Panu Rajala

Jyrki Nummen arvostelu Hesarissa on yllätyksetön ja odotusten mukainen käyttääkseni hänen omia ilmaisujaan. Juuri näin hänen piti kopeasti ja paremmin tietävästi kirjoittaa.

Tietysti on harmillista, että kirjani ei vastaa juuri hänen asettamiinsa kysymyksiin. Elämäkerta on edelleen siellä tiedeyhteisössä punainen vaate. Kaikki kosketus elävään kirjailijaan kauhistaa, vain tekstien seurustelu sallitaan.

Oudoksuin silti ivan säilää ja vääriä väitteitä, joita Nummi hyökkäyksessään käyttelee. En tosiaankaan

Odotettu päivä, kirjan julkistaminen.

Alettiin Ahon patsaalla Satu-Lotta Peltolan kanssa, puhelin pätkän TV1:n uutisiin (jota ei kyllä illalla tullutkaan) siinä tuulessa ja auringon kilossa. Kiva paikka sinänsä, patsas sitten paljastetaan uudelleen ensi maanantaina klo 11. Sekin hupaisa idea.

Tilaisuus WSOY:n salongissa meni käsittääkseni niin hyvin kuin oli mahdollista. Ilta-Sanomien toimittaja vähän ilakoi vielä Katrin musikaalin mainingeilla, mutta kirjastakin puhuttiin. Omaan puheenvuorooni olin miltei tyytyväinen, ja suuri ilo oli B

Riihimäellä näen ensimmäiset lämpimäiset Aho-kirjastani Naisten mies ja aatteiden. Apollossa aterioidaan ja kauppaoppilaitoksen auditoriossa on Samuli Parosen seuran järjestämä tilaisuus, jossa jutustelemme entisen oppilaani Erkki Löfbergin kanssa aiheesta varsin monipuolisesti. Kuulijoita ei ole ylen runsaasti, mutta kirjoja menee sentään kaupaksi kymmenkunta. Rauhallinen aloitus Aho-kiertueelle. Kirja näyttää hyvältä, tuon kappaleen voittosaaliina Marjalle Sepänkadulle.

Suomi häviää odotetusti Hollannille stadikalla. Talousongelmat Euroopassa syvenevät. Paavo Väyryselle ei löydy kilpailijaa. Maailma silti paikoillaan.

Jälkihiki ravistelee reippaasti urheilua, elävämpää keskustelua usein kuin kulttuurin tai politiikan saroilla. Hauska on katsella Kaj Kunnaksen aitoa innostusta, tällä kerralla hänen omatekoista visualisointia ja statistiikkaansa. Yleisurheilun madonluvut kuultiin.

Tampereella puheltiin teatteriasioita Reino Braggen kanssa, juhlia ja ensi-iltoja puitiin. Uusia ideoitakin tuli heitellyksi. Reiskan mielestä muuan

Luojan kiitos kisat päättyvät, vaikka niistä on ollut se siunaus, että tällainen aamuvarhainen kuhkija on saanut ajankulua jopa alkuerien ja karsintojen katselusta. Suomi pyyhkäistiin niin tyystin kartalta, että tuntuu omituiselta ajatella EM-kisoja ensi vuonna Helsingissä. Asenneko kohdallaan?

Tampereen Työväen Teatterin 110-vuotisjuhla näkyy juhlitun. Kahdella edellisellä kerralla olin mukana, ensin valmistui 1991 teatterin historian ensimmäinen osa ja 2001 sitten kolmas. Tuli sellainenkin möhkäle huhkituksi, nyt näyttävät sentään käyttäneen teoksen tietoja juhlanäytelmän ylikookkaassa ohjelmalehtisessä. Olen samaa mieltä kuin perjantainen vierustoveri Raija-Sinikka Rantala, että ohjelmalehtisen täytyy mahtua miehen takin taskuun

Sinänsä oli turvallista katsella Anna Liisaa, kun seurassamme olivat sekä pääosan esittäjän äiti että Minna Canthin seuran puheenjohtaja. Tulimme sopivasti informoiduiksi, tosin äiti jäävinä pidättyi tyttären suorituksen arvioinnista. Hesarin ja Aamulehden arvostelut menevät samaan suuntaan kuin omat aatokseni, tosin Anne Välinoro pitää Teija Auvisen ruumillistamaa Minnaa luontevana ratkaisuna. Mutta hänestäkin näin suuri koneisto uhkaa peittää tarinan. Lauri Meri havaitsee kiintoisasti, että esityksestä on häivytetty Anna Liisan kristillinen kilvoittelu. Se ei ikään kuin kuulu tähän aikaan, ja siihen liittyy Johanneksen viimeisen tärkeän repliikin poistaminen. Tähän ja ehkä entiseenkin aikaan liittyi sitten seksuaalisen kiihkon alleviivaus koko kyläyhteisössä, joka voisi selittää ja hyvittää Anna Liisan teon vai kuinka.

