Osoittautui että Sorkkala oli osuuskassan johtajana tärkeä linkki Viidalle: sen kautta tulivat Moreenin rahat. Niiden turvin Muroleessa elettiin, Ailan Lasimaalauksesta oli jo viitisen vuotta aikaa. Aktiivisesti Viita osallistui kylän elämään ja lausui runojaankin joissakin juhlissa ja tilaisuuksissa. Ja opetti tietysti pojille kuulantyöntöä. Viita viipyi johtajan huoneessa vaikka kuinka kauan eivätkä muut asiakkaat päässeet, joten hänet oli ohjattava keittiön puolelle. Rouva Kerttu Sorkkala oli Viidan hyvä kuuntelija, jolle tämä tilitti tuntoja avioerostaan ja entisestä perheestään. Vähän hän ehti niistä käydessäni kertoilla.

Sain mukaani vankan Murole-kirjan, jossa on lisää juttua näistäkin aiheista. Samoin Yrjö Jylhän juuret Muroleessa ja Kekkosen kylässä saavat kirjassa valaisua. Ajelin Kekkosen kautta, hauskoja mutkittelevia maanteitä, kovin kaunista. Ilmeni että Sorkkala oli sukua Jylhälle, joten toiseenkin kirjaan olisi täältä pirskuttunut joitakin lisäpiirteitä. Elämäkerran kirjoittaja on aina enemmän tai vähemmän myöhässä eikä ehdi joka lähteeseen.

Elämäkerroista oli puhetta vielä illalla Kari Häkämiehen luona Hämeenkyrön Rantakaarella, kun viimeistelimme ajatuksia tulevaa (4.9.) seminaaria varten. Ohjelma on jo koossa ja julkistetaan ensi maanantaina. Laura tarjoili mainiota piirakkaa ja marjaisaa jäätelöä ja paimensi voimallisen oloista Veikko-poikaa. Kari kuului tehneen kirjallisia töitä helteillä ahkerammin ainakin kuin minä, perästä kuullaan. Kunnan asioita käsittelimme vähän, enemmänkin yleistä kyröläistä perinnettä, missä aina riittää ihmettelemistä, hyvässä jos pahemmassakin.

Aamusta tielle ja Kyröön takaisin. Aina hauska palata, kunnes syksyn kurakelit koittavat.

Marja, tytär ja tyttärenlapsi teiskaroivat kahvipöydässä. Lounaaksi järvestä nostamaani kuhaa piparjuurella terästettynä, jumankauta täällä saa juhla-aterioita aina omasta takaa. Newsweek on oikeassa, tämä on paras maa ja parhaat naiset.

Rakennan varastohyllyä Kirjakkaan, luovaa työtä, kun on käytettävänä kokoelma erilaista jämälautaa. Mutta se kohoaa! Herkullisia pieniä punikkitatteja ihan tuossa nurkalla. Lämmin elokuinen autere jatkuu, marjojakin vähän poimin. Onkohan nämä loppukesän ihanat päivät laskettu mukaan Newsweekin tutkimuksissa?

Asioiden hoitoa Helsingissä. Talo Kankurinkadun nurkalla nousee pikkuhiljaa. Paikoitustiloista koveneva pula. Hannu Mäkelän romaani Kivestä saa näkyvää tilaa Hesarissa.

Kävelin kirjastoon ja Akateemiseen, oikeastaan kaipasin Teemu Keskisarjan kirjoja, mutta en niitä vielä tavoittanut.

Iltapäivällä meillä oli Café Ursulassa Sastamalan Vanhan kirjallisuuden päivien ohjelmavaliokunnan kokous. Onpa pitkä nimi. Ei ihme että sitä aina silloin tällöin ehdotetaan lyhennettäväksi. Tarkasteltiin tämän kesän päiviä ja todettiin ne hyvinkin onnistuneiksi. Yleisöä oli parahultainen määrä, ohjelma tasokasta, jopa sykähdyttävää, kauppa kävi kirjatiskeillä, hinnat nousivat huutokaupassa ja kaikki oli muutenkin kohdallaan. Tästä on hyvä jatkaa. Kaavailtiin ensi kesää teemasta Rikos – ja ideoita, ehdokkaita, esiintyjiä alkoi tulla yli äyräiden. Tutkittava tehtyjä ehdotuksia.

Piipahdimme kokouksen jälkeen Vesan kanssa lasilliselle Sea Horseen ja mietimme, mistä saisimme lisää valtaa. Nykyinen on aika ohkaista ja sitäkin tulee kovin vähän käytetyksi. Hesari listasi meidät ystävällisesti kirjallisuuden vallankäyttäjiksi lauantaina. Kokouksessa kummasteltiin, että tietokirjallisuus puuttui kentästä, mutta eihän yhdelle sivulle kaikki mahdu. Sinänsä tällainen on aika harmitonta kirjallisuuspoliittista viihdettä. Mutta jos joku ottaakin tosissaan..?

