Torstai 21.7.11

Sadepäivä aamusta iltaan, komeaa ukkosta.

Pidimme taidepäivän, joka aloitettiin Haukijärveltä. Siellä Sillanpään vanha kansakoulu on joutunut nuorten taiteilijain hallintaan, ja ihmeitä ovat saaneet aikaan. Arteles vaikutti elävältä taidekeskukselta. Outi Heiskasen näyttely tutkittiin: tuttua tyyliä, johon omat taustansa antoi nauhalta tullut läheinen selostus. Tällaista voisi käyttää useamminkin näyttelyissä.

Iltapäivällä paineltiin tähän Maisemakahvilaan ja näytettiin Eeva-Liisalle täkäläiset näyttelyt, joukossa hyviäkin. Yläkerrassa heti oikealla kädellä on kivoja töitä: vauhdikas balettitanssija, pari elävää kissakuvaa ja semmoista. Vasemmalla kädellä naisia huvittivat huovitetut ketut.

Tarja Auttilan värikatoinen taide tuli tutkituksi toiseen kertaan ja varsin perusteellisesti, sillä jyrisevä ukonilma kaatosateineen sulki meidät kulttuurilatoon vajaaksi tunniksi. Vähällä ettei Niklis todella lukinnut meitä sinne epähuomiossa koko yöksi. Siinä kehiteltiin samalla ideoita ensi kesäksi, joista vielä kuullaan. Ukkonen kierteli kauan näitä seutuja.

Sen verran selkeni, että päästiin Törmälle saunaan, tosin autolla, mutta olihan märkä päivä.

Keskiviikko 20.7.11

Eikö ole hyväkin, että pää tyhjenee ja aivot pehmenevät. Tulee tuttu tunne: en saa enää mitään aikaan. Hain Eeva-Liisan Tampereen asemalta, etsimme matkalla kauan Ylöjärven viinikauppaa (muuttanut) ja päädyimme parvekkeelle Marjan loihtimalle lounaalle, mistä luiskahdimme saunan syliin. Elämä hyväilee, joten antaa pään pehmitä edelleen.

Aseman lehtitelineestä plarasin Seiskan jutun Katrin ja kumppanin Kreikan matkasta, huolestuttavaa! Mutta siihenpä en puutu, ettei joku siellä taas älähdä.

Järvessä, pehmeän lämpöisessä vedessä, auringon lasku, löylyn tuntu ja sahdin maku, vihdan tuoksu, lempeä seura

Tiistai 19.7.11

Saaran päivää vietettiin perinteisesti Törmällä valtaisan mansikkatäytekakun, kahvin, kuohun ja punssin hellyttävässä hyväilyssä. Aamun parvekkeella oli kuulemma lukonkorjaaja (?), joten eipä näkynyt tätiä seurassamme. Päihitin hyvällä onnella tietomies Artsin Iltsikan kysymyksissä, mikä hiukan hyvitti heikkoa menestystäni rankkarikisassa, jossa pidän perää. Japanin naiset voittivat mestaruuden rankkareilla!

Marjan johtama yhteisjumppa meidän pihassa on kesän paras innovaatio, osallistujia toistakymmentä, ohjelma mainio, vanhat iskelmät panevat meidät taivuttamaan, vääntämään, hyppimään ja heilumaan. Joukon paine estää lintsaamasta. Jo muutaman kerran jälkeen huomaan vatsalihasten vahvistuneen.

Terapiassa on vuorossa näyttelijän neuropohjainen ongelma, joka voisi kiinnostaa myös Eeva-Liisaa, joka on tulossa tänne huomenna. Vettä putosi illalla suoraa soittoa. Huomenna tiettävästi taas poutautuu.

Maanantai 18.7.11

Yksi huvittava piirre tässä on sellainen, että jos vain sivuan (hyvin harvoin) entisen vaimoni Katrin jotakin esiintymistä (myönteisesti tietysti) aina siitä joku nimetön kirjoittaja pillastuu. Hän on ikään kuin yhteistä omaisuutta, johon ei kajota muuten kuin hillittömin superlatiivein, muuten tulee takkiin heti. Hauskaa kansaa tämä iskelmäkansa.

