Lauantai 24.3.12

Sotkamosta 550 km, 7,5 tuntia rauhallista ajoa pienin pysähdyksin ja täällä ollaan taas Kyrön tanhuvilla. Tosin Sillanpään Seuran vuosikokous jäi nyt väliin, mutta Jussi Niinenmaa puheenjohtajana klaarasi ilmeisesti sen hyvin ja johtokunta jatkaa ilman muutoksia.

Autossa kuuntelin osan matkaa Kalle Isokallion satiiria Maailmanparantaja (2011), joka huvitti paikoin ihan aidosti. Asiantuntevasti on kuvattu satakuntalaisen kunnan elämää ja varsinkin kunnan innovaatiohankkeen (olemattoman) seikkailua eri rahoitusorganisaatioissa. Nautittavasti Isokallio piruilee EU-yhteishankkeiden kustannuksella. Huovisen seuraajia, yhteiskunnallisesti terävämpi kuin Kyrö tai Paasilinna, joka on jo levossa ja juhlii pian täysiä vuosikymmeniä. Siinäpä humoristit sitten taitavat ollakin, Hotakainen tietysti muistettava.

Omassa saunassa vaihteeksi. Sen jälkeen jaksoin vielä katsoa harvinai

Perjantai 23.3.12

Kiersin vielä aurinkoladun (10 km helppoa tasamaata ja jäätä, loistokeli) ja sitten on hiihdot tältä talvelta hiihdetty. Ei ihan tule 100 kilometriä täyteen, mutta enemmän kuin edellistalvena jolloin vietettiin maaliskuuta Maintenonissa Ranskassa. Ei ollut hiihtokelejä.

Hengen virikettä kaipaa mies myös, joten suuntasin Kajaaniin ja Kaukametsään, missä pidettiin kirjailijaydistysten neuvottelupäiviä. Varmaan tärkeitä asioita, mutta minua kiinnostivat pari esitelmää: Esko Piipon juttu Eino Leinon perheestä ja sisaruksista ja varsinkin Reijo Heikkisen esitys Kiannosta ja Huovisesta rajaseudun kirjailijoina. Huovisesta nyt ei voi rajaseudun miehenä puhua, mutta Kianto kyllä luuhasi Raja-Karjalassa ja Vienassa ja missä painelikaan porokyydillä. Yllättävän paljon tuli puhetta vielä kainuistit-nimityksestä, joka vastoin näköjään täällä vieläkin vallitsevaa käsitystä oli alkuaan Matti Kuusen keksimä positiviinen kannuste vastavoimana modernisteille (Pohjoiset reservit!). Kainuulaiset sitten itse pahastuivat siitä, herkkänahkainen Huovinen varsinkin, pitivät leimaavana. Olisi pitänyt ottaa kunnianimenä. Mutta siinä oli se Helsinki- kompleksi ja ”uushövelöläisyys”, jonka Huovinen kehitti vastanimitykseksi pääkaupungin Eino Leinon seuralaisista.

Muistettava sekin, että päämodernisti Tuomas Anhava oli alusta saakka Huovisen kannustaja ja tukimies ja Paavo Haavikosta tuli myöhemmin hänen kustantajansa. Ei pitänyt olla kainuistilla kovin suurta valittamista sillä suunnalla.

Toinen juttu joka ponnahti esiin oli Kiannon tuittuilu sen sikaarilaatikon kanssa talvisodassa, mutta siitä voin joskus muistella laajemmin. Kun käsikirjoitin Mikko Niskasen elokuvaa Omat koirat purivat tutkimme asiaa perusteellisesti ja lensimme haastattelemaan jopa ilmiantajana pidettyä Onttoni Miihkalia Ruotsiin. Sekään ei ollut ihan niin yksinkertainen asia. Mutta siitä joskus lähemmin.

Hannu Remes muuten kertoili aulassa hyvin tunnusomaisia seikkoja Helsingin Juhani Ahon seuran johtokuntakeskeisyydestä, sisäänlämpiävyydestä ja puolueellisuudesta, mikä ei minua mitenkään yllättänyt. Vähän samoja piirteitä kuin tuossa Huovisen hammastelemassa uushövelöläisyydessä. Kaikki toistuu muuttuvin muodoin.