Oma lukunsa on Hannu Lindholmin lavastus, jossa Aimo Kanervan maalauksia muistuttava kuusimetsä puhuttelee symboliikallaan. Eräässä kohdassa Anna Liisa työntää kuusikkoa taaemmas, varsin puhutteleva oivallus. Puolukkaämpärin kierrätystä en huomannut pitää niin loistavana ideana kuin Lauri.

Retkeilin sen sijaan sienikori käsivarrella Myllykoluun, vähän oli taas edistytty rakennustöissä. Vieläkin huokaisen, että paikan perustunnelma näyttää sittenkin säilyvän näissä mullistuksissa. Hienoa työtä siellä tehdään, toivottavasti ehditään valmiiksi ensi kesään. Jaakko Väre lennätti jo näytelmäsopimuksen eilen allekirjoitettavaksi.

Alkaakin tyylipuhtaasti tämä syksy: vettä vihmoo ja suorastaan putoaa, tuuli vinkuu ja keltaiset lehdet lentävät vaakasuoraan. Hienoa että kalenteri on alkanut pitää kutinsa: talvi oli oikea talvi, kesä oikea kesä ja syksykin näyttää heti luontonsa.

Tyydytin julkisuudenkipeyttäni antamalla haastattelun Hämeenkyrön Sanomille Juhani Ahosta; nuori valpas toimittaja tuntui jopa kiinnostuvan aiheesta. Sama lehti julkistaa, että Myllykolun uuden kauden avausnäytelmä ensi suvena on nuoruuteni lapsi Myllykolun Eemeli – mikäs sinne paremmin sopisikaan.

Keihäänheiton alennustila alkoi jo surun ohella huvittaa. Ja sitten asiaan:

John Steinbeck: Hiiriä ja ihmisiä. TT-Frenckell, ohjaus Tommi Auvisen, lavastus Marjatta Kuivaston, puvut Maiju Veijalaisen.

Pitkästä aikaa Tampereen Teatterin ensi-illassa, lämmin vastaanotto, tuntui kuin kotiin tulisin. Erityisenä ilona erinomainen esitys.

Muistan kaukaa tämän jutun kuunnelmana, taisi olla Holger Salin, joka väkevästi tulkitsi Lennien roolin. Steinbeckin kertomuksenkin lienen lukenut. Silti tämän katseli nyt ikään kuin uutena.

Vanha tarina ei ole menettänyt mitään terästään, päinvastoin tehostunut. Auvinen ohjaa jäntevästi, harkituin tauoin, intensiivisesti. Hänellä on käytössä vahva mieskaarti. Pääpari ei voisi olla paremmissa käsissä. Ola Tuomisen George on karskin suojelevassa asenteessaan tarkka työ. Hän on verisen tosissaan ja joutuu vuoroin kätkemään, vuoroin nostamaan, tietoisilla haaveilla pehmustamaan jalon ymmärryksensä. Ville Majamaa Lennien osassa on jättiyllätys: läpeensä tutkittu, viimeistä elettä myöten riipaisevasti tulkittu lempeä voimamies, autistinen luonnonlapsi, todellinen luonnerooli, joka syvenee hyvyyden ja pahuuden viattomaksi rajapylvääksi. Missä välissä Majamaa on näin päässyt kehittymään ja syvenemään, kun muistamme hänet takavuosina letkeänä koomikkona Ikaalisten kylpyläteatterissa.

Esitys huokuu muutenkin verevää äijäenergiaa, lähinnä Ilpo Hakalan, Kake Aunesnevan ja Mikko Hännisen hahmoissa. Tällaisia ei enää usein tapaa villisti nuortuvissa teattereissa. Lauhkeaa kohtalonomaisuutta tuo mukaan Esa Latva-Äijön syrjäytynyt siivooja, kipinää ja hermoa Curley (Risto Korhonen) ja Koukku (Ahmed Issa, aito hahmo), täydennyksenä Markku Thuren tyhjännauraja. Jannastiina Hakalan osaksi lankeaa olla tässä maskuliinisuuden sähköistämässä ilmapiirissä ainoa nainen, viettelevä tietysti. Koira näytteli asiallisesti.

Tarina on lavaa saavutukselta? (Sitä paitsi näin ei voi enää edes ajatella.)

Lehteä lukemalla alkoi tuntua, että kirjallisuuden Finlandia on jo jaettu, niin voimallisen esittelyn Jari Tervon romaani saa Hesarissa. Mutta Aamulehden naiskriitikko onkin huomattavasti varautuneempi, suorastaan nyrpeä. Siis kirja on itse luettava.

Kari Hotakaisen Jumalan sana tulikin syysflunssassa luetuksi: alkaa lupaavasti, tuntuu fiksulta, sisältää hauskaa ja terävää sanailua Hotakaisen tapaan