Panu Rajala

Lassi Nummi on kuollut. Viimeksi tavatessamme Otavan tilaisuudessa hän oli pyörätuolissa, kovin kuihtunut, mutta katseeltaan kirkas ja jopa vekkulimaisen näköinen. Pirkko häntä lämpimään tapaansa luotsaili.

Runoilija liittyi Sillanpään ystäväpiiriin ja Saaran salonkiin, näin häneen tutustuin jo 1960-luvulla. Nummi seurasi Taataa huolehtivana adjutanttina moniin kirjallisiin matineoihin. Niistä on peräisin anekdootti jonkun katsojan närkästyneestä kommentista: – Vanha äijä kertoo rivoja juttuja ja nuori mies nikkailee vieressä silmää yleisölle (Nummella oli tämä tahaton taipumuksensa).

Nummet kävivät Hämeenkyrössä Sillanpään Suvessa 1978 ja seurasivat Myllykolun näytelmää, kirjoittikin Lassi näistä suopeasti Uuteen Suomeen. Häntä haastattelin nauhaan, täytyykin kaivaa se arkistosta esiin. Kun Elina kuoli, pyysin Lassilta lupaa siteerata hänen runoaan kuolinilmoitukseen.

Näin 50-lukulaiset poistuvat. Jäljellä on enää Antti Hyry luomisvoimaisena, elossa myös Veijo Meri ja Kai Laitinen, tietysti modernismin promoottori Heikki A. Reenpää, joka mukavasti muistelikin Lassia radion Kultakuumeessa. Vanhimmat tradition kantajat keskuudessamme tulevat jo 40-luvulta: Sirkka Selja ja Aila Meriluoto.

Lassi Nummi oli täysi runoilija siinäkin mielessä, että hallitsi perinteiset runomitat, tunsi maailman runoperintöä aina Kiinasta ja Raamatusta alkaen, oli syvästi sivistynyt klassinen lyyrikko. Hän hengitti itsestään selvästi runon kieltä.

Illalla ajelimme Työväen Teatteriin: Savyon Liebrechtin näytelmä Hannah ja rakkaus (The Banality of Love), muutaman teatterin yhteishanke, nyt TTT:n vanhalla päänäyttämöllä (joka siis enää ei ole Salmelaisen näyttämö, ehkä nimi rassasi uudempia ohjaajia).

Hieno näytelmä oli (valittu vuoden 2009 näytelmäksi Israelissa), hyvä älykäs teksti, osuva roolijako kärjessä Seela Sellan erinomainen Hannah Arendt, kiistelty Saksan juutalainen älykkö ja professori vanhana. Elena Leeve näytteli kauniisti ja topakasti häntä nuorena. Keskeisenä aiheena nuoren naisen arveluttava rakkaus opettajaansa, myöhemmin natseihin liittyvään filosofiin Martin Heideggeriin (Matti Onnismaa). Tositapahtumiin perustuva luotaus tunteen, tieteen, moraalin ja politiikan moniprobleemaiseen ristiriidakkoon. Nuori mies kaksoisroolissa Kasimir Baltzar, ohjaus Taru Mäkelän.

Juuri tällaisesta teatterista pidän: ei brassailla tehoilla, karjunnalla, fysiikalla, vaan luotetaan sanan tehoon, filosofiaan ja ihmiskuviin. Väliajalla oli antoisaa keskustella Risto Ahdin ja Ritva Hokka-Ahdin kanssa, Ristolla tuntui näet olevan parempi tuntuma sekä Heideggerin että Arendtin kirjoituksiin kuin minulla. Opimme taas paljon, kannatti ajella ja jäljestäpäinkin ajatella.

Hienoja aamuja, aurinko nousee punaisena, kantohanki kutsuu rantaan. Valkeita joutsenia saunalaiturin vaiheilla, tuolla Laitilan salmen suulla enemmänkin. Soidinmenoja läiskyttelevät. Sitten nousee myrskytuuli, eikä huvita lähteä enää suksille.

