Panu Rajala

Kyröskosken paikallishistoria alkaa uudelleen kiinnostaa, kun kiertelimme serkkujeni Kivimäen Ullan (Lehtisen) ja Kaijan kanssa kylää ristiin rastiin. Muistoja heräili, tytöt kertoivat ihmisistä, vanhoista taloista, entisistä ajoista. Paikallistin nyt vasta Leena Janakan, myöhemmin Päätalon, kotitalon. Kaiskollakin poikettiin serkkuani Oskua ja Onervaa tervehtimässä.

Arvokas vierailu vapautti minut jopa aamun jalkapallokisasta. Eilen saunoimme ja nautimme. Elämä tuntui auteriselta. Tänään ajoimme lounaalle Tampereen liepeelle vielä yhden serkkuni Kivimäen Timon ja vaimonsa Leenan hoiviin. Huomasin kuinka omatkin lapsuuden ja nuoruuden loma-aikojen muistoni Kivimäestä ja Kaiskolta heräilivät. Silloisista kavereista Pekka Ritamäki on julkaissut näiltä vaiheilta pienen kirjasen Kylä vailla nimeä. En kyllä koskaan mieltänyt kuvattua aluetta omaksi kyläkseen, pidän sitä elimellisenä osana Kyröskosken tehdasyhteisöä. Tuttuja väläyksiä kirjasta löytyy jos vieraampiakin.

Kyröskoski on edelleen kirjallisuudessa jokseenkin kuvaamaton, hyvin omaleimainen taajama. Sekä Sillanpää että Päätalo ovat sitä sivunneet, saattaa olla muitakin palasia. Paikallishistoriaa on paljonkin koottu ja painettu eri julkaisuihin. Kuvataidetta ja valokuvia on tavattomasti. Eira Stenberg asui aikanaan Kyröskoskella, mutta onkohan käsitellyt sitä ja missä.

Antoisat ja seuralliset pari päivää päättyivät naapurin leikkimökin avajaisiin illalla. Meillä on parhaat mahdolliset naapurit, lähinnä tuolla mäellä Lauri ja Paula Ylivakeri tarmokkaine lapsineen. Sanni on uutukaisen leikkimökin pieni emäntä ja Perttukin kovasti pinnistelee. Mukana isovanhemmat sekä Auttilat. Tämän joukon apuun ja tukeen voi aina luottaa.

Hämeenkyrön Sanomat päätteli aivan oikein, että kukaan ei ole kiinnostunut siitä mitä Rajala taas jaanaa siitä Sillanpäästä ja jostain Ahosta Töllinmäessä; niinpä lähettämääni puheenvuoroa ei lehdessä julkaistu. Riitti muuta mielenkiintoisempaa. Tosin esitykseni mainitaan lehden selostuksessa komealla nimikkeellä ”juhlapuhe” mitä se ei ollut, kun ei ollut juhlaakaan. Täytyy yrittää muuta kanavaa ja pistää sitten näille sivuille.

Näiden sivujen uusi otsikkokuva on tietysti Töllinmäestä kuten fiksut lukijat huomaavatkin.

Arvo Salo on kuollut. Viimeksi tapasimme, kun hän kävi Myllykolussa katsomassa Hurskasta kurjuutta 2003 ja osallistui pieneen jälkitilaisuuteenkin Kutsumuksessa. Virkeässä vedossa oli Arvo silloin, vaikka liikkui hitaasti. Minulta jäi sitten se Arvon Ouraooppera Merikarviassa lopultakin näkemättä.

Oopperan merkeissä teimme ainoan yhteistyön, Vallan miehet, jonka tuotin 1980-luvulla ollessani Mtv:n teatteripäällikkönä. Arvon kirjoittamisintoa vauhditettiin säännöllisillä saunailloilla yhtiön tiloissa, sparraajina mm. Lasse Lehtinen, Antti Tuuri ja Maarit Tyrkkö. Kekkosesta paljon puhuttiin, sisäpiirin juoruja kuulimme Arvolta ja monia muita mietteitä. Riimillistä tekstiä oopperaan alkoi syntyä rivakassa tahdissa. Muistan kuinka hauskaa niitä oli availla kirjekuorista ja ensimmäisenä lukea. Arvo oli yhteistyöihminen kuten Juhani Aho, hän kaipasi seurusteluryhmää, joka syötti hänelle ideoita. Monet hänen kirjalliset suunnitelmansa jäivät kesken tai tekemättä, muistelmienkin toinen osa, kukaties juuri vauhdittavan ryhmän puutteessa.

