Panu Rajala

Meni kyllä vähemmän kalevalaisesti. Valtavaa ajelua Ranskan pittoreskeilla pikkuteillä. Monta kylää tutkittu, viimein päästy Maintenoniin ja Villa Linnaan. Mikäs täällä, hauska talo. Krookukset kukkivat naapuritontilla; laulurastas lurittaa ranskaksi, punarinta kilvan helkyttää. Muuten vielä vilpoisaa.

&nbsp Yritin pistää pienen jutun Hesariin Heikkilä-tapauksesta, mutta ei Saska sitä nyt lehteen laita. Asia riittävän selvä ja vähäinen muutenkin. Pekonenhan voisi vähän valottaa omaa lähdettään. Jokaista tietoa on mahdoton tarkistaa. Kun käytän Antti J. Ahon rikasta elämäkertaa Juhani Ahosta, milläs tarkistat hänen saamansa haastattelut? Joitain vertailuja voi aina tehdä. Oma päättely on paras lähdekritiikki. Esitin viimeksi tuolla oman arveluni Heikkilän henkilösuhteista. Ailahan voisi tietää jotain, mutta en mä nyt hänelle täältä soita.

&nbsp Nautitaan elosta Ranskan keväässä ilman turhia murheita. Valtavia uutisia sinkoilee Suomesta: Heikkinen on voittanut maailmanmestaruuden ja Katri esiintynyt uuden poikaystävän kanssa. Mitä vielä tapahtunee.

Tavanomaista kohtalon ivaa, että juuri laivamatkalla kun en näe mitään lehtiä tulee hälytys kirjaa koskevasta vastineesta: HS eilen. Sain kuitenkin selvän asiasta ja löysin Lyypekistä läppärin: Saanko arvata valistuneesti, mistä Pekosen Heikkilän jutussa on kysymys. Uskoisin että Heikkilä on joillekin tapansa mukaan kerskunut iskeneensä nuoren teatterinaisen, ja tämä tieto on tullut Pekosen hastateltavilta kirjaan. Ei sen kummempaa: Sanat sanoja vastassa. Mitä sitä lauseella jatkoin. En usko että juttu on kovin kiusallinen Tandefeltille, olihan Heikkilä valloittava runoilija. Oikaista tietysti saa ja pitääkin.

Seikkailemme jo Luxenbourgissa ja yritämme ajaa Ranskaan Villa Linnaan.

Sitkeä jälkiflunssa hellittää hitaasti. Eilen olisin käynyt Jyväskylässä katsastamassa yhden monologin nykyvaihetta, kirjoitin Kuokkalan patruunan Julius Johnsonin ja Joel Lehtosen kohtaamisesta, mutta näkeepä tuon myöhemminkin. Kunto Ojansivu sitä esittää.

&nbsp Tänään silti käväistävä tuossa Töölössä Mika Waltari -seuran tilaisuudessa todistamassa sattumuksista, jotka jäivät pois Unio Mysticasta. Sekä muutamista virheistä ja korjauksista, kun nyt tehdään pokkaripainosta. Ei mitään kovin merkittävää. Leena Laakso esitti kavalkadin Mikan kansikuvista ja muusta hauskasta. Ihmeen paljon väkeä painelee paikalle näillä pakkasilla.

&nbsp Tapasin Pultsi Karilan, josta on tullut Rööperin kundi. Istuttiin hetkonen Punavuoren Ahvenessa. Puhuttiin kas kummaa Afrikan tapahtumista. Mutta matkavalmistelut jatkuvat, ei auta viivytellä. Tässä on pientä lähdön jännitystä jo. Ahon jäljille Ranskaan. Kirja on kertaalleen kirjoitettu, nyt hiottava se kuntoon.

Gaddafia ei varmaan kellään tule ikävä, mutta diktaattoreillakin on eroja. Harmillisesti vaiensivat eilen aamutv:ssä sen nuoren egyptiläisen, joka yritti rauhallisesti kertoa mitä Mubarak on saanut aikaan. Kiintoisa vihje hänellä oli siitä, että Mubarak on edelleen Sharm-el-Sheikissä ja pitelee taustalla monia lankoja yhä käsissään. Muut kiivailijat siinä tukkivat tämän verkkaisemman kaverin suun poikkeavine käsityksineen. Egyptissä on aavistelevan hiljaista.

