Panu Rajala

Valtava juhlapäivä, Marja täyttää vuosia. Varustin brunssin, lauloin, lahjoin ja kunnostauduin kaikella tavalla. Hän vain nuortuu ikääntyessään. Ihmeellisen ihanaa on tässä liitossa ollut ja olkoon vastedeskin.

Eikä juhla siihen jäänyt. Illan suussa Bulevardille WSOY:n valkeille glögeille. Jonoa oli heti melkein kadulle saakka. Tungos toi mieleen parhaat ajat joskus takavuosikymmeninä. Kustannusyhtiö on uudessa nousussa, kuten Leena Majander-Reenpää puheessaan hehkuttikin. Tarjoilukin oli jouluisen kylläistä, yhtä hyvää kuin Otavalla.

Onnellisia oltiin Rosa Liksomin Finlandiasta ja Arja Tiaisen Pro Finlandiasta. Työasioitakin sain puhutuksi siinä sivussa, vaikka ne eivät vastaanotolle varsinaisesti kuulu. Heikko juttu on se, että Villa Linna Maintenonissa on myynnissä. Tosin kuulin huhua, että se voisi joutua hyviin käsiin, mutta kumminkin surettaa, kun muistan produktiivista maaliskuutamme tuossa mainiossa residenssissä. Toivottavasti kirjallisuussäätiö löytää pian uuden ja ainakin yhtä hyvän.

Paras keskustelu Jenni Kirveksen kanssa. Naiset tutkivat nykyään sotia yltyvällä innolla. Shakespeare-käännösten etenemisestä kuulin ja paljosta muusta. Mukana on uutta nuorta joukkoa, jota ei enää tunne eikä tunnista. Mutta on siellä meitä veteraanejakin kuten Markku Envall, jota täytyy nopeasti puhuttaa ennen kuin mies tapansa mukaan häipyy. Varsinaisia varttuneen polven tekijöitä sentään Eeva Kilpi ja Arne Nevanlinna. Sekä tietysti Simo Mäenpää!

Katseltiin kotona MTV:n presidenttitenttiä, jossa oli vireyttä ja sähinää tarpeeksi (tosin nukahdin välillä), kaikki olivat hyviä, Niinistö ja Haavisto mielestämme kärjessä. Sarjaohjelma jatkuu huomenna.

Tästä Lucian päivästä joulu varsinaisesti alkaa lähennellä. Äidille Lucia oli tärkeä, ja minä poikasena seisoin siellä Suurtorilla pimeässä ja pakkasessa kummastelemassa kynttiläkulkuetta kyllikseni. Niistä ajoista on vierähtänyt yli puoli vuosisataa, ja vasta nyt uudistin tämän elämyksen Marjan kanssa. Ihmeen paljon oli väkeä liikkeellä, tori täynnä, kadunvierillä sankasti katsojia, ja liikuttavahan tämä perinne on: todellista monikulttuurisuutta, Italiasta lähtenyt katolinen legenda ruotsinkielisten protestanttien ylläpitämänä täällä synkässä Pohjolassa. Vihtiläinen Lucia säteili herttaisuutta ja selvisi hienosti kovasta koettelemuksestaan. Uskomme taas valon voittoon, hyvyyteen ja kauneuteen.

Ennen tätä tapausta nautittiin jouluateria Suomalaisella Klubilla, missä kokoontui suomalaisen kirjoituskilpailun raati. Kirjoituksia on lähetetty eri kouluista toistasataa, teemana yksinkertaisesti Murros. Tekstejä ryhdymme seulomaan pyhistä päästyä. On aina kiintoisaa katsoa, mitä kansamme kasuava nuoriso ajattelee ajankohtaisista asioista. Raadin opettajajäsenet todistivat yhdestä suusta, että esseen kirjoittaminen on huudossa ja nuoret kirjoittavat tosissaan muutakin kuin lyhyitä rykäyksiä sosiaalisiin viestimiin. Sepä varsin lohdullista.

Kuljin kaikessa rauhassa joulukaupoilla ja silmäilin ympärilleni. Kaikkea on mutta vähän sellaista, jota todella tuntisi tarvitsevansa tai millä voisi läheisiä aidosti ilahduttaa. Ainahan sitä jotain keksitään, symbolista ja sympaattista. Vanha norssi ryhtyi Stokkalla juttusille, muistelimme menneitä. Toinen kaveri tarttui kraiveliin ja vaati selitystä kirjallisuuspalkintoihin. Mikä tää Lik-som siis on? Oikeasti joku venakko vai? Valistin että Anni Ylävaara Lapin perukoilta, ihan kunnon kirjailija. Vastaus tyydytti, kaveri lähti hohotellen jatkamaan joulunalusvaellustaan. Toivottavasti kirjat käyvät kaupaksi, markkinat kuumimmillaan.