Arvo oli ennen kaikkea sosiaalinen esiintyjä, Vanhan ylioppilastalon tähti niin Lapualaisoopperan aallonharjalla kuin lukemattomien paneelien poleemikkona. Opiskeluaikoina häntä mentiin joukolla kuulemaan, ja jos Saarikoski oli mukana, sali oli nuijalla lyöty. Innostavia aikoja, radikaalit huulet lentelivät, mukava niitä on muistella vaikka eivät suuriin kumouksiin johtaneetkaan. Uudet ajatukset kuitenkin virkosivat.

Radion nauhanäytteissä nyt iltapäivällä Arvo puhui jo kuin vanha valtiomies. Juhani Niemi kirjoittaa Hesarissa keskiviikkona (jolloin tätä naputan) hyvän tietorikkaan nekrologin ennen muuta kirjailija Salosta. Meillä laitoksella Jussi tutki aikoinaan Saloa ja piti jonkun esitelmänkin aiheesta. Aamulehti tyytyy niukkaan rutiinijuttuun. Veikkaan että Arvo Salon merkitys vielä nousee, kun äskeisten vuosikymmenten historiaa kirjoitetaan.

Marja johti taas jumppaa illalla, ja saunassa Ari Suutarlan kanssa tarkistelimme tulevan Islannin matkan ohjelmaa kuntoon. Valmentaudun lukemalla Laxnessia, loistava kirjailija. Mikä hurja lapsen syntymän kuvaus romaanissa Läpi harmaan kiven (1934-35), sellaista en ole tavannut missään. Ja nyt aamulla, kun puoli neljältä heräsin, luin niin hienon talviaamun kuvauksen, että alkoi tämä suvikin muuttua talveksi. Laxnessiin vielä palaillaan.

Töllinmäessä tavattiin; perinteinen kesäpäivä keräsi puolisensataa kävijää, sää suosiollinen, kaffeeta saatiin ja pullaa, Tuulikki Nikkilä laulatti ja minä puhuin. Mutta sitä ennen Marja luki Taatan kirjeen vuodelta 1948, jonka Kirsti Salin vastarannalta huusi Sastamalan kirjahuutokaupassa (25 e). Hauska kirje se onkin: Viljo Vuorisen kanalassa uhkaa haudonta epäonnistua, kun sähkövirta on katkennut, jolloin Taata vetosi jämerin sanoin sähköyhtiö Hieruun tilanteen pelastamiseksi.

Selostin omassa esityksessäni sitä, kuinka Sillanpää tapasi kaksi kertaa Juhani Ahon ja millainen yhteys kirjailijoiden välille syntyi. Voi sanoa hyvällä syyllä, että Sillanpää tempaisi Ahon manttelin harteilleen tämän kuollessa 1921: hän hankkisi sen Nobel-palkinnon, joka Aholta jäi saamatta. Ahon hajamietteet kapinaviikoilta ja Sillanpään Hurskas kurjuus edustivat yksinäisiä tilityksiä kaiken huuman ja koston keskellä.

Puheenjohtaja Jussi palkitsi meidät lounaalla näistä suorituksista, vähän samaan tapaan kuin Seet Järvinen Sillanpään novellissa ’Ohjelmaa’: tulkaa plikat puhvetin puolelle, teitin ei tartte maksaa kun olette ohjelmaa. Muuten kun Jussi mainitsi Paavo Nurmen turkulaisuuden edustajana avauspuheessaan, muistelimme kuinka tyylikkäästi entiset urhot Nurmi, Paavo Yrjölä, Tapsa Rautavaara hoitivat urheilu-uran jälkeisen elämän verrattuna näihin nuorempiin rymyveikkoihin.

F. E. Sillanpään Seura on siis hyvin hengissä huolimatta tästä välikesästä, joka näillä main kuluu suurten remonttiponnistusten merkeissä.

Olipa vaan ajettava viimein sinne Seleentakusten kesäteatteriin Ikaalisten Röyhiön perälle, josta on monta juttua kuultu. Kun Marja lähti lapsenlapsen paimeneksi Turkuun, Artsi suostui ajomieheksi ja Saarakin mukaan; pyörällä matka olisikin aika tappava näillä helteillä.

