Perjantai 29.4.11

Melko mahtava päivä. Juuri kun keskityttiin brittien häihin, Kirsti Mäkinen soitti ja onnitteli: – Sinusta on tullut Bonnierin kirjailija! Olin vähän ällikällä. Pian Mari Wärri soitti WSOY:stä ja kertoi Bonnierin ostaneen yleisen kirjallisuuden. Pari muutakin viestiä tuli samasta asiasta. Milteipä ilahduin, avaahan se mahdollisuuksia vähän laajemmalle. Kannatan pohjoismaista yhteistyötä, se oli jo Ahon ja Sillanpään linja. Antaa mennä vaan, seuraillaan tilanteita. Kun Anna Baijars vielä lähetti aiheesta perustelevan sähkökirjeen samana päivänä, voi sanoa WSOY:n hoitaneen ainakin tiedotuksen ensiluokkaisesti omille kirjailijoille.

Tässähän olisi kaikenlaista arvattavaa, mutta jääköön. Myös Otavan kanssa tulen hyvin toimeen. Kirjoittajan kannattaa keskittyä omaan työhönsä ja jättää kauppa- ja kustannusspekulaatiot sen alan ammattilaisille.

Katsottiin sitten rauhassa häitä Marjan hyvien tarjoilujen voimistamina. Monet muistot palasivat. Dianan ja Charlesin häitä katseltiin Hämeenkyrössä 1981, sillanpääläisiä mukana tupa täynnä, kun Saavutuksessa ei ollut televisiota. Taisi olla muitakin naapureita. Valtava tunnelma. Nyt ihailimme Katen ja Williamin hillittyä, tyylikästä onnea vähän pienimuotoisemmin. Vaikuttavaa, tällaista tarvitaan. Ihmisen on hyvin luontaista eläytyä toisten onneen ja loistoon. Kiinnitti huomion, kuinka hallitusti ja rauhallisesti poliisi johdatti valtaisia kansanjoukkoja. Oli myös kiva katsella näinkin pitkään Lontoon tuttuja näkymiä, siellä asuneena ja monesti käyneenä.

Kävin vielä Ailan luona Arkadiankadulla, puheltiin tietysti Bonnierin kaupasta. Aila sitä iloisena kannatti. Hän on sentään WSOY:n vanhin edelleen julkaiseva kirjailija ja Ruotsissa pitkään asunut. Nautimme latvialaista shampanjaa ja Aila antoi uuden runokokoelmansa Tämä täyteys, tämä paino. Sitä ei ole kumma kyllä vielä arvioitu Hesarissa. Aila kaivoi esiin Aamulehden hienon arvostelun (tietysti Matti Kuuselan) ja muutaman muun maakuntalehden. Yhdessä todettiin joistakin runoista: ”dementoitunutta huhuilua”. Sekö Ailaa nauratti, vähän loukkasikin. Ehdotin että hän panisi sen seuraavan kirjansa nimeksi. Se vasta naurattikin.

Luin ääneen runon sieltä, toisen täältä, ja Aila kertoi kikatellen niiden taustan. Kuka missäkin on aiheena, miehiä tietysti ja muutakin. Kuinka kuivaa olisi analysoida ja tulkita näitä vain puhtaana runoutena. Huumoria ja itseironiaa on enemmän kuin Ailan entisissä runoissa. Vanhuus on hänet vapauttanut. Kun joku runoudentutkija alkaa joskus tätäkin tutkia, tervetuloa haastattelemaan jos kiinnostaa. Tai parasta mennä heti kuulemaan runoilijan suusta, kuinka runot ovat syntyneet. Mulla kun ei ollut nauhuria mukana. Eikä Aila siihen olisi niin hauskasti pulpunnutkaan.

Kiira Korpi pyllähti, ainoa pikku miinus loistavassa päivässä.

Torstai 28.4.11

Pidin minäkin Benin puhetta valtiopäivien avajaisissa railakkaana, poikkesi kaavasta ja sisälsi oikeaa asiaa tavanomaisten rituaalipuheitten sijasta. Jospa tällaisesta aukeaa uusi rohkeampi perinne. Varovainen presidenttikin näytti hytkähtelevän myönteisesti yllättyneenä. Väliaikainen rooli antoi puheelle liikkumavaraa. Hauska oli Benin ”sanatarkka” käännös roomalaisesta viisaudesta Vox populi, vox dei. (Kansa on puhunut, pulinat pois.)

Kun kuuntelin ekumeenista palvelusta toisella korvalla, Benin ääni erottui sielläkin sanaa lukemassa. Hänestä olisi voinut tulla myös merkittävä opettaja synagoogaan.

Edustaja Eerola heitti melko ronskin kommentin siitä, että jos persut olisivat oikeita natseja, he eivät olisi äänestäneet Zyskowiczia puhemieheksi. Minuakin harmittaa sellaisten jykevien määritteiden kuin ’natsit’ tai ’fasistit’ löysä heittely. Siihen sortui jopa Sofi Oksanen, joka on ottanut tavakseen mollata suomalaisia ulkomaan lehdille. Jostakin tyhmän vanhoillisesta taidelohkaisusta on pitkähkö matka vielä kirjarovioihin tai taiteilijain polttomerkintään. Joku kohtuus kuuluu kai kirjailijankin käsitevarastoon. Samoin Soinin nimittely fasistiksi kertoo vain plakaatinkantajien alkeellisesta tai olemattomasta historiakäsityksestä.

