Panu Rajala

Hesarin apurahaselvitys herättää monia tunteita kirjailijoissa ja kirjallisuutta seuraavissa piireissä. Kiintoisaa kuinka yllättävät naamat nousevat barometrien kärkeen. Rahanjaoissa ei koskaan päästä objektiiviseen oikeudenmukaisuuteen, monet henkilökohtaiset seikat vaikuttavat. Muistan omalta kaudeltani kirjallisuustoimikunnan puheenjohtajana, myös kuudesta vuodesta taiteen keskustoimikunnassa, kuinka satunnaisilta monesti tuntuivat nämä jakopäätökset.

Tottakai jakajat ovat alojensa asiantuntijoita, mutta heillä on taustavoimansa, mieltymyksensä, ystävyyssuhteensa, poliittiset sympatiansa, liittokohtaiset sitoumuksensa jne. Keskusteluissa erottuvat helposti kunkin suosikit, ja vahvimmat jyräävät ehdokkaansa läpi. Kullakin on oma missionsa: kuka ajaa näytelmäkirjailijoita, kuka lastenkirjallisuutta jne. Mukana on myös jokunen tunnollinen, asioihin ja teoksiin vilpittömästi syventynyt puolueeton puurtaja, joka tosissaan yrittää tarkastella tasoja ja vertailla teoksia. He ovat poikkeuksia. Tulos on sitten erisuuntaisten intressien kompromissikudelma, ja paljon hullumminkin voitaisiin taiteen rahoja jaella.

Joten turha on puolustella hämmentäviä tilastoja, selitellä että tuetaan pääasiassa vähälevikkistä, mutta ei myöskään rangaista hyvin myyviä kirjailijoita. So what. Vääryyttä kärsivien joukko on aina sankempi kuin onnen ja jakajien suosikkien, eikä kukaan saa mielestään täyttä oikeutta.

Jaksan edelleen hämmästellä yltiömukavia olojamme. Kuka olisi lapsena kuvitellut, että joskus saa leffat laajakuvina kotiinsa. Voimme pikkuhiljaa paikata aukkojamme suurelokuvien kohdalla. Selvitin ensin Arabian Lawrencen ja nyt peräti Papillonin. Henri Charriéren alkuteosta tarkasteltiin tuoreeltaan 1970 Pekka Tarkan kritiikkipraktikumissa yliopistolla; sen verran muistan että Matti Brotheruksen suomentamassa kirjassa oli paljon monivaiheisempia seikkailuja kuin mitä elokuvaan mahtui. Mutta vaikuttava leffa anyway, autenttisilla paikoilla filmattu. Loistavat itseään säälimättömät päänäyttelijät Steve McQueen ja Dustin Hoffman kruunasivat elokuvan. Tietysti ranskan kieli olisi tehnyt aidomman, jotenkin myös julmemman vaikutuksen kuin loivemmin luistava englanti.

Ellei sydän olisi pysäyttänyt toissakesänä, ellen olisi ikävissäni lojunut Tampereen Keskussairaalassa heinäkuun kauneimmat päivät, en olisi koskaan ruvennut katsomaan Francon aikaa. Mutta kun lauantaina ei ollut muutakaan tekemistä, tulin seuranneeksi monta tuntia Alcantaran perheen elämää. Ja jäin koukkuun kuten sanotaan.

Jotkut sekoittavat sarjan Serranon perheen typerähköön farssiin, mutta Francon ajassa on kysymys kokonaan muusta. 70-luvun poliittinen tilanne Espanjassa on ihailtavan luontevasti, tarpeen tullen terävästi nivottu tavallisen perheen sydämellisesti kuvattuun elämänmenoon. Meillä ei mikään perhesarja edes yritä mitään vastaavaa, tyydytään arkisiin käänteisiin, kliseisiin ihmissuhteisiin ja tavanomaiseen poskensoittoon torailevien perustyyppien kesken. Ikään kuin yhteiskuntaa ei olisikaan, ei mitään ajan tapahtumia, jotka ihmisiin vaikuttavat. (Totta puhuen katsojan kokemukseni rajoittuu näissä joihinkin viisiminuuttisiin. Mutta ne eivät kertaakaan tempaisseet mukaansa, ei edes tämä uusin yritelmä, vaikka siinä on kovia kyröläisiä tähtiä Tapani Pertusta Antti Väreeseen.)