Asuntoyhtiö uusii kaikki ikkunat hienon suunnitelman mukaan. Olenkohan ainoa talossa, joka olisi ihan tyytyväinen nykyisiin ikkunoihin, vaikka tässä kirjoitushuoneessani vähän falskaa ja on viileää, mutta se vain virkistää hyvään työvireeseen. Toimitaan kelpo enemmistödemokratian hengessä, eikä tulee mieleenkään ryhtyä pullikoimaan. Ei olisi mahdollisuuksiakaan.

Näin kai halutaan toimia EU:ssakin, mutta pieni Suomi haluaisi täyden yksimielisyyden periaatteen jatkuvan. Toisin sanoen se voisi tarpeen tullen myös pullikoida vastaan hyvällä menestyksellä. Olisinko minä voinut kaataa ikkunauudistuksen? Tuskin. Asiat eivät ole ehkä ihan yhteismitallisia, mutta enemmistön diktatuuri toimii silloin kun vastaanpanijat vaikenevat. On helpompi mennä sakin mukana.

Suuret hallituspuolueet pelaavat kaksilla korteilla. Sdp:n Urpilainen sanelee tiukat ehdot vakuusrahastoon menolle, mutta Lipposen mielestä siellä on vain oltava. Kokoomus lossaa, että hallituksella on yhteinen politiikka, vaikka mattoa vedetään kulisseissa valtiovarainministerin alta. Näennäistä yksimielisyyttä ylläpidetään kieltämällä eri mielipiteiden olemassaolo. Eikö yksimielisyys ole aina harhaa, vastaväitteiden piilottelua? En osaa sanoa. Joka tapauksessa tyydyn asuntoyhtiön toimiin ja myönnän hallitukselle valtuudet ikkunoiden uusimiseen.

Onko sovittu ja mitä? Pitävätkö sopimukset? Vakuusrahasto rakentuu, ilmastonmuutosta torjutaan. Voiko maailmaa säädellä sopimuksilla? Kuinka usein ne ovat pitäneet. EU ei ole pitänyt entisiäkään, kuinka nyt uusia? Markkinat ja luonto jylläävät omaa tahtiaan. Olkaamme terveesti kyseleviä ja hämmentyneitä.

Kuluneesti sanoen maailma on murroksessa. Parhaiten se näkyy Venäjällä. Mielettömän suuria mielenosoituksia entiseen menoon verrattuna. Arabimaailman kumousliike jatkuu nykäyksittäin. Kun vanhat saadaan vallasta ryhdytään kumoamaan uusia valtiaita. Vesi virtaa vuorilta, se voi paisua maailmanpoliittiseksi tsunamiksi.

Tukholmassa katutaistelua, Moskovassa kansanjoukot liikkeellä, Oslossa paukkui ja ammuttiin ihmisiä. Vain täällä Helsingissä on jäätävän rauhallista. Eletään kuin herran kukkarossa. Kun kuljeskelin vähän Vanhan ylioppilastalon myyjäisissä, aivan iloisesti siellä tungeksittiin ostelemassa joulurihkamaa. Marja todistaa samaa Tuomaan markkinoilta. Ei kosketa vielä meitä suuri maailmallinen kapinamieli.

Kirjallisuuskin reagoi pikkuhiljaa vallitsevaan kuminaan, vielä kaukaiseen. Sisäänkääntynyt kuvasto avautuu natisten. En ole paljon lukenut, mutta runouden puolella ainakin Juha Vakkurin Keisari, tuhka, tulevaisuus Likeltä heijastelee juuri käynnissä olevia prosesseja. Kantaaottava runous ei ole muodissa, vaikuttaminen tuntuu mahdottomalta. Hyvä kun joku yrittää.

Samalla kun ilmastosopimusta ihmetellään ja Suomen metsät ovat kuulemma sidottu nykyiseen alaansa sakkojen uhalla, tätä armasta isänmaata kaivetaan ja louhitaan kiihtyvällä vauhdilla. Kaivosala on kasvava bisnes, mutta eikö mikään liike puolusta maiseman eheyttä. Edes muodon vuoksi. Ei tietenkään, kun talous ja työllisyys ovat vaakakupissa. Taivalvaaran ympäristöongelmat hälyttävät. Mutta siellä vaan kaivetaan lisää. Eletään kuin Rovaniemen markkinoilla.