Jumesniemen tilaisuudesta jäi kertomatta, että siellä soitettiin haitaria ja yhteislaulettiin kovasti ja lausuttiin välillä runoja, joten täysipainoista oli. Yhteislaulu olisi hyvä ennen esitelmää muulloinkin, avaa kielen ja lämmittää mielen.

Laxnessia luen edelleen, paksuja kirjoja. Hänellä on spontaani tapa kertoa siten, että samassa lauseessa hän saattaa kääntää epäsuoraksi tai suorastaan repliikiksi sitä mitenkään osoittamatta. Teksti ryöpsähtelee kuin vuoripuro. Kertoo innoituksesta ja kovasta vauhdista, kertomisen hurmiosta. Viileätä pilkun viilausta ei esiinny.

Terapiat alkoivat jälleen uusina. Kiehtova sarja, nyt tietää mitä on tehtävä myöhään illalla. Olemme tohtori Paulin terapiassa. Alkoikin taas lupaavasti, intialainen jäbä on hyvä vastapeluri.

Sunnuntai 17.7.11

Jumesniemen kylä, omaleimainen kuten usein todettu. Keskuksenaan Sasslinin vanha kirkko ja koulu, perustettu kauan ennen Cygnaeuksen aloituksia. Siellä se seisoo vieläkin, toimii edelleen, vaikka pontevia yrityksiä on tehty koulun lakkauttamiseksi. Yksityiskouluksi sitä on viimeksi yritetty, mutta ei mennyt läpi, vaikka yksityistäminen muuten on suurta huutoa.

Tähän maineikkaaseen miljööseen ajelimme (olisimme pyöräilleet, mutta pilvet uhkailivat) pieneen kesäjuhlaan, jonne minut oli haastettu puhumaan ystävyydestä. Missä määrin kirjallisuus on kuvannut aitoa ystävyyttä? Ei ollut ihan helppoa löytää esimerkkejä. Rakkaus ja väkivalta ovat taiteen aiheita, rikos ja seksi, sorto ja insesti jne. – mutta missä on todellista ystävyyttä? Muistin sentään Päätalon teoksista miehistä ystävyyttä, Toivo Pekkasen Tehtaan varjossa kehkeytyy kaunis ystävyys poikien kesken, on Huovisella vekkuleita miespareja. Onko uudemmassa? Kukaties nuorten kirjallisuudessa, viihdekirjallisuudessa.

Piti kääntyä maailmankirjallisuuteen ja siihen tutuimpaan, Steinbeckin Tortilla Flatiin eli Ystävyyden taloon, mutta eihän siinäkään Dannyn ystävilleen avaama talo tarjoudu miksikään yhteisyyden paratiisiksi. Meillä ei kai ole samantapaisia kokeita kuvattu, vaikka idealistien kolhooseja esiintyykin Matti Kurikasta alkaen, sopusointuisimmat vanhoissa työläiskortteleissa vaikkapa Tampereella, ainakin Sillanpään mukaan. Hänen korkeimpia arvojaan olivat ”äitiys, toveruus ja heräävä lempi”, mutta vähän on silti toveruuden saati ystävyyden kuvauksia paitsi joissain ylioppilasaikoihin palautuvissa novelleissa.

Joten omien ajatusten puutteessa oli turvauduttava filosofeihin, Senecaan, Russelliin, jopa Markku Envallin aforistiikkaan. Sekä sentään omiin muistoihin, jotka liittyivät Jumesniemen ihanaan kesään 1972 ja myöhempiin retkiin tähän ainutlaatuiseen kylään, missä entinen yhteishenki edelleen elää uuden ajan murroksissakin. Saimme käväistä Jaskaran talossa ihailemassa Usko Nyströmin suunnittelemaa taiteellista salin kattoa. Talon isäntä Matti Jaskara oli aikoinaan vahva tuki Töllinmäen tohtorin esityksissä, siitä seinällä vieläkin näyttelijöille annettu kiitoskirja vuodelta 1978.

