Sunnuntai 19.2.12

Kuinkahan monta katsojaa räikyvät ja tuhkatiheään toistuvat ennakkomainokset tv:ssä karkottavat? Kun kymmenennen kerran hätkähti huutoon Suomen ja Neuvostoliiton ystävyydestä, päätti varmaan moni jättää ainakin tämän sarjan Siinä näkijä missä tekijä näkemättä. Silti vahinko, sillä pitkästä aikaa tehtiin meillä kotimaiseen epookkiin kiinnitetty kiintoisa kuvaus lähihistoriasta. Edellinen oli se Missä kuljimme kerran.

En muista romaania enää kovin hyvin enkä osaa arvioida, kuinka riuskasti sen kerrontaa oli pelkistetty. Varmaankin sen ydin tuli silti hyvin esiin. Salaman kuvaus kommunistien keskinäisistä kahinoista ja petoksista, huoraamisesta ja huijauksesta kuvattiin tässä hillitysti mutta paljastavasti. Sinänsä tämä vastarintaliike oli surkean pieni ja kyvytön ja sekaantui omiin henkilösuhteisiinsa. Minkään muistomerkin arvoinen se ei ole, mutta olipa inhimillisenä murhenäytelmänä ja poliittisen epätoivon kuvauksena ehkä näinkin myöhäisen muistamisen arvoinen.

Meillä ei tosiaan ole muiden Euroopan maiden ylpeän traagista vastarintaliikettä, jota voisimme jollakin tavoin kunnioittaa. Vain tämä tuhruinen muutaman korttelin pispalalaispoppoo. Sattumoisin sen liepeeltä kasvoi kertoja, myös näkijä. Olisipa hänellä ollut vähän järeämpää kerrottavaa. Tuntuu kovin etäiseltä, että tästäkin vähästä kommunistit jaksoivat 70-luvulla kiivailla.

Omalaatuisen viistosta kulmasta vastarinnan mahdollisuutta kuvasi Fritz Langin klassikko Ihmismetsästys (1941). Aina jännä nähdä niitä sodan kuvauksia, jotka on tehty ennen kuin sodan lopputulos tiedettiin. Pitipä hallussaan tämä tyylikäs jännäri, oli enemmän draamaa kuin Salaman realismissa.

Vielä ennakkomainoksista, joille ei ilmeisesti mahda mitään. On oma urheilunsa yrittää näpätä vastaanotin auki juuri ennen uutisia ettei joudu kärsimään ikuisia mainostoistoja, siis tältä ei-kaupalliselta itseään kiihkeästi kauppaavalta kanavalta. Pahin on se, että eräät elokuvataiteen helmet banalisoidaan häikäilemättömästi. Kuinka monesti onkaan nähty irti reväistynä Niskasen Pojat-elokuvan riipaiseva loppu ja Loirin suurin kohtaus. Siltä on näin viety kaikki teho ja merkitys itse elokuvan kontekstissa, se on alistettu leppoisien tv-iltojen tunnottomaksi pikkutilkkeeksi. Näin tuhotaan tähtihetkiä, ja tämä jatkuu, jatkuu…