Hyvä kirjallisuuskeskustelu radiossa: Taina Haahti ja Arto Kivimäki puhuivat taloudesta ja tyydyttävästä elämästä lähtökohtana Xenofonin teos. Vanhat totuudet tuntuvat pitävät kutinsa: taloudenpito on hyvin yksinkertainen asia, siitä on vain kikkailemalla ja ahnehtien tehty monimutkainen ja tuhoisa. Palattiin perusasiaan, rahatalous on vain välttämätön väline jotta voimme elää hyvää henkistä elämää. Kuka tätäkään enää muistaa. Kuten Haahti totesi, ahneudesta on tullut hyve, taloudesta itseisarvo. Presidenttiehdokkaista Niinistö on puhunut toistuvasti samaan sävyyn. Seppo Puttonen johti pätevän keskustelun.

Henkisestä elämästä puheen ollen, aloitimme varovasti tutustumisen Musiikkitaloon sieltä alakerrasta, Sonore-salista, missä oli kuultavissa Sibelius-Akatemian nousevien laulajien italialaisia ooppera-aarioita. Laadukas kimara. Päivi Niskanen ja Juha-Pekka Mitjonen jäivät mieleen. Ties vaikka olisimme tulevien maailmantähtien äärellä. Väliajalla tapasimme Keijo Virtamon, vanhan musiikin tietomiehen, edelleen täydessä trimmissä. Talosta saimme vasta alustavan käsityksen, vähän jyrkältä ja harmaalta vaikuttaa. Pääsalissa oli Suomen Pankin tilaisuus, juhlapukuista väkeä aulan täydeltä. Raha ja taide kohtaavat eri kerroksissa.

Ottihan radio sentään Ahon esiin Lukupiirissä, missä käsiteltiin kolme tuntia Papin rouvaa. Oli vähän vaikeuksia kun piti sitä kuunnella ja katsella samaan aikaan Nobel-juhlia Tukholmasta, tallentaa vielä Sibeliuksen viidettä. Tomas Tranströmeristä tuli vaimea ja kunnioittava dokumentti päivällä vitoselta, hermeettinen lyyrikko. Jaksoi sentään juhlaansa. Ahon romaanista keskusteltiin monipuolisesti ja suurin piirtein asiallisesti. Sen voisi täydentää, että onhan Aho kirjoittanut yhden täyspitkän näytelmän Tuomio. Unohtunut teos, mutta Panu ei ollut ainoa näytelmäkoe. Hiidenkivessä alkusyksystä kirjoitin Ahon draamallisesta kunnianhimosta, joka ei täyttynyt. Hauska oli kuulla Minna Kettusen ääntä Väärnin pappilasta, ja Ronkan Yrjökin sinne jotain ärähti Hämeenkyröstä.

Kuultiin että Aholla on lukijoita, hyvinkin valppaita ja perehtyneitä. Ellin ratkaisut herättävät edelleen mielipiteitä puolesta ja vastaan. Ymmärtäjiäkin löytyi, vaikka nykynainen herkästi tuomitsee hänet tahdottomaksi ja passiiviseksi, ei tee edes työtä! Samoja kriteerejä käytettiin arvosteluissa jo toistasataa vuotta sitten. Muutamat löysivät psykologisia, kasvatukseen ja ajankuvaan liittyviä perusteita. Juha Hurme puolusti urheasti Mikko Aarniota, mutta Olavi Kalm ei saanut paljon kannatusta. Klassikko elää epäilyistä huolimatta. Ensi kesänä käymme katsomassa sen Väärnin Papin rouvan, josta Minna kertoi, terveisiä vaan.

Ei ollut mikään tarkoitus unohtua katsomaan vielä ennen nähtyä elokuvaa Eedenistä itään, mutta niin vain kävi. Tartuimme siihen kiinni tahtomattamme. Väkevä eepos edelleen, loistavasti näyttelee James Dean. Marja arvioi, että jokaisen kasvattajan pitäisi se nähdä muutamaan kertaan. Tarkkisluokat ovat täynnä samoja tyyppejä kuin Cal, ja samoista syystä. Syrjäytymisellä on myös nämä syvät psyykkiset, rakkaudettomuuteen liittyvät syynsä. Ehkä enenevässä määrin. Mitäpä siihen lisäämään.