Käännekohta työssä, aina sen tuntee jossain vaiheessa. Herää usko, että tästä saattaa sittenkin tulla jotakin. Kirjoitan tänään runsaat 5 sivua Huovisen hulvattomista naiskuvauksista, ja äkkiä alkaa naurattaa, epäilyjen jälkeen tulee hyvä mieli ja varma olo. Kyllä tää tästä vielä voitoksi kääntyy…

Kun eilen vilkaisin Metsossa lehtiä ja huomasin Yliopisto-lehden myönteisen arvion Aho-kirjastani, sekin lisäsi taas itseluottamusta. Vastapainoksi Kritiikin Uutiset julkaisi ilmeisesti varoittavana esimerkkinä Arvostelijain Liiton jäsenille sekavan ja selkiintymättömän haukuskelun samasta aiheesta. Näin ei pidä arvostelua kirjoittaa, sanon SARVin entisenä sihteerinä ja 40-vuotisena jäsenenä, jos nimittäin aikoo kirkastaa kriteerinsä lukijoille. Asialla oli ilmeisen oppinut tutkija, taisi olla peräti Suomen Ateenasta. Pääkaupungin Yliopisto-lehti perii selvän voiton pienessä kritiikin duellissa, totean järkkymättömän subjektiivisesti.

Charles Dickensin juhlavuotta vietetään, uusi BBC:n sarja alkoi tv:sä, vahvaa työtä. Great Expectations on aiemmin suomennettu nimellä Loistava tulevaisuus. Tätä ja David Copperfieldia (josta myös on sarja menossa) luetaan ahkerasti John Irvingin romaanissa Oman elämänsä sankari. Orpopoikien tarinoissa on ilmeisiä yhtymäkohtia. Kolea talokin meni äskettäin. Kannattaa seurata kuinka Dickensiä jatkossa muotoillaan, arvatenkin väkevin tunteellisin vedoin.

Mummon kammari Tampereella on vireä yhteisö, taas siellä puhumassa, nyt Sylvistä ja Anitasta. Yleisöennätys, sanoivat, edellinenkin oli nimissäni. Arja A oli esityksen nähnyt, ja tämä Euroopan merkittävät oopperat, näyttelyt ja näytelmät kolunnut kulttuuridaami oli varsin positiivisella kannalla esityksestä, samoin oli ollut vaatelias seurueensa. Näyttelijöitä ylistivät. Arja tarjosi tilaisuuden jälkeen chili steakia Amarillossa. Ponnahti esiin eikö Teatterikesä kutsuisi esitystä Tampereelle, se olisi kevyt tuoda ja yleisömenestys olisi varma.

(Hauska episodi: eräs osallistuja suihkaisi keskustelun jälkeen nähneensä Kekkosen alasti Saarioisten saunalla, missä tarjoili presidentille ja Kaiharille naisineen. Vaitiolovelvollisuus oli jo puolen vuosisadan jälkeen murtunut…)

Tapasin poikani V:n Metson kahvilassa ja pohdittiin niitä sekä näitä, varsinkin median muutoksia. Kun tultiin parkkipaikalle, ryhmä nuoria maahanmuuttajia oli ympäröinyt autoni ja yksi valokuvasi sen perää. Olivat kajauttaneet autollaan päin, mutta Citikkaan tuli vain pieni naarmu, poikien takapelti meni lommolle. Jättivät yhteystiedot, käyttäytyivät kohteliaasti. Ei mitään livohkaan aikomista, kunnon poikia.

Kun kerran täällä pyörähtelin, laskeuduin lopuksi Linnan alakertaan kuulemaan, kuinka Kirsti Mäkinen ja Seela Sella kertoivat kauheita kummitustarinoita meidän nykyihmisten iloksi. (Norjassa käydään peräti oikeutta kummitustalosta, jonka osalta myyjä ei ilmaissut vanhaa rasitetta…) Perinne heräsi eloon, kalevalaisia naisia oli paikalla paljon, me Risto Järvisen kanssa uljaasti poikkesimme joukosta. Arminkin tapasin.

Antonio Alcantara valittiin vuoden liikemieheksi, onnea hänelle. Olisipa Espanjassa edelleen hänen veroisia liikemiehiä, jotka saisivat maan talousvajeen hoidetuksi. Matti Apunen ylistää nyt (tiistaiaamuna) Hesarissa liikemiesten aliarvostettua osuutta maan kaikenpuolisen siunauksen ja menestyksen aikaansaajina. Tosiasiallisen ahneuden seuraamuksista visusti vaikenee.