Päivä huipentui Hämeenkyrön kirkkoon, missä Cynthia Makris ja Raimo Sirkiä antoivat upean konsertin, ohjelmisto hengellisistä ooppera-aarioihin ja kansanlauluihin. Cynthia oli uljaassa vireessä, eläytyi ja kujeili ja säteili tummaa kauneutta niin äänellisesti kuin ulkoisestikin. Sirkiäkin ponnisteli urheasti ja sai lämmetessään tenorinsa hyvin soimaan. Kirkko oli kansaa täynnä, alan ihmisiäkin kuten Anssi Hirvonen ja Valtteri Yrjölä. Tällaista täällä, ei hullumpaa.

Istuttiin hetki meillä verannalla Kirstin ja fiksun miniänsä Anun kanssa, sulateltiin konserttia ja kuultiin Nokian nykyisistä markkinatunnelmista ja kaikenlaisesta. Olihan hieno päivä, huokailimme Marjan kanssa kaiken päätteeksi.

Lauantai 16.7.11

Hyvästelin äskettäin kuolleen Leo Kalervon lukemalla hänen omaelämäkertansa Itseäni jäljittämässä (1981). Tuolla Tusculumin hyllyssä se oli, jäänyt aikanaan lukematta. Kiintoisia olivat jaksot itseoppineen varastomiehen kirjailijanuran alkutaipaleelta 1957 Ville Repo ja Jouko Tyyri esiintyvät miehen alkuunpotkijoina. Tyyri palasi myöhemmin usein Kalervoon. Syy selviää sekä tästä että aikanaan lukemistani päiväkirjankatkelmista Ajan kanssa silmäkkäin (1996), joissa Kalervo merkitsee muistiin kirjallisuuspoliittisia taistoja 1970- ja 80-luvuilla. Hän oli silloin Tyyrin, Kai Laitisen, Lassi Nummen tukimiehenä vasemmistolaista vyörytystä vastaan.

Ihmeen kiihkeitä kamppailuja silloin käytiin, vaikkapa Kirjailijaliiton johtokunnan jäsenyyksistä ja apurahoista. Kaikki oli umpipoliittista. Arvo Turtiainen piti poliittista sitoutumista kirjailijan elinehtona, samoin monet muut. Se Matti Rossin surullisenkuuluisa ilmianto unkarilaista kirjailijavierasta kohtaan nousee myös esiin. Kalervo edustaa maltillista maalaisjärkeä näissä kahinoissa, mutta välillä hänkin hiiltyy. Seurasimme opiskelijoina näitä sivusta, laitoksella keskusteltiin, mutta silti monet juonet tuntuvat nyt kovin etäisiltä. Raivokasta aikaa, kirjallisuus oli ainakin sikäli arvossaan, että kiihdytti tunteita. Niin kuin sekin tapaus, missä apurahakohteluunsa tyytymätön runoilija heittää Kalervoa viskilasilla silmien väliin. Tämmöistä tuskin enää tapahtuu. Omat kokemukseni valtion kirjallisuustoimikunnan puheenjohtajana 1990-luvulla ovat jo kokonaan toisenlaisia tunnelmiltaan. Muutaman haukkumakirjeen sain, siinä kaikki. Puhelinterroria ei juuri esiintynyt.

Kalervon kaunokirjallinen tuotanto on jäänyt osaltani jokseenkin koskematta, vaikka neljä romaania löysinkin hyllystäni. Kiinnitys menneeseen (1967) on kyllä luetun näköinen. Hän oli kiitetty ja palkittu kirjailija, nautti arvostusta mutta ei lukijoiden suurta suosiota. Eräänlainen Päätalon kirjallinen pikkuserkku, mestarin varjossa. Luotettava maaseudun ja arjen kuvaaja, joihin epiteetteihin hän itsekin työlästyi. Vesa kirjoitti hyvän nekrologin Kalervosta Hesariin joitain päiviä sitten. Juuri semmoinen puurtaja hän taisi olla. Onko Aamulehti huomioinut häntä lainkaan? Näin katoaa pitkän linjan kirjailija keskuudestamme.

