Panu Rajala

Francon aika taas erinomainen, liikuttava. Via Espana sinkosi tieto, että sarjaa tehdään edelleen! Carlito on nyt kuulemma armeijassa. Siispä meillä riittää nautinnollisia maanantai-iltoja.

Enon opetuksia katsoin siihen saakka, kun eno ja pappi rupesivat juopottelemaan. Vaikutti vähän mälsältä, hyvin kotimaiselta.

Himmeä tihkuräntä tarjosi muuten pitkän hyvän työpäivän. Kun kaikilla rintamilla (paitsi Tunisiassa) on hiljaista, voi elää kuin kellossa ja keskittyä omiin hommiinsa. Niinistö puhuttaa; ei saisi ajatella itsenäisesti, vaan puolueen edun mukaisesti.

Hämeenkyröön haetaan kunnanjohtajaa. Pankaa nyt paperit sisään, te jotka kaipaatte hankaluuksia, talouden kurimusta, kovaa vastarintaa ja kauniita maisemia.

Kolmannen osan jälkeen on todettava Donnerin Mannerheimista, että siinä on rikasta ja hienoa kuvamateriaalia, paljon semmoista mitä en ole koskaan nähnyt, vaikka näitä dokumentteja on ruudussa pyörinyt.

Vahinko vain, että D selostaa niin vaisusti ja vetelästi, tavoitellen kai lapidaarista historian kerrontaa. Monia kiintoisia kohtauksia menee silmien ohi arvokkaan vaiteliaisuuden saattelemina. Kuka, mitä, koska, missä? D ei vaivaudu kertomaan. Parhaita ovat autenttiset ajan henkeä välittävät selostajat filmiväläyksissä. Tänään (kirjoitan maanantaina) Hbl:ssa Bengt Lund moittii D:n selostusta epäselväksi, sanoja nieleväksi, mitä se onkin.

Ehkä D ajattelee, että kuvat puhukoot ja asiat tunnetaan ja riittää niukka viittaileminen. Mutta jäntevä ja innostunut ote avaisi asioita tuoreella tavalla. Uuteen historiantutkimukseenkin voisi viitata. Sellaista ei näissä kuulu eikä näy. Ihmettelen myös D:n väsähtänyttä sävyä, joka usein kallistuu ironiseen negatiivisvoittoiseen kannanottoon. Esim. talvisodasta: ei ainutlaatuinen taistelu, tosin sankarillinen. Mitä rinnastusta D ajatteli, Maratonin taisteluako? Lyhyt aika, pakkanen ja talvi, hyökkääjän ylivoima ja sen suuret tappiot tekivät tämän taistelun ainutlaatuiseksi, muusta puhumatta. Mutta patrioottisuutta on tietysti kaikin ajoin varottava.

Ihme juttu on sekin, että pääkohteen, Mannerheimin, sodanjohdon ratkaisuja ei käsitellä juuri ollenkaan. Ehkä niitä tulee jatkosodassa. Kaikkea muuta kuvaa virtailee valtoimenaan. Täysin odotettua taas se, että selostus myös vuoden 1918 osalta eteni vanhaa tuttua rataa, Kekkosen ja Linnan ajoista opittua. Suomalaisia ei nyt onneksi enää leimattu talvisotaan syyllisiksi kuten 70-luvulla.

Kiitos kuitenkin harvinaisesta, sykähdyksen hetkiä herättävästä filmiaineistosta. Ehkä joku vielä tekee terävän, uusimman tiedon lävistämän, syvällisen henkilökuvan Mannerheimista.

Talven selkä alkaa taittua. Säteilevä päivä, lenkkeiltiin Kaivarissa, lämmiteltiin lohisopalla Uunisaaressa. Väkeä liikkeellä, Klingekin arvokkaana. Käveltiin jäällä. Harmi että sukset edelleen maalla.

Yrjönkadun uimahallissakin vilkasta, saunoin ja uin ja vesijuoksin pitkän kaavan mukaan. Nautinnollisia saluunoita kuten myös K50-disco Königissä, siellä me ikäjuhlijat irrottelimme lihaksia innokkaasti, hyvä välitön tunnelma.