Pekka Tarkan Lehtos-elämäkerran toinen osa on tulossa, komea juttu Hesarissa tuosta Pietro Annigonin piirroksesta ja Lehtosen Firenzen seikkailusta. Tästä Pekka kertoikin joulun alla Savonlinnan retkellämme. Kiintoisaa nähdä kuinka tämä elämäkerta nyt kokonaisena otetaan vastaan. Minun Ahoani ja Meriluotoani nuoret tutkijat ovat käyttäneet nyrkkeilypussinaan, omia teorioitaan vahvistaakseen. Ettei vaan Tarkankin otteesta keksittäisi jotakin raskauttavaa vanhakantaisuutta…

Upea päivä jälleen, hiihtelin Myllykolun lenkin jäisillä laduilla, hyvin sujuu vielä. Töitäkin puskin vastoin tapojani, tahtia täytyy tiivistää. Yleensä pyhitän lepopäivän. Avasimme täällä Viehätyksessä verantakauden ja nautimme spaghettia auringon lämpimässä kilossa. Valo on hurjasti lisääntynyt.

Aamulla muuten taas lehtilaatikko tyhjänä kuuden aikaan. Tauno palasi pirttiin, Hilkka tähysti postiautoa ja seitsemän maissa se jo viiletti Sillanpääntietä. Onhan sekin kohtuullinen aika pyhäaamuna, mutta kun meillä on mennyt se kuuden rytmi veriin… Toivomme paluuta vanhaan aikatauluun.

Turha tuota Timo Rätyä on televisioon kuljettaa, ei sanonut mies taaskaan mitään nyt maanantaiaamuna paitsi kielsi suhteen Hilkka Ahteen kanssa. Kaikenlaista riemukasta keksitään. Riittää poliisilla ja selvitysmiehellä selvittelemistä. Lauri Karhuvaara oli jämeränä, mutta aivan avoimeksi jäi mikä valtataistelu AKT:ssa on menossa, keiden välillä? Vas-ryhmää Räty syytteli, mutta sekö käyttäisi Hilkka Ahdetta käsikassarana? Ainoa varma asia on, että jatkokertomus aiheesta jatkuu.

Lounaalla Qulmassa Senni Timosen kanssa. Senni oli vähän eri mieltä Elina Grundströmin kolumnista: hänestä riittää, että humanistit hoitavat omat työnsä ja tutkimuksensa. Enää ei tarvita sellaisia yhteiskuntaheeroksia kuin Vilkunan ja Kuusen aikoihin. Voihan olla niinkin. Yhtä mieltä olimme Sirkka Paikkalan kolumnin ansioista tänään Hesarissa: on totta, että paikannimistö hämmentyy pahan kerran tulevassa kuntauudistuksessa. Hyvä kun Sirkka siihen puuttui, se on tuore aspekti, jota politiikan pauhinassa ei muuten huomattaisi. Siispä kansalliset tieteet ovat sentään hereillä, kun tarvis vaatii.

Arkistosta yliopiston kirjaston kautta Bio Engeliin, missä kohtasimme Marjan kanssa ja katsoimme näin myöhään Aki Kaurismäen Le Havren. Mehän pidimme tästä, minä enemmän kuin muistan mistään Akin leffasta pitäneeni. Onhan hienoa, että joku kuvaa myös hyviä ihmisiä ja arvokkaita köyhiä eikä aina saatananmoisen riitaisia ja huoraavia ja tappelevia mulkkuja, kuten kotimaisissa tv-filmeissä pääsääntöisesti. Kaurismäki kirjoitti ennen kirjallisia repliikkejä, nytkin sulavia vuorosanoja kouluranskalla. Hän säästää korviamme, elokuvissa ei huudeta eikä kiroilla eikä sylki roisku. Olkoon että tarinalla on ihmesadun piirteitä, hyvällä asialla joka tapauksessa ollaan, hyvä mieli jää palkkioksi.

Naisten päivää vietän edelleen arkistossa, sitten Kaupunginteatterissa. Upea ilma kävellä aamulla Kaivarin rantoja Kruununhakaan. Lounaalla vaihteeksi Zinnkellerissä, vorschmackia.

Illalla kerroin Sylvin ja Anitan synnystä seniorien ryhmälle ja sitten pudottauduinkin katsomaan Kuninkaan puheen ennakkoa suurella näyttämöllä. Sitä ei kai ole sopivaa vielä arvioida, mutta laadukas esitys näyttää olevan tekeillä. Ei paljon eroa tarinassa hienoon elokuvaan nähden, ehkä puheopettajasta (Pertti Sveholm) on tulossa vähän ronskimpi, karkeampikin hahmo kuin elokuvan leppoisan herkkävireinen asenteiden riisuja. Meillä eivät nämä yhteiskuntaluokkien erot ole niin selkäytimessä kuin briteillä. Myös Walesin prinssi, eroava kuningas (Ilkka Forss) kuvataan ivallisemmaksi, ylimielisemmäksi tyypiksi kuin pehmeä perinteinen käsitys on. Änkyttävänä kuninkaana Carl-Kristian Rundman tekee suurta roolityötä. Varma ohjaus on Kari Heiskasen.