Suti Aittoniemi on taannoin näytellytkin muhkeasti meillä Myllykolussa ja tehnyt aiemmin yhden näytelmän Röyhiöön; tämä Lentäjäluutnantti Linkreenin kiimaviikko on toinen. Mitähän tästä voisi sanoa. Paikka on mainio notkelma kylätalon pihasta ja katsomoa laajennettu, jotta siihen mahtuu 500 katsojaa. Katsomo tuli täyteen suomalaisia. Jotakin tässä siis täytyy olla.

Sutin näytelmä on niin sui generis, omaa luokkaansa, että se oikeastaan putoaa kokonaan hyvä-huono akselilta. Sitä ei voi verrata mihinkään. Se on äärilleen venytetty vitsi, joka esitetään paikallisin voimin niin lapsellisen kömpelösti, että siitä melkein viehättyy ellei välillä kiusaantuisi. Se on reilua junnaavaa vanhanaikaista kyläteatteria, jossa kaikki asiat selostetaan perusteellisesti. Sutin kunniaksi on mainittava, että hän ei urheile vituilla ja perseillä kuten niin monet tekstinvärkkääjät. Hän kertoo sakean jutun jotensakin puhdashenkisesti, omalla tavallaan kuten sanottu. Ronskeimpia lohkaisujaan hän tuntuu säästelleen.

Samaa aihetta, laestadiolaisten ja varsinkin korpelalaisten seksuaalitapoja on aiemmin käsitellyt Ilpo Tuomarila huomattavan räikeästi ja suoden näyttelijöille anteliaita itsehäpäisyn tilaisuuksia. Tässä pysyttiin hyväntuulisesti kohtuuden rajoilla, vaikka annettiin ymmärtää kaikenlaista. Suti voisi olla kohtalainen vanhan kansan novellisti, kun saisi hyvän editorin tuekseen.

Mutta mietteisiin joutuu, kun laittaa rinnakkain tämän ja Hämeenkyrössä nähdyn Kuningasjätkän. Kumpikin varsinaisia perussuomalaisuuden havaintoesityksiä. Ja kumpikin muuten naisen ohjauksia, tämä Marja Nurmisen. Tuloksena yksiselitteistä seksivoittoista hyvää makua karttelevaa pölhöteatteria, joka tahtoo näyttää kuinka helposti höynäytettäviä naiset ovat. Aikamme tiedostavan naisen luulisi vajoavan myötähäpeästä penkin alle. (Saara melkein vajosi, mutta säilytti malttinsa.) Onko katsojakunta tahallaan taantunut jonnekin 40-ja 50-lukujen mieltymyksiin? Jolloin eliittiä irvaileva kansanomaisuus Repe Helismaan johdolla vietti riemuvoittoja. Mille kansa oikein nauraa? Tässä kahteen kertaan niinkin tuoreelle tokaisulle kuin: ”Haista paska!” Tee näille sitten jotakin kohottavaa teatterintapaista.

Neljättä hääpäiväämme vietimme ensin kukkasin ja lahjoin parvekkeella ja sitten ajelemalla kauemmas länsirannikolle Yyterin sannoille lekottelemaan. Näin täydellinen lomapäivä on harvinaisuus, ja siitä otettiin kaikki ilo irti. Yyterin rauhallisella rantaosuudella on perin lokoisaa, ja meressä vilvoittavaa uida, vaikka ranta onkin matala kahlata. Kansa kuului dyyneillä puhuvan äänekkäästi Matti Nykäsestä ja äsken kuolleesta Mika Myllylästä.

Jatkoimme Reposaareen kalaravintola Merimestaan: hyvä seisova pöytä ja komeat näköalat merelle. Suositeltava paikka.

Ja sitten mutkittelimme pikkuteitä Noormarkun ja Lavian ja Suodenniemen kautta kohden kotomaisemia. Hauska on joskus katsella aitoa Satakuntaa, erityisesti Ahlaisten hyvin säilyneet kylänäkymät miellyttivät silmää.

Hellettä hellitti iltauintiin saakka. Täydensimme kansanomaisen juhlapäivän seurailemalla tv:stä Seinäjoen tangoja, nauttimalla vähän viiniä ja muistelemalla onnellisia yhteisiä vuosiamme, joita muutamia on jo ehtinyt kertyä. Aika tuntuu itse asiassa pitemmältä, kuin olisimme jo vanha vakiintunut ja silti nuorenmielinen pariskunta. ”Pienikin hetkinen kanssasi on ikuisuus”, siteerasi ilkikurinen vaimoni.