Tapasin ohimennen Paulankin ja pahoittelin, etten ehtinyt häntä kuulemaan taannoin Hämyvestareille Kyröskoskelle. Deletoimme oman ymmärryksemme mukaan huhut Katrin uudesta poikaystävästä. Vaan mistä sitäkään tietää..

Kuinka olla, kiersin kapakasta korttelin ja osuin kaupunkikävelyryhmän joukkoon: kolmattakymmentä naista lähdössä tutkimaan teemaa Helsingin ihanat naiset. Siitä ei voinut kieltäytyä! Olin ainoa mies, onneksi tuli sitten toinenkin. Kiva kierros naisvaikuttajien ovilla ja patsailla. Lopusta Espalta vähän oikaisin ja livahdin Kino Engeliin: A Single Man oli aika ohut yhden päivän tarina homoystävänsä menettäneestä kirjallisuuden professorista, aika jotain 60-lukua ehkä. Loppu yllätti hivenen ontosti, mutta hyvin näytelty pieni kohtalon täyttymys.

Mainio päivä päättyi tv-terapiaan, josta alan tulla riippuvaiseksi.

Marjanpoimintaa, hauki nousi järvestä, sieniäkin alkaa löytyä. Marja paistoi hauen spelttijauhossa, parempaa ei voi ollakaan. Pientä kirjoitustyötä kaiken lomassa.

Illan suussa Tampereelle tapaamaan rotary-naisia ja puhelemaan vielä kerran Meriluodosta. Maittava ilta Saludissa, sain mahtavan kukkakassillisen. Ajelin Helsinkiin ja ehdin katsomaan terapiaa, pitää kutinsa.

Kun ajattelen omaa päivääni, on yhdyttävä Newsweekin arvioon: en kovin syvälti tunne, kuinka hyviä muut maat ovat, mutta mitään enempää en voi näiltä puitteiltani kaivata. On omasta päästä kiinni, ellen pysty elämään onnellisesti.

Marjan päivä, huomioitu aamulla.

Ihmeellinen kesä jatkuu. Poikani Vilho poikkesi poimimaan karviaisia ja kiirehti paikallisreportterina Kyröskosken kävelyretkelle, mistä minäkin sain sytykkeen ja ajoin perässä. Jouko Hannu johdatti joukkoa vanhaa myllytietä harjun laella ja kertoili leppoisasti tehdaskylän varhaisvaiheista. Paikallistin nyt vasta täsmällisesti, missä sijaitsi suurten laulujuhlien 1904 kenttä ja missä vanha seurahuone. Laulujuhliin osallistui myös lyseolainen Emil Sillanpää, joka on kuvannut niitä mainiosti kokoelmassaan Viidestoista (1936). Tieto Bobrikovin murhasta tuli juhliin ja aiheutti vain lievää hämmennystä. Entisen hyppyrin paikankin löysimme. Kiitos näistä.

Muuan aktiivinen daami kyröläisestä sukutalosta myönsi, ettei ollut täällä koskaan käynyt eikä tämmöisiä paikkoja tiennyt olevankaan. Hän sanoi tuntevansa Rooman ja Barcelonan paremmin kuin Kyröskosken. Moni voisi sanoa samaa. Kävelyretken järjesti Hämeenkyrö-Seura.

Iltapäivällä oli ”Sulosen mökin” uusien asukkaiden Kirsin ja Tepon juhla Maisemakahvilassa, paikalla yliopistoväkeä, ystäviä ja meitä naapureita. Oikea vanhan ajan kesäjuhla kahvitteluineen ja irkkumusiikkeineen kulttuuriladossa. Juhlan kohokohta sattui minulle siinä, kun suurmestari Eero Pylsy kutsui meidät Marjan kanssa sahtikellariinsa kuulemaan sanoittamaansa ja säveltämäänsä Kierikkala-valssia. Komeasti kaikui Eeron baritoni kellarissa ja vaikuttava oli laulu. Arvatenkin se kuullaan vielä monissa tilaisuuksissa vähän laajemmallekin yleisölle.

Pitko vakuutteli jälleen hurskaasti, että Myllykolussa pitää näytellä vain ja aina Sillanpäätä. Mikäs siinä. Kahvilan aurinkoisella terassilla rupatellessa hän ja Auttilan Risto lupasivat näytellä, jos teen kyläkomedian. Pannaan korvan taakse.