Pieni oma muistikuva. Myllykolussa oli menossa Töllinmäen tohtorin esitys 70-luvulla. Huomaan että Leo Kalervo astelee paikalle jonkun seurassa. Tulee myöhässä, pahoittelen. Jonkun aikaa hän seurailee esitystä siitä töyräältä ja palaa sitten tyytymättömän näköisenä takaisin. Tulikin vain museoon ja harmistui, kun joku näytelmä häiritsi sillanpääläistä idylliä?

Tyyri väitti, että Kalervoa harmitti, kun Sillanpää kuvaa muka maalaistöiden vaiheita väärin. Tämä kyllä pomppasi, olisinpa halunnut kuulla jonkun esimerkin. Eri aikakausien kirjailijat eivät kaikissa suhteissa kohdanneet. Kalervo kuvaa puolestaan liiankin tarkasti sodanjälkeistä maalaiselämää ja sen murrosta. Muistelmissaan Kalervo kertoo toisaalta kauniisti parista kohtaamisestaan Mika Waltarin kanssa. Ne olivat hänen mukaansa hänen elämänsä kirkkaita kohokohtia. Tämä hyvittäköön kunnon prosaistin henkilökuvaa.

Perjantai 15.7.11

Suuri kulttuurijuhla jälleen Ikaalisissa: iskelmäfestivaali Vihreät niityt ihan siinä Huusareiden naapurissa pesäpallokentällä. Valtava tuhannen hengen teltta oli siihen kohotettu. Sadekelillä vähän ylimitoitettu, sillä edes Katri Helenaa ei tullut kuulemaan kuin kolmisensataa henkeä. Kuinkahan kävi katteiden, kun paikalla oli rivi muitakin kovia nimiä.

Sinne painelimme entisissä muistoissa, Matti, Marja ja mä, kalseaan penkkiin istumaan. Iskelmäkansa hörppi kaljaa ja kuunteli aikansa Mikko Alatalon maalaisviisuja, kunnes tauon jälkeen illan tähti tuli lavalle. Turha ihailijoiden pelätä, että Katri muuttuisi joksikin rokkimimmiksi, ihan entisellään pysyy, vähän frisyyri muotoutuu nuorekkaammaksi ja asu trendikkäämmäksi. Samat tutut laulut kuultiin kuudennensadan kerran. Aina ne näköjään purevat. Vähän tanssittiin ja istuttiin pienet jatkot Huusareiden verannalla. Täällä juhlittiin monet tilintarkastukset ja muut huvit Katrin aikoina, mahtoiko muistaa.

Matti suunnitteli aikoinaan meidän talon Katrin kanssa, sen Kutsumuksen, jota Auttilat nyt vahvasti asuvat. Tilailimme tällä kertaa Matilta ideoita takkaa varten, jollainen Viehätykseen olisi tarvis. Entinen Eliel Saarisen piirtämä takka on ilmeisesti 1940-luvun remontissa hävitetty! Jospa jotakin vastaavaa saisimme tilalle. Olisiko jossain hyviä tekijöitä?

Ai niin Katri sai jonkun mahtavan tangon pitkästä urastaan, oliko se iskelmätotemi, jonka jakaja piti tavanomaisen pitkästi takeltelevan luovutuspuheen ja kaikki taputimme kiivaasti. Managerikin näytti valvovan äänten voimakkuuksia, joita kyllä riitti sen verran, että Huusarin Minni ei uskaltanut paikalle ollenkaan, vaan kuuli viisut hyvin omasta ikkunastaan. Kiva kokemus kumminkin. Onnea Katrille ja kumppanille edelleen!

Torstai 14.7.11

Kyröskosken paikallishistoria alkaa uudelleen kiinnostaa, kun kiertelimme serkkujeni Kivimäen Ullan (Lehtisen) ja Kaijan kanssa kylää ristiin rastiin. Muistoja heräili, tytöt kertoivat ihmisistä, vanhoista taloista, entisistä ajoista. Paikallistin nyt vasta Leena Janakan, myöhemmin Päätalon, kotitalon. Kaiskollakin poikettiin serkkuani Oskua ja Onervaa tervehtimässä.