Olipa liikunnallinen päivä. Työ koneen yli kumartuneena vaatii vastapainonsa.

Turun kulttuurivuosi avattiin hillittömin tulilieskoin ja symbolisin spektaakkelein Auran rannoilla. Emme ihan päässeet tv:n äärellä selvyyteen, mistä kuvaelmassa oli kaikkiaan kysymys, mutta lohduksemme Alma ja Sallakin jotka sentään seikkailivat paikan päällä yleisömassan keskellä, pitivät show’ta sekavana ja ylimitoitettuna, tulipiirroksia sinänsä upeina. Mutta huomiota kertyi ja rahaa räjähti taivaalle, joten kulttuuri kukoistakoon edelleen Suomen Turussa. (Eikö siellä kotimaisia tekijöitä olisi löytynyt ja vähän vähempäänkin voitu tyytyä, mutta näyttävyys ennen kaikkea, ja näin brändi kirjoitettiin mustalle pakkastaivaalle. Kuorojen esitys oli kaunis.)

Riittävästi luettuani Ahon kirjeitä arkistossa tavattiin Ateneumissa, nautittiin kuhaa ja herkkusieniä ja katseltiin italialaista viivaa sekä Eino Mäkisen kansatieteellisiä valokuvia. Muutama viime vuosisadan alun modernisti sykähdyttikin kuten Franco Gentilini, joka on kuvittanut Kafkaa ja Decameronea. Toinen kiintoisa taiteilija oli Marino Marini, jonka värikkäät hevosfantasiat muistuttivat vähän meidän Otto Mäkilää ja hänen uniaan. Myös Il Teatro -sarja oli irtonaisen inspiroiva.

Mäkisen kuvista näkyi muun ohessa, kuinka heinää tehtiin Hämeenkyrössä 1930-luvulla. Enpä kyllä usko, että ihan tuommoisissa piikkopaidoissa ja röttihousuissa arkena heiluttiin, mutta kuvauksia varten oli haettu kait vähän historiallisempaa rompetta ylle. Hienosti entisajan kuvaajat oivalsivat valon ja varjon suhteet ja leikin, siinä Mäkinen eteni taiteellisesti Inhan viitoittamaan tietä.

Kun Kino-Palatsi on siinä kulmalla, poikkesimme katsomaan uutta Vares-elokuvaa Pahan suudelma. Se olikin myönteinen yllätys, maltillisesti kerrottu perinteisen rakenteen rikoselokuva ilman mitään action-henkisiä lisätehosteita. Antti Reini oli mielestämme erinomainen Vares, juuri oikean oloinen, mitä nyt turhan komea ja matalaääninen, mutta olennoltaan sopiva. Muutkin hyviä paitsi Eppu Salminen liian energinen ja virkeä Luusalmeksi, pitäisi saada vetelämpi ironikko tähän hauskaan vaikka yksitasoiseen rooliin. Reijo Mäen letkeää sanailua saisi olla vähän enemmän, nyt huumori kovin pinnanalaista, sinänsä tehoavaa (Luusalmen kirja). Anu Sinisalolla on hyvä osa keskeisenä naisena. Sitä paitsi näimme upeita kuvia Turusta, mistä Marja varsinkin nautti.

Sydämen asialla seikkailtiin vaihteeksi Australiassa, joka tuli maana leimatuksi siinä aika negatiiviseen sävyyn, lieneekö brittien yleinen tapa. Lohduksemme saimme viestin Tuomeloilta, ettei heillä siellä Brisbanen eteläpuolella niin suurta hätää olekaan ja että aussit kamppailevat yhteisrintamassa ponnekkaasti tulvan tuhoja vastaan. Hyvä juttu.

Iloinen yllätys vielä yksi: kun vilkaisin uutta Vappu Pimiän ja Jenni Pääskysaaren talk-showta, josta en mitään odottanut – sehän olikin hauska. Varsinkin Minna Kauppi oli aivan repäisevä! Mistä näin itseironinen urheilija on yhtäkkiä ilmaantunut. (Huomaan etten ole seurannut suunnistusta, häpeä kyllä.)

