Panu Rajala

Muistettava päivä. Tasan 37 vuotta sitten jätin graduni sisään ja matkasin saman tien katsomaan Erkki Mäkisen esikoisnäytelmän Kauhea murhamies Lalli ensi-iltaa Poriin. Juhlimme näitä tapauksia monta päivää Erkin kanssa. Nuorena riitti virtaa.

Erkki on kuollut kuten yhä useampi vanha kaverini. Yritetään loput pysyä hengissä. Kolea tihkusateinen sää, siis erinomainen työpäivä. Tyydyin pieneen lenkkiin illan suussa.

Björn Wahlroosin kirja kiinnostaisi, mutta kuinka ehtisin edes osia lukea. Aamu-tv:ssä tuli esiin olennainen asia: varmaankin jännittävästi ja pelottomasti kirjassa esitellään keinoja, välineitä, tehokkaita menetelmiä varallisuuden ja ulkoisen menestyksen kasvattamiseksi. Mutta mitkä ovat päämäärät? Mihin kaikki hiostus ja moderni kilvoittelu tähtää? Onnellisempaan elämään? Millaiseen? Wahlroosin vastaus tuntuu olevan: kun mahdollisuudet lisääntyvät, jokainen voi itse valita päämääränsä. Onkohan se niin helppoa.

Meille riittää hyvin tämä hiljainen eleskely Vanajankylän kuusikossa. Tosin äsken kierrettiin Istanbulia, eikä sekään mikään tehotalouden mallinäyttämö ole. Paljon olisi Nallella ja muilla rikkailla töitä noin maailmanlaajuisesti ennen kuin vaikka Fenerin korttelin rähjääntyneet talot korjaantuisivat. Ei muuten näkynyt kerjäläisiä, vaikka köyhyys on huutava ja maalla vielä syvempi. Yksi käsipuoli kaveri Galatan sillalla ojenteli kuppiaan, siinä kaikki. Eivät lähde Romaniasta tai Bulgariasta lähiseuduille, vaan kiipeävät tänne vauraaseen ja anteliaaseen Pohjolaan. Maksamme mielellämme myös terveydenhoitokulunsa.

Ihmeellinen on tv:n ykkösuutisten tärkeysjärjestys: pääasiana yhden perussuomalaisen kansanedustajan erottaminen määräajaksi ja hänen avustajansa erottamatta jättäminen, paljon jäljessä tulivat semmoiset pikkujutut kuin Norjan oikeudenkäynti tai presidenttimme ensimmäinen valtiovierailu.

Lumikellot kilkattavat kohmeisessa korsikossa ja tulppaaninalut pinnistelevät sinnikkäästi ilmoille Marjan kukkapenkissä. Sinivuokot kukkivat ikkunan alla. Muistuvat mieleen iloisen Istanbulin loisteliaat tulppaani-istutukset, joita oli helakat puistontilkut tulvillaan. Kaupungissa oli menossa tulppaanifestivaalit ja sen totisesti huomasi. Kuinka paljon on tarvittu väkeä loihtimaan jotain tällaista? Marja kukkia kuvaili haltioissaan.

Ikkunaremontti aikaisti maalle muuttoa, tänne taas asettaudutaan. Kiertelin rantoja, jäät alkavat väistyä. Tuulihaukka päivysti uljaana kuusen latvassa, punakylkirastas siritteli saunatontilla. Puutöitä riittäisi. Tauno on ajanut komean röykkiön risuja juhannuskokkoon.

Miten valtava ero oli Espanjan ja Suomen elintavoissa, seksuaalikäytännöissä ja leivänhankinnassa selvisi taas valiosarjassa Francon jälkeen. Jokin näin perinpohjainen ja samalla familiääri fiktionsekainen dokumentti tekisi hyvää meilläkin. Millaisista oloista vanhempamme, heidän vanhempansa ovat tulleet? Riittääkö yhtä reippaita kertojia kuin Espanjassa?