Raaka tuuli heilutteli Senaatintorin kojuja, jotka hytisivät vielä vailla joulutunnelmaa. Mutta väkeä siellä silti urhoollisesti liikkui. Tulin kirjallisuusarkistosta, poikkesin SKS:n kirjatorille ja jatkoin avaamaan suhdettani Musiikkitaloon. Lippuja sai helposti.

Samaan aikaan EU:n huippukokous yrittää laittaa taloutta johonkin järjestykseen. Olisiko mitään toivottomampaa tehtävää kuin istua yöt läpeensä tahkoamassa neuvotteluja ilman tulosta. Mutta ehkä se on mukanaolijoille elämäntapa, joka heitä perimmältään viihdyttää ja tyydyttää. Tarkoitushan on vain taikoa ilmasta rahaa pohjattomiin rotkoihin, kuten Isokallio suunnilleen ilmaisi aamulla Jälkiviisaissa. Viedä säkissä valoa pimeyteen. Täyttää seulalla vuotavaa ammetta. Lamaannuttavaa taloustiedettä.

Illastimme Mustanmeren matkakumppaneiden Leena ja Matti Kurjen kanssa Keski-Töölössä, kuten nykyään kuulemma asuntomarkkinoilla määritellään. Leenan kanssa toimimme aikoinamme Tampereen yliopistossa ja olimme yhdessä vastaväittäjiäkin, kun Leo Levasen väitös koski sekä teatterin tutkimusta että kasvatustiedettä. Brechtin ja Stanislavskin teorioita siinä tuuleteltiin, eläytymistä ja etäännyttämistä. Ansiokas työ, mutta emme tunteneet kumpikaan vähintäkään kaipausta yliopistoon.

Kuorosotaa juhlittiinkin sitten televisiossa, ja Pirkanmaan sydänlapset saivat tuntuvan rahasumman. Miten paljon yhteisöllisempi ja innostavampi kilpailu tämä on kuin kimalteleva tanssikisa tähtien kanssa. Jos nyt kerran kaikesta täytyy nykyisin kilpailla.

Otavan jugendlinnassa Uudenmaankadulla on pidetty takkatuli- ja kävelykonsertteja 40 vuotta. Taisin olla mukana jonkun kerran jo 70-luvun lopulla, kokemuksia on siitä pitäen kertynyt. Rauhallisempaa on kuin ennen, tungoskin vähän helpottanut. Yhtä hauskaa silti edelleen. Tarjoilukin on pysynyt hyvänä, kun monessa paikassa on siitä tingitty.

Pitempiä keskusteluja kävimme Jukka Tarkan kanssa suomettumisesta ja akuutista EU-tilanteesta sekä Arja Saijonmaan kanssa hänen kirjansa aihepiiristä. Alkua lukemalla huomasin jo eloisia Pariisin kuvia ja hilpeitä kreikkalaisia, joista on tullut merkittäviä tyyppejä nyky-Kreikan tragikoomisessa hallinnossa. Arja tietysti puolustaa heitä henkeen ja vereen. Hermunen heilui energisesti kuten aina. Linnan kävijöitä oli joukossa, vaikka kirjallista väkeä kutsutaan yhä vähemmän: olivat Raija Mattila, Anu Laitila ja Salokanteleet. Timo Harakka lupasi tulla pitämään kohottavan puheen kesällä Sastamalaan. Vesa oli puhunut Malmitalon itsenäisyysjuhlassa viidellesadalle kuulijalle ilmeisen hyvällä menestyksellä.

Pari vierasta tapasin, joilla on yhteyksiä Hämeenkyröön; yhdessä tietysti ylistimme vieläkin hienoa kuorosodan voittoa ja Kyröskosken torin voitonjuhlaa, josta luin kuvauksia Kyrön Sanomista. Siitä tulee vielä oma ohjelma huomenna neloselta. Katsottava ehdottomasti ja tavattava sitten näitä kuorolaisia, kun tilaisuuksia ilmenee.

Neuvonpito Leenan kanssa WSOY:n kerroksessa; uudet työt alkavat täsmentyä. Ei ollut tuntuvilla mitään väreitä uutisesta, joka illalla säväytti: Harri Haanpää siirtyy Otavan Likelle ja vie joitain omia kirjailijoita mukanaan. Kun Siltalat lähtivät, Harri kärsi kohtuuttomasta työnlisäyksestä. Kustantajien turnajaiset muistuttavat jo Karo Hämäläisen kuvaamaa bisnesmittelyä. Ja kun kirjoitan tätä torstaiaamuna, Esa Mäkisen Hesarissa keksimä jääkiekkovertaus tuntuu sekin osuvalta.