&nbsp Koko päivän käyn läpi Ahon Hajamietteitä kapinaviikoilta. Jännittävää, hätkähdyttävää reflektointia punaisesta Helsingistä. Onko niitä kukaan esitellyt ihan kunnolla? Merkintöjen arvo on niiden spontaanissa siistimättömyydessään. Tai ehkä Aho vähän stilisoi, mutta paljon aitoa purkausta hän jätti. Niitä on siteerattu armeliaan pidättyvästi. Moni pöyristyisi vieläkin.

&nbsp Näin pitkällä ollaan, Ranskan matka odottelee. Pikkuhiljaa valmistauduttava.

On ilmestynyt eloisa kirja heti alkuvuodesta, Aamu Nyströmin I. K. Inha. Valokuvaaja, kirjailija, kulttuurin löytöretkeilijä. Alaotsikon epiteetit kuvaavat hyvin Inhan monipuolisuutta. Aamuhan on meidän uuttera sihteerimme F. E. Sillanpään Seuran loistoajoilta ja vähän niin kuin (Marjan) sukulainen, joten kirjan valmistumista ja monia vaiheita on tässä jännitetty aikojen saatossa. Ja nythän kirja tuossa sitten komeilee Minervan kustantamana: hieno, rikkaasti kuvitettu ja elävästi taitettu opus, jossa riittää paljonkin tutkittavaa. Tässä jos missä voidaan vakuuttaa: kuvasuunnittelu tekijän! Aamu on noutanut omasta arkistostaan ennen näkemättömiä kuva-aarteita ja varustanut ne erilaisin vinjetein ja viittein, joten kirjan kulttuurihistoria täydentyy monelta laidalta.

&nbsp Vähän alaa seuranneena ja itsekin siihen osallistuneena voin vakuuttaa, että ei liene monta teosta, jota olisi yhtä palavalla rakkaudella ja antaumuksella tehty kuin tätä.

&nbsp Kun tämä on sukulaisen kirja sukunsa eräästä merkkihenkilöstä (muitakin siellä vilisee, arkkitehti Usko Nyström ja kumppaneita), niin kerronnan sävy on luonnollisesti familiääriä, tuttavallista, läheistä ja lähes ihannoivaa. Jotkut tyylin naivismit ovat kuin kedon kukkaset: Aamun perimmäisen idealismin heijastajina ne solahtavat kuvattavan ajan henkeen. Tuntuu että tässä kirjassa aurinko paistaa kaiken aikaa ja ihmiset ovat hyviä, ahkeria ja jaloja. Kukaties olivatkin. Suosittelen oivaa tutkimusmatkaa kulttuurihistoriamme ihmeellisiin saloihin.

&nbsp Totta kai sieppaan kirjasta päällimmäisenä sen, mikä koskee Inhan ja Ahon suhdetta. Heidän kummankin huimat pyöräretkensä, Inha puhui ”uljailusta”, Aho puolestaan ”polkupyöräraivoilusta”. Inha oli edelläkävijä, Aho seurasi perässä Saksaan ja Sveitsin alpeille. Kiintoisa on myös herrojen kirjeenvaihto Juhan historiallisesta todenperäisyydestä. Silloinhan Ahoa syytettiin Karjalan heimon häpäisystä, kun Shemeikalla oli se haareminsa rajan takana. Inha ilmaisee kriittisen kantansa yleistäen: ”Miehen ja naisen väli rajakarjalassa vielä on noin sanoakseni eetillisempi kuin muualla Suomessa.”

&nbsp Tähän on vielä palattava, aina voi löytyä uutta. Liitteet ovat ensi painoksauml;ivän esseistin aivoitusta! Kirjailija Tontti tahtoisi poistaa ruuan valmistuksen Suomen tontilta. Provokaatio voisi olla hauska, ellei se kuulostaisi ihan totiselta. Vain pinttynyt asfalttimies voi kuvitella, että maaseutu pysyisi virkistysalueena ilman asukkaita ja viljelystä. Kuka hoitaisi puskittuvat pientareet ja metsittyvät pellot ja tyhjentyvät maatilat? Kunta varmaan, suurilla varoillaan. Viljelijöiden perheet viedään betonireservaattiin. Palvelut paranevat veronmaksajien vähetessä. Näin sinkoilee intellektuaalinen oivallus maassamme.