Tämä kaikki sen takia, että tämän illan jakso osoitti taas vakuuttavasti, kuinka hienoa työtä sekä ihmiskuvauksena että yhteiskunnan analyysinä Francon aika on. Ellette usko, katsokaa uusinta ensi sunnuntaina.

Pudotus olikin aika kova, kun yritin vilkaista sitä vanhaa Varesta myöhemmin illalla. Reijo Mäen lukijana en tavannut tyypeistä yhtään sitä mielikuvaa, minkä letkeät kirjat ovat synnyttäneet. Leffa panosti, kuten monet vastaavat, kyyniseen väkivaltaan, kalseaan seksiin ja monotoniseen vittuiluun. Ehkä uudet Varekset tavoittavat kirjojen hengen paremmin ja näyttävät myös vähän Turkua, kaupunkikuvauksethan juuri valavat etsivän seikkailuihin niiden persoonallisen luonteen. Mutta sama ulkomaisten kovakiiltopintaisten esikuvien matkiminen on kuulemani mukaan pakottanut pikalaukkaan myös uusimman Harjunpää-elokuvan, joten toivoa ei paljon ole.

Ajatelkaas jos joku tämän hengen ohjaaja olisi taannoin päässyt tuhoamaan vaikkapa Waltarin Palmu-kirjat. Kassilalla oli omaperäistä tyylitajua ja ymmärrystä kirjailijan spiritille; vasta viimeinen Palmu ajoi ojaan, mutta siinä ei ollutkaan enää Waltarin suuntavaloja.

(Tämä tv- ja elokuvakatsaus sen takia, että lievä flunssa yllätti, mutta se menee yleensä kahdessa päivässä ohi.)

Tulihan vuosiluku ihan oikein, siihen on totuteltava.

Alkaa Juhani Ahon juhlavuosi, ja sen avasin lukemalla teoksensa Heränneitä (1894). Hohhoijaa, sanoo joku, voisiko enää mitään museaalisempaa ja mielenkiinnottomampaa löytää. No jaa, ajatellaan niin että herääminen oli muodissa 1890-luvulla kuten oli taas 1970-luvulla ja pian uudelleen. Taannoin Arvid Järnefelt heräsi tolstoilaiseksi ja Aho kiinnostui tästä ilmiöstä, tutki perhekohtaisesti läheisempää pietismiä. Ei hän uskoon hurahtanut, vaikka suhtautuikin hyvin sympaattisesti tähän vahvaan kansanliikkeeseen, joka jätti pitkät jälkensä eikä ole kuollut vieläkään.

Ahon mielenmuutosta mietin, hänhän kiivaili ennen jyrkästi kirkkoa vastaan ja kuvasi pappeja kriittisesti. Heränneissä hän vaistosi jotain aitoa hengellistä nousua, jolle piti antaa arvoa. Me muistamme poliittisen herätyksen 70-luvulla, ja nyttemmin on herätty luontoon ja vegaaneiksi ja sukupuolineutraaleiksi ja sen sellaisiksi. Uusia herätysliikkeitä on syntynyt myös uskonnon elähdyttämissä joukoissa. Jospa heräisimme kaikki tavallamme uuteen vuoteen, uuteen reippaasen elämään…

Näitä pohdimme päivällä Annelin mainiosti laittaman lipeäkalan äärellä rovasti emeritus Hannu Lehtipuun residenssissä Kyröspohjan kylässä. Hannu kertoi muiston herätysjuhlilta vuodelta 1939, jolloin hän oli kahdeksanvuotias ja pääsi mukaan tarkkailijaksi isänsä kanssa. Silloin lapsetkin oli puettu mustiin lierihattuihin ja körttiin. Mikä muuten on körtti? No sen takin takaliepeen kolme liuskaa, halkioiden erottamat. Kuulemma karut asut ovat taas palaamassa herätysjuhliin.