Arvokas vierailu vapautti minut jopa aamun jalkapallokisasta. Eilen saunoimme ja nautimme. Elämä tuntui auteriselta. Tänään ajoimme lounaalle Tampereen liepeelle vielä yhden serkkuni Kivimäen Timon ja vaimonsa Leenan hoiviin. Huomasin kuinka omatkin lapsuuden ja nuoruuden loma-aikojen muistoni Kivimäestä ja Kaiskolta heräilivät. Silloisista kavereista Pekka Ritamäki on julkaissut näiltä vaiheilta pienen kirjasen Kylä vailla nimeä. En kyllä koskaan mieltänyt kuvattua aluetta omaksi kyläkseen, pidän sitä elimellisenä osana Kyröskosken tehdasyhteisöä. Tuttuja väläyksiä kirjasta löytyy jos vieraampiakin.

Kyröskoski on edelleen kirjallisuudessa jokseenkin kuvaamaton, hyvin omaleimainen taajama. Sekä Sillanpää että Päätalo ovat sitä sivunneet, saattaa olla muitakin palasia. Paikallishistoriaa on paljonkin koottu ja painettu eri julkaisuihin. Kuvataidetta ja valokuvia on tavattomasti. Eira Stenberg asui aikanaan Kyröskoskella, mutta onkohan käsitellyt sitä ja missä.

Antoisat ja seuralliset pari päivää päättyivät naapurin leikkimökin avajaisiin illalla. Meillä on parhaat mahdolliset naapurit, lähinnä tuolla mäellä Lauri ja Paula Ylivakeri tarmokkaine lapsineen. Sanni on uutukaisen leikkimökin pieni emäntä ja Perttukin kovasti pinnistelee. Mukana isovanhemmat sekä Auttilat. Tämän joukon apuun ja tukeen voi aina luottaa.

Tiistai 12.7.11

Hämeenkyrön Sanomat päätteli aivan oikein, että kukaan ei ole kiinnostunut siitä mitä Rajala taas jaanaa siitä Sillanpäästä ja jostain Ahosta Töllinmäessä; niinpä lähettämääni puheenvuoroa ei lehdessä julkaistu. Riitti muuta mielenkiintoisempaa. Tosin esitykseni mainitaan lehden selostuksessa komealla nimikkeellä ”juhlapuhe” mitä se ei ollut, kun ei ollut juhlaakaan. Täytyy yrittää muuta kanavaa ja pistää sitten näille sivuille.

Näiden sivujen uusi otsikkokuva on tietysti Töllinmäestä kuten fiksut lukijat huomaavatkin.

Arvo Salo on kuollut. Viimeksi tapasimme, kun hän kävi Myllykolussa katsomassa Hurskasta kurjuutta 2003 ja osallistui pieneen jälkitilaisuuteenkin Kutsumuksessa. Virkeässä vedossa oli Arvo silloin, vaikka liikkui hitaasti. Minulta jäi sitten se Arvon Ouraooppera Merikarviassa lopultakin näkemättä.

Oopperan merkeissä teimme ainoan yhteistyön, Vallan miehet, jonka tuotin 1980-luvulla ollessani Mtv:n teatteripäällikkönä. Arvon kirjoittamisintoa vauhditettiin säännöllisillä saunailloilla yhtiön tiloissa, sparraajina mm. Lasse Lehtinen, Antti Tuuri ja Maarit Tyrkkö. Kekkosesta paljon puhuttiin, sisäpiirin juoruja kuulimme Arvolta ja monia muita mietteitä. Riimillistä tekstiä oopperaan alkoi syntyä rivakassa tahdissa. Muistan kuinka hauskaa niitä oli availla kirjekuorista ja ensimmäisenä lukea. Arvo oli yhteistyöihminen kuten Juhani Aho, hän kaipasi seurusteluryhmää, joka syötti hänelle ideoita. Monet hänen kirjalliset suunnitelmansa jäivät kesken tai tekemättä, muistelmienkin toinen osa, kukaties juuri vauhdittavan ryhmän puutteessa.