Kun vielä katsoin yötä myöten vanhaa klassikkoa Raivo härkää ja Robert de Niron ällistyttäviä muodonmuutoksia ja tirvaisuja, tulihan taulua, valokuvaa ja elokuvaa yhdelle päivälle.

Tieteen päivillä paljon väkeä. Kuuntelin aamupäivällä sessiota suurten ikäluokkien arjesta, joka edusti muodikasta mikrohistoriaa. Hyviä esityksiä oli Henrik Meinanderilla, Jenni Kirveksellä ja Kai Häggmanilla. Varsinkin viimeksi mainittu avasi silmiä näkemään, kuinka nopea on ollut tämän hyvinvointivaltion rakentaminen, jonka purkamisesta nyt ollaan huolissaan. Vielä 30-luvulla 3% kansasta oli yleensä eläkeoikeuden piirissä ja sosiaalikulut olivat 1% bkt:sta. Nyt ne ovat jotain 40. Vasta 1956 ihmiset alkoivat saada sellaista kansaneläkettä, josta jäi rahaa käteen. Vain puoli vuosisataa sitten! Sitä ennen vanhat tekivät työtä tai antoivat lastensa hoitaa itsensä hautaan.

Pysähdyttävintä oli se, kuinka Häggman osoitti Kelan tai SKS:n arkistosta noutamiensa haastattelututkimusten pohjalta, että valtaosa ihmisistä oli hyvin tyytyväistä puutteelliseen elämäänsä ilman ilman eläkettä tai sähköä tai muita mukavuuksia. Harva osasi edes keksiä mitään parannuksia itselleen. Ja kolmannes kansasta muistaakseni ei välittänyt edes nostaa kansaneläkettä, koska piti sitä nöyryyttävänä. Liikuttavin oli Häggmanin esimerkki 74-vuotiasta siivoojasta, joka teki edelleen (olikohan 50-luvulla) kahta siivoustyötä ja hoiti lapsia elättääkseen itsensä ilman sosiaalitukia. Ja oli hänkin hyvin tyytyväinen pieniin kuluihinsa (kahvipaketteja, saippuaa, raitsikkalippuja tms.).

Sotavuosista yleensä lähdettiin, ja kuulin senkin että Suomen ennätys syntyvyydessä oli 24.8.1945 jolloin syntyi 495 lasta. Minä synnyin kolme päivää myöhemmin. Sankassa seurassa ollaan, armaat ikäluokkatoverit. Joten Tieteen päivillä viisastuu tai saa ainakin lisää tietoja. Nehän jatkuvat sunnuntaihin saakka. Kun olisi aikaa, olisi hyvä kuunnella semmoisia aloja, joista ei tiedä mitään.

Matti tuli vastaan Aleksilla ja piti Donnerin Mannerheim-dokumenttia fiaskona. Laiskasti ja ylimielisesti tehty satunnaisen tuntuinen kooste, jonka kruunaa tekijän veltto ja epäselvä selostus, sanatkin mörähtävät nieluun niin ettei niitä kuule. Minä olen nähnyt vain ensimmäisen osan, jonka rakenne kieltämättä hämmästytti. Katsotaan nyt kokonaisuus ennen kuin vallan tuomitaan.

Tutkimukset jatkuvat Päivälehden arkistossa. Illalla kipaisin Opetushallitukseen tapaamaan viehkeitä soroptimisteja, keskusteltiin elämäkerroista. Hieno ympäristö, fiksu kuulijakunta, lämmin tunnelma. Sain kukkia ja kuohuviiniä. Voiko vuoden ensimmäiseltä keikalta enemmän toivoa.

Päivälehden arkistossa lukemassa Juhani Ahon kirjeenvaihtoa. Antti J. Aho on käyttänyt niitä paljon mutta valikoiden, samoin tietysti julkaistut kirjekokoelmat. Kiintoisia ovat ne kirjeet ja katkelmat, jotka jääneet eri syistä varjoon.

Kappelissa neuvonpito tulevista tapahtumista Ahon vaiheilla Järvenpäässä. Näitä tulee monenlaisia. Kulttuurijohtajan kaavailema pääjuhla vaikuttaa ainakin tämänpäiväiseltä, museaalisuus kaukana. Keskustelu voi lähteä Ahosta ja kytkeytyä tämän päivän vahvasti muuttuvaan kustannusmaailmaan.