Pientä leimaamista yritettiin vielä A-talkissakin heiveröisellä menestyksellä. Jan Andersson ei pääse eroon eikä kai haluakaan ylimielisen ivallisista asenteistaan. En usko, että kuulusteleva tyyli enää palvelee poliittista keskustelua. On jotenkin hassua kaivaa yhä uudestaan esiin Jussi Halla-ahon vanhoja blogikirjoituksia. Se osoittaa vain, että uusia aseita ei löydy. Tietysti kohteet valitaan eri perustein. Onkohan koskaan vastaavissa yhteyksissä kaivettu esiin vaikka Jaakko Laakson tai Erkki Tuomiojan vanhoja kannanottoja. Pohjanoteeraus saavutettiin joku vuosi sitten, kun Leif Salmén osoitti sanoin ja elein syvän rasistisen vihansa ja halveksuntansa Halla-ahoa kohtaan. Siitä arvatakseni alkoi Jussin rakettimainen nousu. Poika selviää nykyisin tulituksesta tyynellä rutiinilla, ministeriainesta.

Katsottiin KAVA:n (vanha kunnon Elokuva-arkisto) teatterissa Waltarin käsikirjoittama Suomen ensimmäinen lottaelokuva Tyttö astuu elämään (1943), jota ei ole koskaan esitetty televisiossa eikä paljon muuallakaan, eikä sitä nähty nytkään. Loppu puuttui tässä Waltari-seuran esityksessä. Jäätiin toiveissa odottamaan, että elokuva nähtäisiin joskus myöhemmin loppuun saakka, kokonaiseksi konstruoituna (negatiiveja on säilynyt, ääntä ei kaikin osin). Tuottaja oli yrittänyt hätäpäissään tuhota elokuvan sotien jälkeen, mutta riittävästi on jäänyt keloja, jotta ainakin isänmaallis-riipaiseva tyylilaji selkeni, Ansa Ikonen pääosassa kovien kokemusten karaisemana lottana. Kyllä tämän jo tv:ssäkin kestäisi katsoa, kunhan kunnon kopio rakennellaan.

Keskiviikko 27.4.11

Veteraanipäivän Studio 55:ssä Ilmari Hakala kuvaili vanhoja taistelupaikkoja ja niiden nykykuntoa. Pääsisipä vielä käymään Taipaleenjoella, viimevuotinen yritys peruuntui. Muitakin hyviä kohteita tuossa vilahteli, vaikkapa Tolvajärvi. Ilmari on näiden paikkojen paras opas, tehtiin aikoinaan hyviä Hiidenkiven lukijamatkoja Karjalan korpiin; ehkä vielä pääsen hänen kelkkaansa.

Päivän pääjuhlaa Turusta katselin loppuolelta, kävin ensin Seela Sellaa tervehtimässä ja Israelin terveisiä viemässä, kun hän esiintyi tuossa naapurissa Agricolan kryptassa. Tavattomasti väkeä vetävät näköjään nämä senioritapaamiset, kirkko on muutenkin, esim. hyväntekeväisyyslounaillaan, avautunut meille lähikulmien asukkaille. Seela tuskin kuuli ensimmäistä kertaa, kuinka hyvä opas hänen poikansa Ariel onkaan.

Näyttelijöitä täällä pyörii muutenkin, eilen törmäsin Heikki ja Eija Nousiaiseen tuossa vakidivarissani Välkesalmessa, hankin vähän lisää Ozia ja tähyilen sitä Collinsin ja kumppanin suurta Jerusalem-opusta.

Niin siellä Turun juhlassa tuli Yrjö Jylhä esiin pariin kertaan kuten pitääkin, Sillanpääkin tietysti. Kun Turun kaupunginteatterin veteraani Heikki Alho lausui miehekkäästi Jylhää, tuli siitäkin mieleeni, että Taipaleenjoen esitykset lähestyvät jälleen Ilmajoella kesäkuun puolella. Sieltä Agricolan kryptastakin olivat joukolla lähdössä oopperamatkalle. Esitykset on myyty saamieni tietojen mukaan miltei loppuun ilman minkäänlaista mainosrymistystä.

Radion alkama sarja jatkosodasta tuntuu pätevältä. Kun Johan Bäckman äsken julisti tv-dokumentissa, että koko suomalainen sotahistoria on suuri väärennös, on sitä mahdoton ymmärtää kun kuuntelee Henrik Meinanderin ja Ohto Mannisen maltillisen seikkaperäistä selvitystä Suomen liittymisestä Saksan aseveljeksi. Kuinkahan puhtaat paperit Venäjän historioitsijoilla on nimenomaan objektiivisista sodantulkinnoista?

Kun Marja on Turussa käymässä, painelin illalla viimein katsomaan sen Iltapäivän Toscanassa, jota monta kertaa meinattiin mutta aina se jäi. Se nyt kumminkin on elokuva, joka pitäisi nähdä nimenomaan vaimon kanssa y