Näin alkaa viikko olla pulkassa täällä Kainuun Katinkullassa, vielä saunassa ja uimassa ja sporttibaarissa, missä tapasimme yllättäen Minnan ja Kalevin Porvoon rantamailta, Ullan (Paulan) ja Acken naapuruudesta. Kutsuivat huomenna aamupalalle, sitten onkin edessä enää kotimatka.

Torstai 22.3.12

Katsottiinpa vanha elokuva, Laulu tulipunaisesta kukasta. En ole uskaltanut katsoa sitä yli 40 vuoteen.

Mieleen palasi paljon muistoja ja ihmisiä. Kesän 1971 vietin Mikko Niskasen Käpykolossa, kirjoitin Linnankosken romaanin mukaan ja Mikon käskyjä noudatellen käsikirjoituksen ja sitten seurailin vähän kuvauksia, Ruunaankoskillakin kävin Lieksassa. Unohtumaton kesä! Asuin siinä riihestä tehdyssä pääpirtissä, Mikko itse Niskavillassa. Päivittäin tapasimme ja ajelimme pitkin Konginkankaan pitäjää etsimässä kuvauspaikkoja, sopimassa avustajia ym. Tuottaja AC kävi joskus tervehtimässä, katsomassa missä mennään.

Kysyin aluksi vähän ihmeissäni Jouko Tyyriltä, joka oli tämän hankkeen puuhamiehiä ja rahoittajiakin Ylen puolelta, että miksi Niskanen haluaa tehdä uuden version näinkin puhki kalutusta teoksesta. Tyyri sanoi, että katsos, Mikko valitsee rooleihin kauneimmat Keski-Suomen tytöt ja nai ne kaikki, ja jos se naimisen riemu näkyy elokuvassa niin siitä tulee hyvä.

No ihan niin ei sitten käynyt. Elokuvasta, kun sen nyt katsoi, puuttuu juuri se sisäinen syke ja hehku, joka tarvittaisiin näinkin tutun aiheen eloon herättämiseksi. Ihmeen yksitotisesti siinä rakkautta ja erotiikkaa kuvataan, jatkuvina pussailevina lähikuvina. Oliko Mikolla vähän yksioikoinen käsitys lemmentoiminnoista? Suoraan petiin ja huohottamaan, siinä kaikki. Lähikuvat tietysti säästivät vaivaa ja kustannuksia. Tarina oli muutenkin leikattu kulkemaan kovin rivakasti, muutama tunteileva välikuva sojotti siellä kökkönä ja yksinäisenä.

Totta on sekin, mitä Römpötti sanoo Hesarissa, että ajankuva on huolimaton. Mikko halusi sen jonnekin romaanin ja nykyajan epämääräiseen välitilaan, ja sitten siitä tuli tuommoinen. Ei ollut aikaa eikä varoja viimeistellä ajankuvaa. Repliikkien kielen säilytin Linnankosken asussa, mitä Pertsa Melasniemi suorastaan vastusti välillä. ”Isken suon mutaisen rintaan!” Ei tämmöistä voi sanoa, Pertsa valitti. ”Minusta se on helvetin voimakkaasti sanottu, mutta jollei se sovi sinun helsinkiläiseen suuhusi niin…” Aina Mikko puolusti työn eetosta patetiaan asti.

Koskenlaskut olivat parempia kuin muistin, vaikka todellista aitoutta ei yksinlaskuihin tietenkään saatu – mitä nyt Mikko itse pyöri ja pulikoi tukkien varassa ja putosi ihan oikeasti ja oli tästä saavutuksestaan pirun ylpeä.

Kuvaaja Ossi Harkimo oli hieno herrasmies ja opetteli tässä värikuvausta. Olisi voinut olla enemmänkin maisemakuvia. Poikansa Harry pinkoi klaffipoikana ja joutui pikkurooliinkin kylänpoikana. Ei tainnut leffatyö maistua Hjallikselle, sillä Mikko prissasi häntä olan takaa. Ossi kysäisi kerran Mikolta, että kun nämä konginkankaalaiset on näin mukavia ihmisiä, niin miten sinusta on noin vittumainen tullut. Mikko väitti että SF pilasi hänet.