Nythän Vanhan kirjallisuuden päivät levisi mediaan hyvinkin näkyvästi, kun tässä lehtiä ja muuta selailen. Itse aihe, teema, vetää aina tehokkaammin kuin parhaatkaan kampanjat. Niin näkyy käyneen tässäkin. Toimittajat haluavat yleensä itse keksiä sen, mistä kiinnostuvat. Hyvä kun kiinnostuivat rikoksesta, vanhoista kirjoista ja Juhani Ahosta, vähän sarjakuvistakin.

Ne jotka tulevat ensimmäistä kertaa Sastamalaan ja Sylvään koululle hämmästyvät säännönmukaisesti tapahtuman laajuutta. Se on todellinen kansanjuhla, valtavat yleisöt ja ahkerat ostajajoukot. Hyvä säilyttää tällaisia yllätyksen mahdollisuuksia. Jopa Pitko myönsi, että päivät onnistuivat, kun aamulla tihkusateessa pelailtiin. Asko oli etsinyt täydennystä poikien seikkailukirjmme Artsin ja Saaran kanssa mahdollisuuksista löytää vielä uusia Inha-aarteita vaikkapa Törmän kompostista tai muualta Soinilan tanhuvilta. Kuuluisia lasinegatiiveja on hyvin löytynyt ”Aamun kätköistä”, mutta arvatenkin niitä on yhä kadoksissa yhtä suuri määrä. Aamu Nyström oli tietysti paikalla luentotilaisuudessa, ja hänen kirjansa Inhasta mainittiin. Matti Huusari johti puhetta. Kun muistetaan kiitettyä Lokkia heidän pihassaan, Ikaalinen on vahvoilla kulttuuritarjonnassaan. Ja soiteltiinhan siellä niitä haitareitakin tässä taannoin, joihin huveihin emme ehtineet.

Raskasta ja antoisaa on käydä läpi nämä jokakesäiset turnaukset. Ja suuri on helpotuksen tunne, kun päivät taas ovat ohi. Syksystä saakka näitä on suunniteltu, kokoustettu, keskusteltu ja soitettu puhelinta – ja tässä viimein ollaan. Paras palkinto on raukea onnistumisen tunne.

Hyvinhän ne nimittäin menivät: hurja helle kuten ennenkin, valtavasti väkeä ja kirjoja ja ohjelmaa ja kaiken päälle myrskyisä ukkonen, joka jyristi ja salamoi rikosseminaareihin omat jylisevät tehosteensa.

Rikos osoittautui monipuoliseksi ja innostavaksi teemaksi. Siitä saatiin yllättävän paljon irti. Ehkä ohjelmaa on jo tungokseen asti, niin että kaikkein mieluisin homma, kirjapöytien äärellä kiertely, jää omalta osaltani ihan liian vähälle.

Torvisoitto avajaisissa virittää juuri oikean kansanjuhlan tunnelman, ja Jakob Södermanin muistelupuhe nuoruutensa kirjastosta Oulunkylässä samoin.

Tässä voin poimia vain joitain muistiin jääneitä tähtihetkiä. Johtamassani pääseminaarissa perjantaina Kirsti Mäkinen piti mallikkaan, hienosti tasapainotetun esityksen rikoksesta, synnistä ja häpeästä kirjallisuudessamme. Teemu Keskisarja latasi selväsanaisesti karmeita rikoksia kaukaisilta vuosisadoilta, joita väristen kuuntelimme. Ja lopuksi Lasse Lehtinen juoksutti poliittisten murhien ja rikosten sarjaa aina Kustaa III:n ajoilta lähelle nykypäivää. Hattuja ja myssyjä on aina löytynyt eri aikoina, eikä jako ole vieläkään vanhentunut, päinvastoin. Tänään Nato jakaa kansaa hattuihin ja myssyihin.

Perjantai huipentui karmeisiin murhaballadeihin, joita Heikki Laitinen tulkitsi äärimmäisen eläytyvästi ja Kimmo Pohjonen revitti hanuristaan sointuja, joita siinä ei voi ollakaan. Hurmoshenkinen, verta hyytävä musiikkituokio!

Vain avajaisten ajoituksessa ja ehtoohuvien järjestelyissä on mielestäni enää toivomisen varaa. Seurahuone ei paikkana toiminut, mutta kuultiinhan Vesan hersyvä pakina aiheesta ”Radio tekee murron” ja hävittiin tietokilpailussa naapuripöydälliselle, mikä kirveli karvaasti mieltämme. Palattiin Ellivuoreen kuin kotiin, tavattiin vanha johtajamme Kari Häkämieskin, joka puuhaa jo täyttä päätä uutta kirjallisuustapahtumaa Pyhtäälle. Hämeenkyrö menetti hyvän alkuiskun, mikä ei ketään yllätä.