Arvo oli ennen kaikkea sosiaalinen esiintyjä, Vanhan ylioppilastalon tähti niin Lapualaisoopperan aallonharjalla kuin lukemattomien paneelien poleemikkona. Opiskeluaikoina häntä mentiin joukolla kuulemaan, ja jos Saarikoski oli mukana, sali oli nuijalla lyöty. Innostavia aikoja, radikaalit huulet lentelivät, mukava niitä on muistella vaikka eivät suuriin kumouksiin johtaneetkaan. Uudet ajatukset kuitenkin virkosivat.

Radion nauhanäytteissä nyt iltapäivällä Arvo puhui jo kuin vanha valtiomies. Juhani Niemi kirjoittaa Hesarissa keskiviikkona (jolloin tätä naputan) hyvän tietorikkaan nekrologin ennen muuta kirjailija Salosta. Meillä laitoksella Jussi tutki aikoinaan Saloa ja piti jonkun esitelmänkin aiheesta. Aamulehti tyytyy niukkaan rutiinijuttuun. Veikkaan että Arvo Salon merkitys vielä nousee, kun äskeisten vuosikymmenten historiaa kirjoitetaan.

Marja johti taas jumppaa illalla, ja saunassa Ari Suutarlan kanssa tarkistelimme tulevan Islannin matkan ohjelmaa kuntoon. Valmentaudun lukemalla Laxnessia, loistava kirjailija. Mikä hurja lapsen syntymän kuvaus romaanissa Läpi harmaan kiven (1934-35), sellaista en ole tavannut missään. Ja nyt aamulla, kun puoli neljältä heräsin, luin niin hienon talviaamun kuvauksen, että alkoi tämä suvikin muuttua talveksi. Laxnessiin vielä palaillaan.

Sunnuntai 10.7.11

Töllinmäessä tavattiin; perinteinen kesäpäivä keräsi puolisensataa kävijää, sää suosiollinen, kaffeeta saatiin ja pullaa, Tuulikki Nikkilä laulatti ja minä puhuin. Mutta sitä ennen Marja luki Taatan kirjeen vuodelta 1948, jonka Kirsti Salin vastarannalta huusi Sastamalan kirjahuutokaupassa (25 e). Hauska kirje se onkin: Viljo Vuorisen kanalassa uhkaa haudonta epäonnistua, kun sähkövirta on katkennut, jolloin Taata vetosi jämerin sanoin sähköyhtiö Hieruun tilanteen pelastamiseksi.

Selostin omassa esityksessäni sitä, kuinka Sillanpää tapasi kaksi kertaa Juhani Ahon ja millainen yhteys kirjailijoiden välille syntyi. Voi sanoa hyvällä syyllä, että Sillanpää tempaisi Ahon manttelin harteilleen tämän kuollessa 1921: hän hankkisi sen Nobel-palkinnon, joka Aholta jäi saamatta. Ahon hajamietteet kapinaviikoilta ja Sillanpään Hurskas kurjuus edustivat yksinäisiä tilityksiä kaiken huuman ja koston keskellä.

Puheenjohtaja Jussi palkitsi meidät lounaalla näistä suorituksista, vähän samaan tapaan kuin Seet Järvinen Sillanpään novellissa ’Ohjelmaa’: tulkaa plikat puhvetin puolelle, teitin ei tartte maksaa kun olette ohjelmaa. Muuten kun Jussi mainitsi Paavo Nurmen turkulaisuuden edustajana avauspuheessaan, muistelimme kuinka tyylikkäästi entiset urhot Nurmi, Paavo Yrjölä, Tapsa Rautavaara hoitivat urheilu-uran jälkeisen elämän verrattuna näihin nuorempiin rymyveikkoihin.

F. E. Sillanpään Seura on siis hyvin hengissä huolimatta tästä välikesästä, joka näillä main kuluu suurten remonttiponnistusten merkeissä.