Ihania olivat kuitenkin elokuvan tytöt, jäykkinäkin ja teennäisinä ihmeen suloisia. Oli Soili nuorena Pihlajanterttuna, Marjut Gasellina, Marjatta herkkänä Tummana tyttönä, toinen Marjatta Kyllikkinä tosi varauksellinen (nykyisin rouva Volanen), oli monia muita mieleen jääneitä kaunokaisina. Ei Mikkokaan niitä kaikkia saanut, ehei, joten elokuva jäi valitettavasti vaille Tyyrin ennustamaa hehkua. Muistorikas juttu silti, ei niin kiusallinen kuin luulin. Naisten saatossa, Olavin elkeissä alkoi pahaenteisesti kirjallinen toimintani. Marjaa tämä suuresti huvitti. Kiva oli minustakin nähdä vuosikymmenten päästä tämä hellyttävän kömpelö debyyttini skenaristina.

Keskiviikko 21.3.12

Nyt on jokaisen kynnelle kykenevän päästävä nokkaisemaan oma siivunsa ministeri Wallinin menettelystä. Kärpäsestä kasvaa kummallinen härkänen. Itse tapaus on melko merkityksetön, tuskin olisi huomattukaan ilman perussuomalaisten kielipoliittista aktiota. Oinosesta tulee merkittävä vaikuttaja, pisti ministerin kiipeliin. Ja kaikki perässä. Opettelisivat toimittajat edes ääntämän Wallinin nimen oikein, uutistelukijat Rönkä ja kumpp. kyllä osaavatkin. Sinänsä Suomen puolustus alkaa olla niin sekavassa tilassa, että nyt jonkun ympärysvallan kannattaisi harkita pientä invaasiota. Täällä vaan sätittäisiin ministeriä Dragsvikin varuskunnan aiheellisen säilyttämisen väärästä menettelytavasta. Hallituskin on kuulemma toimintakyvytön, sanoi Jungner. Vähästä sekin heiluu.

Iltalehdessä oli äskettäin törkeä musta lööppi: Hilkka Ahde humalassa töissä. Ylhäällä pienellä, että tämä oli siis Rädyn väite. Näin ihmisiä leimataan, kaikki muistavat vain lööpin, eivät lähdettä. Näinhän yleensäkin lööppitehtaissa toimitaan.

Täällä Vuokatin kupeella jatkuu loistokelit, kaksi kertaa hiihdetty, saunottu ja uitu. Toulousen tapaus ja pitkittyvä piiritys kauhistuttaa, meidän tytöt olivat siellä juuri joulua viettämässä. Tekee Sarkozy mitä tahansa, sanoo sitä tai tätä, kaikki tulkitaan tässä kosiskeluksi ja vaalikampanjaksi. Ikään kuin todellista huolta kansakunnan tilasta ei voisi ollakaan.

Tiistai 20.3.12

Saavun Konstankujalle Sotkamossa, viimeksi vierailin Veikko Huovista tapaamassa vajaat 30 vuotta sitten. Neuvottelimme MTV:n Lyhyiden erikoisten tuottamisesta, joistakin yksityiskohdista. Sarja oli jo piirustettu alkuun Hailuodossa ohjaaja Pauli Virtasen ja Huovisen kanssa iloisesti tarinoiden.

Kylläpä on miljöö muuttunut! Rakennettu ahtaasti naapuriin uusia rakennuksia. Kirjailijan rauha riistetty. Rouva Hilkka Huovinen, joka avaa oven ja varoittelee rappujen edustan liukkaudesta (kuljettava hiekoitettua vasenta puolta), myöntää että liian lähelle tulleet rakennukset masensivat Veikkoa. Mutta Sotkamossa tonttipula on kova, kapealle kannakselle syntynyt taajama. Siitähän kertoi jo Ihmisten puheet… Kirjailijan työhuone on jokseenkin entisellään, kirjoja vieläkin paljon, taidetta, muistoja. Siinä sitä on pöydän ääressä askaroitu tekstien parissa. Veikkohan kirjoitti hitaasti, pari liuskaa päivässä, ei koskaan moneen kertaan. Teksti oli päässä (sohvalla, sanoo Hilkka) valmiiksi ajateltu. Emäntä tarjoaa kahvia, pullaa ja kääretorttua, kertoilee vilkkaasti menneistä vaiheista. Dokumentteja katselemme, valokuvia. Kaikkea ei ole vielä siirretty SKS:n arkistoon. Saan arvokasta lisätietoa tekeillä olevaan kirjaan. Onhan se jo tunnustettava, Huovista tässä tutkitaan.