Näyttelijät valittavat vähän Sylvin ja Anitan pitkiä esitystaukoja, katsojat puolestaan sitä että lippuja ei saa. Huhtikuussa on paljon esityksiä, ja ne jatkuvat kuulemma jo elokuussa.

Pitkä päivä arkistossa, mitä nyt Ainon kanssa välillä lounastimme Qulmassa. Vanhat mapit vievät mennessään, viime vuosikymmenten kirjallinen elämä heräilee henkiin. Muuta ei nyt tapahtunutkaan. Sää säteilee.

Ainon kanssa puhuimme Elina Grundströmin hyvästä kolumnista taannoin Hesarissa. Siinä Elina valitti kansanperinteen tutkimuksen kutistumista Suomessa. Ennen kansalliset tieteet olivat arvoasemassa, poliittisestikin kärjessä, ei vähiten Kustaa Vilkunan, Martti Haavion ja Matti Kuusen ansiosta. Nyt kovat tieteet ovat ajaneet kirkkaasti ohi ja yli. Käsityksemme omasta perinteestämme on alkanut katkeilla. Toisaalta humanistiset tutkijat ovat hiljaisempaa porukkaa kuin ennen, kirjallisuudentutkimus on käpertynyt omiin pieniin kuvioihinsa jne.

Voisiko Sauli Niinistö ottaa jonkun hurjan humanistin kabinettiinsa tai ainakin lähipiiriinsä kuten Kekkosella oli Vilkunansa. Olisiko ehdokkaita? Jennihän solmii pian hyviä yhteyksiä Turun kirjamessuilla.

Kari Hotakaisen kolari pysäytti. Kaikkea voi tapahtua keskellä kirkasta päivää. Kari piti nopeista autoista ja kirjoitti niistä paljon. Nyt toinen kolari, varmaan panee varomaan. Vaikka syytön hän oli havainnekuvan mukaan. Onneksi näyttää selviävän lehtitietojen mukaan. Hotakaista tarvitaan, kunnon kirjailija ja kiva kaveri, vaikka tapaamme harvoin, joskus kirjallisissa tilaisuuksissa. Voimia, Kari!

Puhuin iltapäivällä Meilahden kirkossa sadalle seniorisairaanhoitajalle Juhani Ahosta, niinpä tietysti. Hyvä kuulijakunta, Ahon psykologia ja naisten kuvaus kiinnostivat. Tietysti olisin voinut puhua periferian ja kirjallisten monopolien suhteesta Ahon tuotannossa tai agraarin nostalgian ja teknistyvän modernisaation konfliktista hänen ajattelussaan käydäkseni kunnon tutkijasta, mutta kaiketi senioridaameja enemmän sittenkin kiinnostivat inhimilliset aspektit kirjailijan elämäntaiteessa. Palkkio oli parasta Chivas Regal -luokkaa.

Jännitimme Marjan kanssa kuinka mr Bates selviää hirttotuomiostaan, ja huojennus oli suuri, kun se muutettiin elinkautiseksi. Toivo elää. Briteillä on suurenmoisia näyttelijöitä ja taitoa ja varoja tehdä rikkumatonta, elävää ajankuvaa. Mary on ehdoton suosikkini, kaunein ja tyylikkäin tv:ssä esiintyvä nainen tällä vuosituhannella. Lisäksi hän muistuttaa joistain kulmista hätkähdyttävästi Marjan nuoruudenkuvia. Olen aivan myyty. Kun Matthew viimein kaikkien mutkien ja esteitten jälkeen älysi kosia Maryä, olimme täällä ikionnelliset. Tein ohuen viskin tapauksen kunniaksi. Downton Abbey jää tuotantotauolle hyvissä tunnelmissa.

Ei tullut taaskaan lehti ajallaan laatikkoon. Olipa aikaa Taunon kanssa siinä tien poskessa selvittää Venäjän tilannetta ja AKT:n sekasotkua. Uskomme Putinin vakauttavan tilanteen Venäjällä, kunhan kiivaimmat höyryt on mielenilmauksissa henkäisty. Sen sijaan Räty ei saanut kannatustamme, pahasti on liittonsa tulehduttanut. Hilkka Ahde on sypäkkä nainen, hänestä näkyy että aiheetta ei kamppaile. Ihailemme Hilkka Ahteen sisukkuutta.