&nbsp Real Madrid on kärsimässä Lyonia vastaan, mutta maaliton ensipuolisko ei innosta jatkamaan. Tuloksen näkee aamulla. Kuinka pyörryksissä onnesta olisinkaan ollut urheiluhulluuteni aikoina 50- ja 60-luvulla, jos tämmöiset matsit olisivat tulleet väreissä suoraan kotiin!

Tänään ajattelen Päiviä, joka viettää läksiäisiään SKS:ssa. Piti lähtemäni mukaan, mutta ihmeen ärhäkkä flunssa sekä pakkaset ja junien myöhästelyt saivat toisiin aatoksiin. Pysyn täällä, Aino vie terveiseni Päiville. Ensimmäisenä kustannustoimittajanani hän näytti kuinka homma toimii, silloin lähes kolme vuosikymmentä sitten.

&nbsp Täällä Hämeenkyrössä vietti läksiäisiään puolestaan Kari Häkämies, iloiselta vaikuttaakin ja vapautuneelta lehtikuvassa. Kuten muuan kyröläinen tuossa Heiskan lounaalla totesi, olihan se semmoinen taloudenpidon hevoskuuri, jota Hämeenkyrö tarvitsikin. Ainoana testamenttinaan Kari näkyy toivoneen, että kirjallisuustapahtuma Elämän sivut jatkuisi. Saapas nähdä millaisia värähtelyjä syntyy.

&nbsp Kun kuuntelin Jorma Ollilaa ja katsoin talouden piiskamiehen olemusta, alkoi tuntua hyvin välttämättömältä tavoitella jotain uusia vempeleitä tähän yhteydenpitoon maailman kanssa. Meistä kilpaillaan! Mutta kun mä olen ihan tyytyväinen Nokian vanhaan perusmalliin, saan sillä soitetuksi ja vastailluksi ja viestitetyksi sen verran kuin nyt asiaa ja ideoita on – mitä voittaisin pinnistämällä mukaan kovaan välinekilpailuun? Kokeilemaan jotain UUTTA. Taidan kuulua trendejä haistelevien innovatiivisten firmojen epätoiveasiakkaisiin.

&nbsp En kääntänyt edes lehtiä tänne, antaa Marjan nautiskella niistä. Olen ihan pussissa. Enkä sittenkään, kaikki ämyrit laulaa maailman tapahtumia kun vain sormea napsautan. Kun Nokia ja Microsoft lyövät aivot ja rahat ja hynttyyt yhteen, tuleeko meidän keskinäinen yhteytemme ja ymmärryksemme siitä sen paremmaksi? Kunhan edes työpaikkoja säilyisi.

&nbsp Rauhanturvaaja kaatui. Eikö voitaisi käyttää tätä kunniakkaampaa ilmaisua. Sotaahan se on tavallaan. Jotain paradoksaalista on siinäkin, että suomalaisen yliluutnantin täytyy uhrata henkensä, jotta pari miljoonaa afgaanityttöä saa istua koulussa. Kaunista ja arvokasta, mutta mitä kaikkia muita pyyteitä rauhanturvaamisessa on liossa. Läntisen suurvallan, ehkä koko läntisen demokratian etäpesäkettä siellä suojataan.

Ystävänä tällä haavaa yksinäisyys Villa Viehätyksessä, ympärillä täydellinen työrauha. Pakkanen paukahtelee, aurinko kilottaa keltaisena hohtavien hankien yllä. Mikä ollessa.

&nbsp Paavo Lipponen olisi sopiva vanhan ajan presidentti, jyrähtäisi silloin tällöin. Ei taida ryhtyä, koska valtaa on riisuttu eikä läpimenokaan olisi varma. Sauli Niinistöäkin arveluttaa liian laiha vaikutusvalta. Muita päteviä ehdokkaita ei sitten olekaan