Olen lukenut uudestaan Pojan kuoleman. Tätäkin järkyttävää vaihetta voimme avoimesti kosketella, samoin kirjailijan omien voimien hiipumista. Olihan raskasta lastia humoristin loppuvuosina riittämiin. Mutta oli ilojakin sitä ennen, totta vie. Mitä lie juteltu noissakin syysseminaareissa, missä kuvissa myhäilevät vantterat äijät kohtasivat kalaretkillään. Perin tyytyväisenä ajelen takaisin Vuokatin maille ja Katinkultaan. Tuntuvat vähän joutavilta ministeri Wallinin ajojahtilaiset, en vastusta Dragsvikin varuskuntaa. Entäs poliisitutkinta automiesten liiton kärhämistä. Jos psykopaatti valitaan tällaisen avainliiton johtoon, tulokset voivat olla näinkin arvaamattomia. Mutta kaukaisia ovat kahinat täältä sinisten vaarojen takaa mietiskellen. Uutta lunta on satanut, ladut sen kuin paranevat.

Maanantai 19.3.12

Uutiset kertovat räntäsateesta ja sohjosta, täällä Kainuussa säteilevä kevätpäivä, pikkupakkasta.

Asetuttu taloksi, jossa kaikki mukavuudet, liikaakin. Paremmin varustettu kuin monen koti. Hiihdelty lampiladulla, piipahdettu Sotkamossa, tehty pieniä hankintoja. Nautittu lounasta Messissä, luettu, saunottu ja uitu. Voiko nyt mikään olla tämän täydellisempää.

Antonio Alcantaralla sen sijaan meni huomattavasti huonommin, toivomme että mies selviää.

Sunnuntai 18.3.12

Kohottelimme Karstulasta kuivia teitä Sotkamoon ja Katinkultaan, missä alkaa yhdistetty työ- ja hiihtoloma. Heti järven jäälle tosi luistavalle ladulle ja sitten saunaan ja uimaan. Illalla näin ensimmäisen kerran Idols-kisaa Marjan seuraksi, taitavia uusia kykyjä, täytyy sanoa. Tuomaritkin asiallisia. Mutta miksi laulajan pitää saada yleisö ”sekoamaan” ja suistumaan järjiltään ja tajultaan kuten jonkun tuomarin yllytyksestä ymmärsin. Mikä taidenautinnon tarkoitus se siis on? Huumeiden käyttöäkin suositeltiin mikäli oikein kuulin. Oudohkoa lupaavien nuorten laulukilpailussa näin vanhan liiton taiteilijasta.

Lauantai 17.3.12

Jaska Tahkolahden hautajaiset Karstulassa, kerrassaan persoonallinen tilaisuus. Kirkossa soi tietysti jazz ja Karstulan Mieslaulajat esiintyivät, Jaskahan kohosi juuri ennen kuolemaansa tämän pumpun puheenjohtajaksi. Suuri tappio hyvälle kuorolle että kausi jäi näin lyhyeksi.