Dokumentti Markku Koivistosta ja Nokian herätyksestä pani miettimään, miksi siellä lähestytään Jumalaa näin jumalattoman vaikeasti ja suurieleisesti. Eikö yhteys voi olla välitöntä kuten Luther yritti tolkuttaa. Miksi massatapahtumat, jättikonsertit, riskibudjetit, kaikki hihhuloinnit, joita sydänsairas mies yrittää pitää pinnalla henkensä kaupalla?

Hyvä ykkössarja yllä.

Karin päivän uutinen on se, että Kari Häkämies sittenkin irtisanoutui eilen illalla Hämeenkyrön kunnan johdosta. Vikkelä poika, täytyy sanoa. Vielä pari viikkoa sitten istuimme rauhassa Sarvessa ja kaavailimme kirjallisuusseminaaria. Kuinka nyt käynee seminaarin, nostaako joku ajelehtivan melan. Puhellessamme kävi kyllä riittävän selväksi Karin kiipeli, kun vaimo on palannut Kotkaan virkaa hoitamaan. Olimme yhtä mieltä siitä, ettei poikamieselämä Hämeenkyrössä mitään herkkua ole. Eikä kai muutenkaan johtopaikalla.

Puolitoista vuotta kesti melkoinen mylläkkä, mutta taloushan koheni ja uusia ajatuksia sinkoili. Nyt laskeudutaan nihkeään interregnumiin. Mistähän uusi johtaja esiin ponnahtaa. Eivät ole mitään palkitsevia huippuvirkoja nykyään. Häkämiehen kirjallinen ura varmaan jatkuu entistä pontevammin.

Sydän syrjällämme olemme katselleet tulvakuvia Australiasta. Eivätkö Tuomelat, talomme entiset asukkaat, ole juuri tuolla Brisbanessa vesimassojen armoilla. Ei ole leikin tekoa. Hämeenkyrössä ei ole pahemmin tulvinut, ainakaan tähän saakka.

Jonkunmoinen katastrofi täällä Helsingissäkin vallitsee, kinokset jymöttävät, syvät raiteet kaduilla ja jäisiä lohkareita putoilee katoilta. Vasta yksi kuolonuhri tullut. Autot pysyvästi jumissa tuollakin Tehtaankadulla, mistä viimeksi jurrattiin irti ja jätettiin onneksi auto maalle. Kyllä täällä sentään selviää, toista on siellä maapallon kääntöpuolella. Vielä joulun aikaan Tuomelat tervehtivät lähtevänsä sateessa kalaan, kun meillä pakkaset paukkuivat. Nyt se sade on paisunut yli kaikkien äyräiden. Kamppailkaa, hyvät ystävät, selvitkää!

Menin halpaan, myönnetään. Luin vähän väärin Aholan intention Niskasesta; haastattelujen osalta hän siis tarkoittikin Mikon omia onttoja deklamointeja. Mutta formulointi oli helposti väärin käsitettävissä, kova elokuvamieskin tuossa kummasteli jutun ristiriitaisuutta. Olkoon, Suvi selviää kuiville osasta syytteitä, hehheh.

Niin selvisi myös Lisbeth Salander eilen päättyneessä Larssonin filmatisoinnissa. Aikaisemmat näimme oikein teatterissa, viimeisen katsoimme kanavalta, joka kieltämättä pirstoi jäntevän leffan sietämättömiin taukoihin. Mutta kokonaisuus sentään selvisi.

Kun tv-ruutua pääsin moittimaan, niin lisättäköön alituinen valitus ohjelmien ennakkomainosten ärsyttävästä toistuvuudesta. Siitä on kyllä ihan arvovaltaisestikin kirjoitettu, mutta mikään ei auta. Jörkka Donnerin murahdusta Mannerheimistaan saimme nauttia noin kuusi kertaa illassa. Mitä hiton järkeä siinä on? Se nimenomaan karkottaa ohjelman ääreltä. Samoin kuuluttajien yleistynyt tapa ”luonnehtia” enemmän tai vähemmän imelästi alkavia ohjelmia saa niskakarvat nousemaan. Haluan itse päättää, onko joku leffa kihelmöivän jännittävä vaiko hivelevän kaunis rakkauskertomus. Jotkut kertovat jopa sisällöstä ja juonesta vesitykseen saakka.