&nbsp Päivällä kun Heiskan lounaalle ajelin kuului radiosta ahdistunut vaikerrus siitä, että presidentin vallasta ei ole vielä kaikkea saatu karsituksi. Varsinkin vasemmisto on pettänyt toiveet. Kuinka rasittavaa on kestää presidentin vallan rippeitä? Olen elänyt vahvojen presidenttien aikaa enkä muita siitä kärsineeni. Synnyin Mannerheimin ollessa presidenttinä, kävin koulua Paasikiven aikana, opiskelin Kekkosen vallantäyteyden auringossa, paiskin töitä Koiviston vapautuneina aikoina… Hyvää turvallista aikaa, kaikkien vaikeuksien keskellä. Onko riisuttu aika ollut parempaa? Miksi vaikkapa keskustan puoluekokouksessa valittu pääministeri edustaisi laajempaa kansanvaltaa kuin suorilla vaaleilla valittu presidentti?

&nbsp Kalle Haatasen tontilta kuulee muutenkin hohdokkaita ajatuksia elämän ja yhteiskunnan nurinkurisuuksista. Jos elämä alkaa kulkea liian helposti, kannattaa kuunnella kuinka lohduttomasti kirkastettu älymystö valittaa.

&nbsp Eikös Lauri Meri nyt kohtele liian nuivasti Lillanin Den Girige -tulkintaa. Minusta hiukan rujo kulma saituuden satiiriin antoi riittämiin koomista pohjaa, hauska sitä oli katsella. Ei nyt mikään uutuudellaan tärähdyttävä näytelmä hassuine yhteensattumineen, mutta elegantti tavallaan.

&nbsp Muuten, en useinkaan keskity kuuntelemaan runoutta, en ainakaan kokonaiseksi tunniksi. Eilen illalla oli poikkeus: Martti Mäkelä tulkitsi Teemalla Lasse Heikkilän pitkiä puheenomaisia runosarjoja niin miehekkään puhuttelevasti, että sitä oikein pysähtyi kuulemaan, koko ohjelman ajaksi. Aikamoinen suoritus lausujalta, kuvallinenkin toteutus miellyttävän tyyni, turhia kuvittamaton. Heikki Huttu-Hiltunen vastasi taustatöistä.

&nbsp Ja kiitos nyt kun siellä radiossa taas luetaan keskipäivällä oikeita mietelauseita, tänään Markku Envallin uunituoreesta kokoelmasta. Nämä nääs ainoat kumppanit täällä, tv ja varsinkin radio.

Bo Carpelanista kirjoittaa Pekka Tarkka hienon nekrologi Hesariin, siihen ei ole lisäämistä. Veteraanit poistuvat, Jomppa Ojaharju äsken ja nyt Bo. Jompan kanssa joskus kohtasimme, Kosmoksessa tai muualla, hänhän oli hyvin kontaktihaluinen ja reipas ottelija lyhyissäkin sananvaihdoissa. Hänen kirjailijakohtalonsa askarrutti. Kuinka hänestä tuli omakustanteiden itsemyyjä, sitkeä sinnittelijä siinäkin vaiheessa. Bo oli hänen aristokraattinen vastakohtansa.

&nbsp Carpelan väitteli Gunnar Björlingistä 1960. Ei hän ainoa akateemisesti kompensoitunut kirjailija ole, Kirsti Simonsuuri tai Markku Envall tulevat heti mieleen. Samalla muistan A. Tuurin ja E. Paasilinnan hauskan keskustelun (jommankumman esseeseen ikuistettu), missä herrat pohtivat, onko yhtään merkittävää kirjailijaa, joka olisi suorittanut yliopistotutkinnon kirjallisuudesta. Eivät muistaneet yhtäkään, tietenkään.

&nbsp Christer Kihlman oli ruotsintanut Molièren näytelmän Den Girige, jonka näimme ensi-illassaan Lillanissa. Suhahti siinä teatterihistorian siipi, kodikas Lillan täyttää jo 70 vuotta. Oma katsojanhistoriani on noin puolen vuosisadan ikäinen. Aina olen siellä viihtynyt, niin tälläkin kerralla. Asko Sarkola on virtuoosi Harpagonin housuissa, aivan suvereeni jalkojensa kulloistakin asentoa myöten. Huomio kiintyikin Sarkolan ruumiinkieleen, se kertoi enemmän kuin sanat tai naamanväänteet. Jos vertaa muistikuvaan, jonka Masi Viirosen äänenmuunnosta myöten järkyttävä suoritus jätti aikanaan TTT:ssa, niin tämä oli sulavampi, elegantimpi, samalla jotenkin rujompi-luistavaa ja karheaa salonkiteatteria. Pieni näyttämö on kappaleelle eduksi. Ralf Forsströmin lavastus mainio, osuvasti saiturin maailmaa karakterisoiva.