Tauno oli vetäissyt puolikkaan Pirkan hiihtoa (45 km) ja Lauri koko kiekon. Kovia miehiä! Keli oli jäätävän lennokas, ennätyksiä sateli. Minulle riittivät nämä kotikulmien lenkit, niistäkin virkistyin kovasti.

Kun seisoin Härkikujan pysäkillä odottelemassa Helsingin bussia, singahti viesti New Yorkista. Kustantaja tiedusteli Katri Helena -kirjan sopimustilannetta. Kohu aiheesta oli yltänyt Amerikan rannoille. Kustantaja ei tosin ollut amerikkalainen, vaan ihan ruotsalais-suomalainen. Piti siitä käydä R-kioskista hakemassa Ilta-Sanomat.

Tähän ikään en ole vieläkään oppinut kuinka pieni lempeä keskustelu toimittajatytön soittaessa sunnuntai-iltana voi johtaa ällistyttävän suuriin lööppeihin ja otsikoihin. Olin vain sillä kannalla, että mahdollisesti joskus kirjoitan liitostani laulajan kanssa. Olihan se merkittävän kappale elämääni sentään. No nyt se on menoa, ei auta pyristellä. Jospa kirjoitankin, saatana, todellisen avioliittoromaanin! (Tässä oli tyylilainaa Veikko Huoviselta, kuten tarkka lukija huomasikin.)

Iltapäivälehdet ja kaiketi muutkin rakastavat paljastuksia. Itse en ole edes käyttänyt sellaista sanaa. Ainahan kirja jotakin paljastaa, muuten on turha kirjoittaa. Jospa paljastankin nyt, että liitossamme oli myös paljon hyviä hetkiä ja kivoja muistoja. Se olisi valtakuntaa tärähdyttävä paljastus!

Matka keinahti muuten mukavasti, mutta kesti kauan, koska vaihtoyhteys Tampereella lähti nenäni edestä. No sitten puksuteltiin seuraavalla bussilla. Kauniisti paistoi aurinko ja kuu kumotti. Kohta se on täysi. Lueskelin Huovisen lyhyitä erikoisia, varottava vain ettei tartu liikaa tyylilainoja.

Kotona ehdin katsomaan, kuinka Alcantaran perheen jäsenet selvisivät erilaisista seksuaalisista kiusauksista. Hyvin kävi lopulta, mutta Antoniolla taisi olla keveä äventyr Bilbaossa. Houkutus oli ylivoimainen. Guggenheimia ei näkynyt vielä missään. Kivaa olla taas kotona Sepänkadulla Marjan hyvässä hoivassa, hänkin toipumassa pikkuvaivoistaan.

Eivät arvaa siellä lehtitaloissa millaisen turhautumisen tuottaa maakylään, kun lehdet jäävät aamulla tulematta! Taunon kanssa istua juntattiin tunti meidän kyökissä ja manailtiin tyhjää laatikkoa. No sittenhän se tuli juuri kun Tauno oli jo ehtinyt takaisin omaan pirttiinsä. Eikä Aamulehdessä suurempia uutisia ollutkaan muita kuin AKT:n ihmeellinen irtisanomistempaus. Mutta Hesarihan minua odottaa vasta Helsingissä.

Täällä hiihdellyt loistavilla kantohangilla pari säteilevää päivää. Tänään Myllykolun lenkillä, lentokeli, päivä paistaa. Kannatti piipahtaa välillä maille. Kunto on taas nousussa. Urheilua tuli katsotuksi telkkaristakin, vaan eipä pärjää Suomen poika eikä tyttökään, ei Salpausselällä eikä ampumahiihdossa. Minne ovat kadonneet mieshiihtoampujat? Ruotsin poikakin siellä kilvoitteli kärjessä. Kaukana ovat vanhat loiston ajat. Ringa Ropo ällisteli Nybergin ohjelmassa naisurheilun romahtanutta tasoa. Naiset hyppäävät metrin vähemmän kuin Ropo parikymmentä vuotta sitten! Kun Anssi K ponkaisi hyppyristä neljänneksi, olemme ratkionnellisia. Hiihtäjät tallaavat kaukana kärjestä.

Otettava varoitukseksi sitaatti Veikko Huovisen päiväkirjasta vuodelta 1997: