Kuinka kansa lähtee yhtäkkiä, kuin käskystä kaduille, kestettyään Mubarakin hallintoa tyynellä mielellä kolme vuosikymmentä? Voiko pahoin takapajulle jäänyt maa kohentua demokraattisin uudistuksin? Eikö talous mene pikemmin hulinaksi. Lahjakas alkuperäiskansa on saanut vuosituhansien kuluessa antaa tilaa passiivisille muslimeille. Miten restauroida se kyvykkyys, joka nosti Egyptin loistoon nelisen tuhatta vuotta sitten? Hitaita voivat olla jumalan myllyt nytkin.

Juhani Ahon Kevät ja takatalvi on pitkään uuvuttava, pitkien puheiden ja kumisevien saarnojen täyttämä, keinotekoisin sattumin etenevä romaani – kunnes se ensimmäisen osan lopulla äkkiä sähköistyy ja syttyy elämään. Tällaisia temppuja kirjailija voi harrastaa. Silti on vähän kohtuutonta, että luen sitä jo kolmannen kerran, ensimmäinen oli tenttiin maaliskuussa 1966. Ja toinen jotakin esitelmää varten maaliskuussa 1996. Jotkut kirjat eivät päästä rauhaan. Saas nähdä löytyykö siitä tässä ajassa jotain uutta.

Uskomme että Paquita ja Miguel saavuttivat monen mutkan jälkeen toisensa ja onnen Francon ajassa. Sitä katsoo kuin omaa perhettään, paitsi että tapahtumia on enemmän. Tänään pojallani Vilholla oli viimeinen työpäivä täällä paikallislehdistössä, nyt suuntaa rohkein mielin rock-rumpalin ja musiikkikriitikon epävakaiseen vapauteen. Töitä kuulemma riittää. Toivomme tosiaan niin. Samaa kantaa kuin isänsä: ei pysy työpaikoissa.