&nbsp Lillanin ensemble noudattaa kamariyhtyeen tavoin Neil Hardwickin ohjauspuikkoa ilmeisen vaivattomasti, palvelijoita myöten. Eeva-Liisakin siellä huiskutti olemattomia pölyjä, häneltä saimme liput, kiitos vaan.

&nbsp Painelimme kiljahtavassa pakkasessa vielä Königin yläkertaan lämmittelemään, hyppimään K50 discoa, joka puolestaan täytti vasta viisi vuotta. Johtajatar Lilu oli vauhdissa ja kehui joukkojaan: viisi vuotta eikä yhtään järjestyshäiriötä. Siellä onkin tanssiväki jatkuvasti lisääntynyt, fiksuuntunut ja kaunistunut. Nautimme sähinästä ja liikunnosta puoleen öihin.

Historiallinen päivä, helppo muistaa symmetrisestä päiväyksestään.

&nbsp Kansa kaatoi hallitsijan – vanha tarina, vaikuttava näytelmä, mutta ketkä vaikuttavat kulisseissa? Kun Horemheb ryhtyi palauttamaan järjestystä Thebassa, kansaa hänkin tarvitsi omiin etupyyteisiinsä. Hän pelasti Egyptin Ekhnatonin aiheuttamalta sekasorrolta. Nyt murrettiin rautainen järjestys, jota on jatkunut ainakin toisesta maailmansodasta alkaen ja aikaisemmin vielä raskaampana, jos luemme Mahfuzin loistavia romaaneja vanhasta Kairosta. Armeija hoitaa nyt vanhan vallan rakenteita. Kuka uskoisi, että demokratia tulee valona säkistä pimeyteen.

&nbsp Haavikon vanhaa lausetta voisi toistaa: kun kansa saa vallan niin kuka sen saa. Ensin armeija, sitten muslimien veljeskunta? Eivätkä ihmisoikeudet silloin ainakaan helpotu.

&nbsp Olisiko Nokiankin taru lopussa? Voidaan hyvästellä suomalainen ihme. Yritys sulautuu, hoikkenee ja muuttuu. Työntekijöitä saadaan kävelemään, mutta innostaako laihdutus ja liitos markkinoita. Ensimmäinen reaktio on pettymys ja kurssin romahdus.

&nbsp Ulkopoliittiset vuodot järisyttävät Suomea ja antavat armeliasta tuulensuojaa suurelle muutokselle. Mutta paljastuuko uutta vai vahvistuvatko vain vanhat kuiskitut huhut. Suomi on uinut amerikkalaisten kylkeen ja uskaltaa yrmiä Venäjälle. Mutta kuinka on toimittu unionissa? Siitäkin vielä jotakin repeää. Hauskaa aikaa varsinkin toimittajille, kolumnisteille ja kommentaattoreille. Kansa ei tiedonkuljetuksista suuremmin hätkähdä.

&nbsp Kaiken myllerryksen keskellä täällä yksi lukee kaikessa rauhassa – Ahon Juhaa. Voiko kauemmas karata päivän kiihdyttävistä uutisista. Kirja on jopa parempi kuin muistin. Ihmiskauppaa siinäkin kuvataan, miltei Sofi Oksasen Puhdistuksen hengessä. Sillä on ensi-iltansa New Yorkissa. Marja on ensin kasvattajansa Juhan uhri, tosin mies kohtelee häntä nöyrästi ihaillen ja kunnioittaen. Mutta naisen tahtoa ei ole kysytty, ja kun hän sitten hyppää puolitietoisen tahtonsa mukaan Shemeikan venheeseen, hänen käy vielä hullummin. Ei hän sittenkään ole kauppatavaraa, vaan oman kohtalonsa kuljettama lastu koskessa, omien haaveittensa ja viettiensä viemänä hän kolhiutuu, mutta jää terveenä henkiin toisin kuin molemmat miehensä. Ahon nerous on siinäkin, ettei hän osoita sormella ketään osapuolta. Ei ihme että tätä on plankattu niin paljon filmissä ja näyttämöllä.