Kirkkoherra piti lämpimän siunauksen ja sitten jatkettiin muistotilaisuudessa seurakuntasalissa. Yrjö Qv Qvarnberg tuli ansiokkaasti tuomaan tervehdyksensä Norssin luokkatovereilta. Marjaa tilaisuus liikutti kovasti, olivathan Jaska ja Pirjo juuri viime kesänä vielä Hämeenkyrössä rapuja syömässä ja saunomassa eikä mitään aavistusta, että miehen lähtö oli niin lähellä. Jaskaa muisteltiin moni tavoin, melko leikkisästikin, ja näyttääkin siltä että hautajaiset ovat meillä muuttamassa luonnettaan tai sitten tämä oli omaperäinen poikkeus tavallisesta kaavasta. Itse muistelin yhteisiä koulumatkojamme 50-luvulla ja kovia kolmiotteluita Elstussa, missä Jaska ja Jorma Baby Kaimio muodostivat toisen joukkueen ja me Teskin (Jaskan pikkuveljen Teemun) kanssa yleensä päihitimme heidät. Se olikin Jaskan urheilu-uran huippuaikaa, sen jälkeen kuulemma ohjelmallisesti vältteli liikuntaa. Kari Mänty kertoi hauskasti dokumenttien avulla Jaskan lehtimiesvaiheista mm. Lontoossa. Perheystävät esittelivät yhtä ja toista riemukasta menneiltä vuosilta. Kuorolaisten esittämä ”Kaikessa soi blues” oli tilaisuuden huippunumero.

Peijaiset jatkuivat ravintola Nätti-Jussissa illalla, missä meno yltyi suorastaan riehakkaaksi, jopa siinä määrin, että naisten pakottamana suoritin debyyttini karaoke-laulajana. Tästä taidankin saada uuden potkun esiintyväksi laulutaiteilijaksi. Uskon että Jaska arvosti näinkin hilpeitä hautajaisia. Kepeät mullat ja hyvät svengit siellä yläilmojen jazz-klubeissa!

Perjantai 16.3.12

Pientä valmistelua. Huomenna saatamme Jaska Tahkolahtea viimeiselle matkalle Karstulassa, siitä jatkamme Sotkamoon Veikko Huovisen maisemiin. Katsotaan miltä Suomi näyttää tänä armorikkaana keväänä. Jospa päästään vielä kunnolla hiihtämäänkin. Mutta pian tullaan takaisin.

Torstai 15.3.12

Maaliskuun Idus on vallankumousten ja poliittisten murhien päivä. Ihan sellaisia ei nyt tapahtunut, mutta kumouksellista tunnelmaa oli niin ministeri Hautalan tiedotustilaisuudessa kuin Hakaniemen torilla. Kuka olisi koskaan uskonut, että ay-väki osoittaa mieltä omaa liittoaan vastaan torilla, joka on aina nähnyt ihan toisensuuntaista liikehdintää?

Tuntuu tosi kivalta, kun isokenkäiset joutuu vaikeuksiin, kirjoitti Matti Pitko joskus taannoin. Nyt tätä iloa riittää. Pienen kansalaisen kannalta tärkeintä on kuitenkin, että lentokone lähtee ajallaan, maksaa kohtuullisesti ja pysyy ilmassa. Hyvä palvelu on bonusta. Johtajien kahinat on oma viihdelajinsa, kyllähän niitäkin seuraa. Iloitsemme kun ahneita potkitaan. Apusen kolumni, jossa hän vaati lisää kannustusta liikemiehille, ilmestyi onnettomaan aikaan.

Oliko Heikki Aittokoski, joka pilkkasi Hesarissa tänään Koskenniemen antiikin ihailua. Olisi pitänyt runoilijan jo 1920-luvulla huomata Kreikan yhteiskunnan ongelmat eikä vain paneutua Akropoliin klassiseen kauneuteen. Näin litteäksi voi poliittisen reportterin maailmankuva kuihtua: hän näkee myös menneen ajan vain tämän päivän taloudellisesta kulmauksesta.

Marjan kanssa asioitiin Tampereella, käytiin Tillikassa lounaalla (sipulipihviä). Tulee nostalginen olo. Hauska dallata Hämeenkadulla. Maalainen leima ei ole kokonaan kadonnut yliopistokaupungista. Tulee vastaan aitoperäisiä naamoja.

David Copperfield säästää tv-sarjana aikaa, kun Dickens kirjoitti niin toivottoman paksuja romaaneja. Mustavalkoinen maailmankuva vilahtelee, hyvät ja pahat vuorottelevat, hulluja hahmoja, hellyttäviä päähenkilöitä riittää. Ajankuvaa osaavat loihtia mestarillisesti siellä BBC:ssä, mistähän kaiken rahan kaappaavatkin.