Tapasimme Ullan, Taatan tyttärentyttären, ja Ackensa Elitessä jouluaterian merkeissä. Olivat varanneet kunnioitettavan pinon Ahoa joululahjoiksi, niitä ilomielin signeerailin. Marja sai alustavan synttärilahjan, Johanna Oraksen taulun.

Palatessa ehdin poiketa Kampin palvelukeskukseen, missä julkistettiin klassikon uusi teos: Ilmari Kiannon Avoimet kirjeet. Korpikirjailijan viimeisten vuosien arkea ja juhlaa. Kirjan on sanomalehti Kalevaan lähetetyistä kirjeistä toimittanut Ikin nuorin tytär Raijaliisa Kianto, joka myös esitteli kirjan. Kustantaja on oma firma, Kiannon Turjanlinna Oy. Näin klassikko hiipuu keskeisemmiltä markkinoilta ja painuu mariginaaliin. Mutta kirja on aika kiinnostava, päiväkirjaa tavallaan, kaikenkirjavaa kommentointia ajan tapauksista. Jos Kiannolla olisikin ollut tietokone, hänestä olisi tullut kiivas bloggari! Räväkät tunnustukset killuisivat lööpeissä tämän tästä. Nyt hän valittaa noin 90 ikäisenä sihteerin ja kirjoituskoneen puutetta. Mutta kanava oli, ja siihen tuli tekstiä solkenaan vuosina 1946-1965. Linnan juhlista 50-luvulla Kiannolla on värikästä kerrottavaa ja paljosta muusta. Saakohan kirjaa muualta kuin Kampin keskuksesta?

Tilaisuudessa laulettiin innokkaasti Ikin runoihin sävellettyjä lauluja, Raita Karpo ja Hannu Sinnemäki esilaulajina. Ilkka Pulli kertoi lukijan vaikutelmia kirjasta ja näytti kalvoja Ikin elämästä. Minutkin haastettiin puhumaan, ja kerroin Mikko Niskasen tv-elokuvasta Omat koirat purivat, jonka käsikirjoittaja olin. Mukava lämmin tilaisuus, on Ikillä vielä ystäviä. Suuri elämäkerta puuttuu edelleen, aineistoa on ehkä yli kaikkien äyräiden.

Kävivät vireän keskustelun aamulla radiossa nämä Matit, Apunen ja Mäkelä. Ja olivat virkistävän epätrendikkäitä, jopa suorapuheisia. Huvitti Mäkelän huomautus siitä, että lännen vankkurit pysähtyessään preerialla eivät heti ryhtyneet kysymään seudun sosiaaliturvaa ja terveydenhuoltoa. Mäkelän reipas maalaisuus ja Apusen urbaani ironia loivat hyvän vastaparin.

Kävin saman tien Kansallisteatterissa kuulemassa, mitä asiaa Sauli Niinistöllä on juhlapäivänä. Hänen puheensa oli oikein hyvä, karu ja tyylikäs. Se korosti vastuun merkitystä itse kunkin kansalaisen kohdalla, puolusti vaatimattomuutta ja pidättyvyyttä tulevissa talouskahinoissa. Pieni pohjoinen kansa on toistuvasti pystynyt ihmeisiin erityisesti vaikeissa tilanteissa, Niinistö totesi. Patrioottiset kumahdukset tulivat ikään kuin ohimennen, rivien väleissä. Presidenttiehdokas vahvisti entisestä asemaansa silmissäni.

Juhlimme kotona Marjan ja poikani Vilhon kanssa, joka haastatteli täällä ruotsalaisia rokkareita ja kävi Jäähallin keikalla. Me linnan juhlia tuijottelimme, minä varsinkin vuoden 1968 kertausta. Olihan erilaista, ikimuistoista, kun ajattelee silloista poliittista tilannetta. Kilpailijat Veikko Vennamo ja Matti Virkkunen jonon viileimmät kumartajat. Kekkonen ikään kuin vetäisi vieraansa ohitseen eikä paljon sanaa vaihtanut. Ei ollut paljon poppareita ja urheilijoita, kirjailijoita ja tiedemiehiä sen sijaan enemmän kuin nyt. Puvuista ei puhuttu juuri mitään. Nykyisen vastakohdan tunnemme, siihen ei ole paljon lisäämistä.