Hämeenkyröstä on lähtöisin eräs erikoinen herättäjä, tämä Tapani Koivuniemi, puunjalostusinsinööri, joka on perustanut oman uskonlahkon ja sen periaatteisiin nojaaman firman. Siitähän on vähän hälisty HS-Kuukausiliitteen artikkelin jälkeen. Hannu tunsi hänen lähtökohtansa, ja Wikipediassa on aiheesta laaja selvitys. Me papit mietimme siinä jälkiruokaan päästyämme miksi täältä hyvästä Hämeenkyröstä sikiää kaikenlaisia hourupäitä ja originelleja ja huijareita. Muistimme että Minna Craucher syntyi siinä ihan lähellä Hannun taloa samassa Kyröspohjan mahtikylässä. Lisätään sarjaan Johan Bäckman, juuret meidän Vanajan kylässä. Tätä ilmiötä ei suorasanainen Ari Suutarlakaan kyennyt meille selvittämään, vilkaisiko minua arvioivasti?

Hannu esitteli Mauno Rosendahlin neliosaista herännäisyyden historiaa hyllystään, Arin mukaan jo melkoinen harvinaisuus, varsinkin kun ensimmäinen osa oli ruotsiksi. Rosendahl oli hänkin tietysti Hämeenkyröstä lähtöisin, tuolta mäen päältä Tuokkolan talosta. Toinen kansallinen herättäjä Yrjö Koskinen heilui naapurissa pappilassa, myöhemmin hän oli Juhani Ahon aatteellinen vastapeluri, kunnes herrojen näkemykset kansallisella sarakkeella lähenivät 1890-luvun lopulla.

Tulihan herännäisyyttä yhden päivän eväiksi. Mikä on seuraava kansallinen herätyksemme? Ilmastosta ei juuri nyt ole suurta huolta, päinvastoin siunaamme suotuisia talvisäitä tällä korkeudella. Ennakoimme että seuraava herääminen tapahtuu tärähtäen vaaleissa, kun perussuomalaiset panevat maan politiikan uuteen järjestykseen.

Illalla katsoimme Niskas-dokkarin viimeisen osan, joka vähän hajosi kuten ohjaajan elämäntyökin. Hieman murheellinen mieli siitä jäi, varhain katkesi Mikko. Muistan kuinka hän tuli vielä PoikaTuomis-seminaariimme 1989 ja kertoi silloin yhteiskoulun pihassa olevansa vakavasti sairas. Vielä hänellä oli tekeillä dokumentti Kekkosesta, joka ei valmistunut. Harmaaksi oli mennyt ennen niin tulinen Mikko Niskanen. Hyvät ja värikkäät muistot jäivät lyhyistä yhteistöistämme.

Petteri olisi voinut ottaa mukaan vielä sen kuvaukseni Mikon ja Kalle Päätalon ensimmäisestä kohtaamisesta, jota olin todistamassa. Kuinka jää alkoi sulaa miesten väliltä. Se lähti siitä, kun Kalle kehaisi juuri sitä talvista hevosajokohtausta Surmanluodeissa, sen aitoutta. Siitä kasvoi yhteisymmärrys, siitä lähti tämä Päätalo-savotta liikkeelle, Mikon viimeinen työ.

Donner kertoi Mannerheimista verkkaisesti, arvovaltaa tavoitellen. Oudosti hän leikkasi heti alkuosan lopussa kuolemaan, hautajaisiin, patsaaseen. Mitä hän näin varhaisella siirtymällä tavoitteli? Sitäkö että pysymme jatkossakin mukana. Katsellaan rauhassa edelleen.

Olihan täyteläinen Aapelin päivä, huokaisin sängyssä ja luin pätkän Jumalan nyrkistä, Frederick Forsythen tiiliskiveä Persianlahden sodasta. Hei, tämän ajan heränneitä ovat tietysti äärimuslimit, fundamentalistit kaikissa maissa. Jäljet pelottavat.