Tulipa kevyt olo, kun sai haukkua kaikkien yhteistä viihdetehdasta. Onhan sillä arvonsa. Uusinnoistakin voi nauttia, ja joulun pyhät olisivat kokonaan toisenlaiset ilman tätä ihmekojetta. Mikään nettipujottelu ei voita imevän fiktion tai painavan dokumentin antimia.

Joulua laskostimme pimenevänä iltana, koristeet laatikoihin, kuusi pihan perälle. Haikeaa ja tyydyttävää. Takana eheä kolmen viikon juhlakausi. Kuka kestäisi enempää. Totesimme että täysin stressitön mutta sitä täyteläisempi joulu. Kaiken levollisen oleskelun lomassa sain kokoon 37 liuskaa J. Ahon merkillisestä elämästä. Vaimo on lukenut ja hyväksynyt. Lisäksi väittää lukeneensa hemmottelevan emännöinnin ohessa viisi kirjaa, viimeksi Jalosen hyvän Poikakirjan ja Siri Hustvedtin lumoavan Lumouksen. Eteenpäin, elävät sielut!

Olisiko muutettava käsitys Tapani Koivuniemestä ja hänen firmastaan. Työsuojelutarkastuksessa hän näkyy saaneen puhtaat paperit. Eilen Voimalassa tuli vielä pientä kritiikkiä, mutta myös se havainto, että liikkeenjohtajat kadehtivat näin vahvaa ja tuloksellista johtajuutta. Ehkä Hämeenkyrön poika onkin poikkeuskyky, joka pystyi rauhallisella tyylillä vakuuttamaan oppilapsensa, kuten ohjelmassa kuultiin.

Voimala avasi taas hyvän näkemyksellisen keskustelun. Paluu on tervetullut, sillä ohjelma ei lannistu kulutettuihin politiikan aiheisiin, vaan jaksaa usein kohota tällaiseen katsomusten väliseen sananvaihtoon. Antti Nylén esitti hyvän kommentin siitä, että meiltä puuttuu kristillinen älymystö kokonaan. Keitä ennen olikaan, Mika Waltari, Kari Suomalainen, Lasse Heikkilä. Onhan nytkin Antti Eskolalla myöhäistä tutkivaa yritystä, mutta tunnustavia kristittyjä – taitavat olla piilossa. Keskustelu on jätetty piispoille ja papeille.

ällistyttävä juttu aamun Hesarin alalaidassa. Suvi Ahola on niin ihastunut Mikko Niskasesta luotuun kuvaan, että antaa kirkkaasti väärän todistuksen: ”Ja kaiken aikaa hän oli myös naistensa puoliso, lastensa isä…” Juuri sitä Mikko oli kaikkein vähiten, vaikka pystyi näyttelemään senkin roolin ulospäin loistavasti. Täydestä meni näköjään. Petterin dokkariin olisi voitu ottaa Vuokko Niskanen hiukan valaisemaan tätä puolta. Ja kun Suvi leimaa haastateltavat (kaikki) kaapin päältä deklamoiviksi epäihmisiksi, keitä hän osoittaa: pienviljelijä Sakari oli eniten äänessä, sitten pari konginkankaalaista kaveria, muutama näyttelijä ja ohjaaja. Jos joku deklamoi piinallisenkin pateettisesti, niin se oli kyllä Mikko itse. Kaapin päällekin hän kapusi hyvin halukkaasti, vaikka synnyinseudulleen pysyi uskollisena. Mainio mies muutenkin.

Sinänsä joku oikea henkilö kaapin päältä, vaikka Pepsi Paloheimo, AC Carlstedt tai Jörn Donner, olisi tuonut vähän särmää ja tietoa rahoituksen ja tuotannon ja politiikankin puolelta. Niskasen kuva olisi asettunut uomiinsa ja moni kohta täsmentynyt. Mutta henkilökuva tehtiin nyt hellästi ja ihaillen taiteilijan omilla ehdoilla kuten Petterillä usein on tapana.