&nbsp Käytiin kuvaajan kanssa Ahon patsaalla tuolla Armfeltintiellä, hyytävä tuuli ja pakkanen. Tuolta parvekkeelta Aho on katsellut merelle, haikaillut kaiketi kalavesilleen. Hänen entinen kotitalonsa on hienosti kunnostettu, paras talo kaupungissa. Mutta sieltäkin Aho häätyi, koska ei tahtonut omistaa mitään. Siellä eli punakapinan pelontäyteiset viikot. Niihinkin palataan.

&nbsp Mitä miettii Mubarak Sharm-el-Sheikissä? Diktaattorin kukistuminen on kiitollinen aihe, Waltarikin sitä käytti useamman kerran ja moni muu. Joku vielä kirjoittaa tästä kaikesta suuren teoksen.

Muistoista rikas Elinan päivä, täynnä liikettä.

&nbsp Vauhtia Hämeenkyröstä. Siellä on valmistunut kuntastrategian luonnos, joka ainakaan lehtitietojen mukaan ei tunne sanaa ”kulttuuri”. Maapoliittinen ohjelma on tekeillä, mutta ei kulttuuripoliittista. Asia tuskin kiinnostaisi, ellei kunta itse olisi nostanut itseään tikunnenään nimeämällä itsensä virallisesti ”kulttuurikunnaksi”. Siellä kai kuvitellaan, ettei se mitään muuta edellytäkään kuin nimen. Kunta voisi katsella päältä, kuinka yhdistykset ja yksityiset jotain yrittävät sinnitellä, ja tarjota sitten näille tilojaan. Siinä koko strategia.

&nbsp Mutta luulisi, että ihan aivovoimisteluna olisi hauska koetella, millainen kulttuuristrategia siellä syntyisi, jos asiaan paneuduttaisiin. Olkoon siitä sitten käytännön hyötyä tai ei.

&nbsp Näitä kuntastrategisia kysymyksiä selviteltiin myös iltapäivällä, kun täällä Helsingin Tieteiden talossa istuttiin Vanhan kirjallisuuden päivien hallitusta ja päälle ohjelmavaliokuntaa. Sastamalassa on tehty suuri satsaus kirjallisuuteen, on upouusi Pukstaavi eli kirjallisuuden keskus ja sitten nämä vanhat päivät, ja näiden keskinäistä yhteistyötä on syytä tutkia. Mutta paradoksina hyvät hankkeet otetaankin paikallisen kirjaston selkänahasta! Sen palveluja heikennetään samalla kun suurempia piirtoja kirjan merkeissä vedellään.

&nbsp Tällaisia pohdimme ja samalla viilasimme viimeistellen tulevan kesän ohjelmaa teemasta Rikos. Nyt se on niin hyvässä kunnossa kuin toivoa saattaa, enää tarkistettava painoon menevä käsiohjelma. Tapaamisiin siis Sastamalassa, missä edelleen tunnetaan myös nimi Vammala. Siellä sekä vanha että uudempi kirjallisuus kukoistakoon.

&nbsp Kokouksista painelin Kalevalaisiin naisiin Runeberginkadulle vielä kerran todistamaan Aila Meriluodon elämästä ja runoudesta. Viehättävä ilta, tupa täynnä intelligenttejä ja lukeneita naisia, jotka reagoivat ja keskustelivat vilkkaasti. Monet puolet runoilijan elämässä herättivät ihmetystä jos ihastustakin. Kun paikalla oli niitä, joille Lasimaalaus jo ilmestyessään 1946 merkitsi unohtumatonta elämystä, keskustelussa oli perspektiiviä ja syvyyttä. Toin pienen rasian tuliaisena Marjalle, ja hän sen sisältöä ihastuksissaan kokeili kaulallaan ja korvissaan.

&nbsp Niin, tämän tapaiset aktiviteetit eivät kaipaa yleistä strategiaa tuekseen, vaan vahvaa traditiota ja muutamien aktivistien mukaansa tempaavaa intomieltä. Mutta pienessä kunnassa julkinen rohkaisukin voisi saada ihmeitä aikaan, oi armaat kyröläiset.