Lauantai lähtee raukeammin liikkeelle, mutta sähköistyi jo kirjallisten varkauksien kohdalla. Sanna Nyqvist ja Outi Oja valaisivat kaikenlaisia sumutuksia ansiokkaasti, ja Anssi kertoi törkeistä varkauksista pitkällä antivariaattorin urallaan. Juuri tällöin alkoi kiukuttaa, että seminaarit ovat näinkin kiinnostavia eikä ehdi tarpeeksi muualle tuttuja tapaamaan ja kirjoja tutkailemaan.

Teimme varsinaisen arviovirheen, kun sijoitimme paneelikeskustelun Juhani Ahosta auditorioon. Tila ei riittänyt alkuunkaan, ja tapahtuma piti siirtää juhlasaliin. Sekin tuli melkein täyteen, kuulijoita vähintään puolentuhatta. Kun Juha Seppälä kamaristaan näki selvästi, että Aho ei ketään kiinnosta (Aamulehti äskettäin), hänelle tekisi hyvää tulla toteamaan omin silmin missä klassikon kohdalla mennään. Mutta siihen ylevä kolumnisti ei tietysti koskaan alennu.

Aho-keskustelu sujui mallikkaasti Tuula Uusi-Hallilan selkeällä puheenjohdolla. Varsinkin Lohjan kaupunginjohtajan Simo Juvan näkemykset virkistivät, hän oli todella tutkinut Juhani Ahon teokset ja tulkitsi niitä tuorein silmin. Eppu Nuotio hauskuutti kokemuksillaan, ja minäkin siinä yritin jotakin nostaa tulossa olevasta kirjastani esiin. Ainakin Ahon monipuolisuus ja kansainvälisyys tuli todistetuksi, hänen herkkyytensä, hienovireinen ihmiskuvaus ja luontotunne. Nostin eturintamaan Hajamietteet kapinaviikoilta, vaikuttava teos! Juva nosti herännäisnovellit, Eppu ihme ja kumma Rautatien. Aho tarjoaa jokaiselle jotakin. Saimme kiitoksia ja olimme tyytyväiset.

Enää oli suuri dekkaripaneeli, missä Paula Arvas johdatteli koko porukan pohtimaan teostensa lähtökohtia ja yllykkeitä: heitä olivat Outi Pakkanen, Harri Nykänen, Hannes Markkula, Seppo Jokinen ja Kari Häkämies. Mietittiin kannattaako rikos dekkaristeille, arviot vaihtelivat: ainakin yksi, ehkä neljä tai viisi alan tekijää elää kirjoillaan.

Sokeri pohjalla: kaikkein hauskin tyyppi, iloisin esiintyjä oli Göteborgin kuvaaja Åke Edwardson, komisario Winterin isä. Aurinkoinen vekkuli, itse ystävällisyys, sitä paitsi erinomainen kirjailija. Hänen dekkarinsa tai tarkemmin poliisiromaanit ovat puhdasta kaunokirjallisuutta. Ostin yhden lisää, menossa on Himlen är en plats på jorden. Suosittelen. Marianne Peltomaa Åken kanssa lavalla sujuvasti jutteli, ja Jarmo Papinniemi johdatteli.

Hohhoh, siinä sitä olikin. Joku muu voisi kertoa ihan toisen linjan, erilaiset päivät. Tämä on vain remmissä olevan hajamietteitä. Käytännön järjestelijäthän nämä päivät varsinaisesti tekevät, kirjakauppiaiden ja näytteille asettajien armeija sekä Sastamalan kokenut koneisto, kärjessä toiminnanjohtajamme Johanna Kurkikangas, jota Kirstin kanssa kiitimme lopuksi kalevalakorulla.

Mutta varsinainen taivas maan päällä kohdattiin, kun päästiin lauantaiehtoona kotisaunaan ja polskahtamaan järven laineisiin hikisten vuorokausien päätteeksi, ohjelmaan väkevästi osallistuneet Kirsti ja Vesa seurassamme. Ja sahtikin maistui ihanammalta kuin aikoihin. Tunsimme tämän loppurentoilun totisesti ansainneemme.