Enkä nyt suuremmin ryhdy pukuja kommentoimaan. se on liian kuuma alue. Hoitakoot alan tuntijat tämän juhlien tärkeimmän puolen. Haastattelut olivat yhtä löysiä ja pinnallisia kuin ennenkin. Vain Tuomas Kyrö yritti urhoollisesti virkistää harkituilla sarkasmeillaan. Varsinaista asiaa ei ollut muilla kuin Antti Henttosella, veteraanilla. Mutta juhlittuhan on, ja tasavallassa kaikki hyvin.

Vihoviimeinen Aho-keikka, hienosti huipentui tämä kiertue.

Matkustimme Pekka Tarkan kanssa junalla Savonlinnaan, ja seuraamme yhtyi loppuvaiheessa myös Jane Koistinen. Majoituimme hauskaan Hospiziin ja jatkoimme Olavinlinnaan, missä pidettiin Joel Lehtosen 130-vuotisjuhla eli tasokas kirjallinen tilaisuus. Kaari Utrio oli jo osuutensa hoitanut, me Pekan kanssa terästyimme omaamme lohisoppalounaan jälkeen.

Hieno ympäristö linnansalissa sekä runsas yleisö innostivat meidät ponteviin esitelmiin. Puhuin Ahon suhteesta nuoreen Lehtoseen ja vähän kummankin suhteesta itseään vanhempaan naiseen, Aholla se on vielä merkitsevämpi, Elisabet Järnefelt hänet opetti kirjailijaksi. No tästä olen nyt riittävästi kertonut, voisi olla uusien näkökulmien aika. Päätin juttuni sisällissodan myrskyyn kuten monesti ennenkin: kuinka Aho kiihtyi päiväkirjassaan ja sitten murtui ja kuoli ennenaikaisesti. Monista vaiheista lähemmin kirjassani.

Pekan keväällä ilmestyvästä Joel Lehtosen elämäkerran toisesta osasta tulee kohtalaisen komea tapaus, uskallan ennustaa. Paljon uutta tietoa hän nyt jo nosti esiin Walleniuksen perheen ja Lehtosen suhteista. Siinä on takana puolen vuosisadan mittainen tutkimustyö tietysti keskeytyksin ja muiden töiden tultua väliin. Muistan Pekan väitöstilaisuuden 1977, samoin elämäkerran edellisen osan juhlimisen runsaat pari vuotta sitten. Toinen osa sisältää kuulemieni viitteiden mukaan paljonkin jännittäviä löytöjä. Tietysti on hienoa, että elämäkerrallinen tutkimus vahvistuu taas yhden merkkiteoksen verran, kun sitä sieltä yliopiston linnakkeesta aina tahdotaan matalaksi tulittaa.

Tapasimme vanhoja tuttuja ja savolaisen hengenelämän merkkisalkoja kuten Jorma Kaimion ja vasta uudelleen perustetun Joel Lehtosen seuran johtohahmoja kuten Kimmo Lavasteen, Jaana Muhosen, Eeva Kekin ja muita. Teatterihallinnon puolelta seuraan liittyi Timo Keski-Orvola. Savonlinnan kulttuurielämä tuntuu kovasti vahvistuvan: perustettu seura on saanut hallintaansa välillä uinahtaneen Putkinotkon, jota elvytetään toivon mukaan uuteen kukoistukseen. Hämeenkyrön Myllykolussa ollaan samalla tiellä jo pitemmällä. Tällaisia toimia on tervehdittävä riemuhuudoin.

Juhla jatkui ohjelmallisena läheisessä kahvilassa kalakukon ja viinin vauhdittamana, ja jatkot venyivät reippaasti majapaikassamme Hospizissa, jonka korkea parvekehuone ja mainio aamupala sitten virvoittivat meidät taasen kotimatkalle. Meitä ravittiin ja huollettiin sekä isäntien että kustantajan toimesta kaiken kaikkiaan suurenmoisesti.

Kun Pekan kanssa istuimme junassa viitisen tuntia mennen tullen tuli siinä kirjallinen, tutkimuksellinen ja muukin hengenelämä melko monipuolisesti käsitellyksi. Aika kului kuin siivillä. Pekalta pitää vaatia muistelmat! Hyviä viitteitä mahdollisuuksista antaa hänen ja Jukka-Pekka Sarasteen yhteiskirja Kapellimestari, jossa musiikkielämän lisäksi liikutaan vaivattomasti kulttuurielämän ja politiikan eri lohkoilla.

Antoisa matka! Yksi parhaista. Tähän totisesti sopii lopettaa maankiertely tällä erää. Kirjoittajan yksinäinen kammio odottaa.