Miten nousi mieleeni Mikon vanha sotahuuto, joka joskus kaikui Keiteleen rannoilla: ”Mikon maailma ei ole Mallorkka, Mikon maailma on Konkinkankas!”

Turussa menee kovaa: kulttuuripääkaupunkiin asetettiin uusi piispa ja viimeisin Vares-leffa kuulemma (Hbl) esittelee kaupunkinäkymiä viimeinkin kaikessa kauneudessaan. Tehdään asiaa Turkuun. Ja tietysti Tallinnaan.

Turusta meillä on päinvastoin täällä vieraita, Marjan tytär perheineen, johon kuuluu yksivuotias valpas poika. Lasta tässä juhlitaan, lapsi viimeistelee joulutalon fiiliksen, mutta pian se on hiipumaan päin. Loppiainen on vuoden sympaattisin kirkkopyhä: ei tarvita suuria valmisteluja, vain leppoisaa laskeutumista. Lahjat on annettu ja saatu, kinkkukin syöty: hernerokka valmistui taas herkullinen sen jäänteistä.

Katsottiin kuinka Kaarlo Kalliala sai hiippansa ja sauvansa Turun tuomiokirkossa. Vaikutti jämerältä piispalta. Kari Mäkinen lausui lämpimiä sanoja, ja Kalliala kertoi hyvän anekdootin Itävalta-Unkarin ohjesäännöstä, jonka mukaan kuollut keisari otettiin kirkkoon vasta kun hänet oli ilmoitettu köyhäksi syntiseksi.

Kun illalla vielä kuuntelimme vanhan koulukaverin Eero Huovisen mietteitä (jäivät joulurauhan julistuksen jälkeen kesken, tuli glögiä ja puuroa juuri siihen saumaan), loppiaisesta kehkeytyi hengellisen pohdinnan päivä. En usko, että Erno Paasilinna, joka aikanaan pilkkasi piispoja tekopyhiksi ja turhanaikaisiksi patsastelijoiksi, olisi paljonkaan näitä viisaampi ajattelija, pikemmin päinvastoin. Ainakaan hän ei antaisi lohtua ja toivoa varjossa vaeltajille, hammastenkiristystä ja vihaa kylläkin.

Arkkipiispa ja piispa emeritus ovat kumpikin käsitelleet Waltari-elämäkertaani hyvinkin ymmärtävästi, edellinen Teologisessa aikakauskirjassa ja jälkimmäinen viime syksyn mietekirjassaan. Tohtoreita kumpikin ja syvällisiä kirjanoppineita. Eero jopa punnitsi Unio Mystican keittiövaa’alla, nyt en muista lukemaa, mutta mainittavan eksaktia kirjallisuuskritiikkiä mielestäni joka tapauksessa.

Meillä oli Eeron kanssa joitain yhteisiä opettajia Norssissa, vaikka olimme rinnakkaisluokilla. Hän muistelikin Maca Castrénin valaisevia historian tunteja, mutta äidinkielessä meillä oli eri opettajat, tärkeitä molemmat. Olikohan sekin Mors lilla Ollen hilpeä sadisti Norssista, sopisi hyvin, ettei vain olisi Kalle Sorainen, Sillanpään kaveri ja Kierkegaardin tutkija. Mutta saattoi olla Saksalaisen koulun puolelta. Näin meitä ennen kuritettiin ja kasvatettiin.

Taitavasti Eero väisteli tulenarat moraalipoliittiset kysymykset ja tähdensi vain pääasiaa, Jumalan persoonallista tuntemista. Mediaa tällainen ei kiinnosta, polttavan tärkeitä heille ovat homoliitot ja kirkosta eroamiset. Aika hyvä markkinaosuus kirkolla edelleen on kuten Eero vaimeasti muistutti. Kun katseli penkkirivejä Turun tuomiokirkossa Kallialan virkaanasettajaisissa tai Huovisen lähtösaarnan aikaan Helsingissä, tuli tunne ettei tuota instituutiota pienet puhurit paljon heiluta.