Enää kotimatka. Neljässä päivässä ehtii sentään aika paljon. Kauemmin Istanbulissa tulisi viivyskellä, ehkä joskus aukeaa tilaisuus. Senni piti oppaana ohjia tiukalla, ja minä truikkasin aina johonkin väliin näitä kirjallisia muistumia. Ryhmä oli valistunut, kiinnostunut ja vaivaton, kyllin pieni liikkumaan ketterästi. Tulomatkalla tapaamamme Vanhat ketut kohtasimme perjantaina Topkapissa, vauhti oli päällä heilläkin.

Luin mennen tullen uudelleen Pamukin tunnustuksia Istanbulilleen ja huomasin vasta, kuinka ristiriitaisen kriittisesti hän kirjoittaa: toisaalta ihannoi ja tuomitsee ottomaanien loistokaudet ja hammastelee maan turkkilaistamista ja länsimaistamista, jotka nekin ovat keskenään jo Atat

Sininen moskeija on yhä vain hivelevän kaunis, aina käymisen väärti. Ja tietysti ohjelmaan kuuluu Topkapin palatsi, missä erityisesti ilahdutti Bagdadin paviljongin upeasti entisöity kulmaus. Siinä nuori Waltari nojaili 1929 ja silmäili Kultaiselle sarvelle, Bosporille ja Marmaramerelle, näkymä on huikea edelleen, ja siinä hänelle kertomansa mukaan syttyi visio suuresta historiallisesta romaanista, jonka voisi sijoittaa näille paikoille. Hauduttelu kesti vajaat parikymmentä vuotta. Mikael Hakimia muistimme muutamissa kohdin, vaikka sen mustuneen ikivanhan plataanin juurella, jonka oksista janitsaarien keittopadat ovat riippuneet.

Romaani muistuttaa myös siitä, että haaremi oli muun elostelun ohessa poliittisen vallan ja juonittelun näyttämö. Mikaelin petollinen naisystävä Giulia hakeutui sulttaanin lempivaimon sultanan uskotuksi ja pääsi vetelemään vallan naruja, hyvä ettei Mikaelinkin pään menoksi.

Iltapäivä oli vapaata ja irtauduimme Marjan kanssa lounaalle Pierre Lotille omistetun hotellin kattoterassille, josta aukeni näkymä Marmaralle. Aurinko porotti keskitaivaalta helteisesti. Olut maistui ja Lotin special kanatötterö.

Eilen kirjabasaarissa poiketessamme sain vihjeen Istanbulin ainoasta Sinuhesta, jopa piirretyn kartan paikasta, missä se olisi saatavilla. Vaikea oli silti ylimmän kerroksen divari löytää pankkien ja tavaratalon puristuksesta, vaan löytyipäs! Misirli Sinuhe (1955) vaihtoi omistajaa 20 Turkin liiralla, kymmenisen euroa. En ryhtynyt tinkimään.

Seilasimme Bosporilla ja katselimme uusia ja vanhoja rakennuksia, palatseja ja huviloita, laivoja ja Rumeli Hisarin linnoitusta. Ilta hiljaa himmeni, valot pyyhkivät salmen laineita. Siirryimme kalarantaan illalliselle, mutta aina monen mesen jälkeisiä lihavartaita, sinänsä maittavia, ei ikävä kyllä kunnon kalaa.

Meitä on vajaan parinkymmenen kirjallisuuden harrastajan vireä ryhmä tutkimassa kirjailijoiden Istanbulia. Eri puolilta maata koostuu joukkue, aina Rovaniemeltä, Savonlinnasta, Raumalta ja Tampereelta sekä pääkaupunkiseudulta on hyviä lukijoita.

Aamu valkenee aurinkoisena. Obligatorisesti aloitamme Hagia Sofiasta, sen kupariportin edustalta, missä Johannes Angelos ja Anna Notaras kohtasivat 1453, siis romaanissa. Tuttu paikka, mutta aina uudistamisen arvoinen. Oppaamme Senni Sollo selvittää ansiokkaasti laajoin tiedoin kirkon, moskeijan ja museon monia vaiheita. Viikinkien raapustukset toisen kerroksen kaiteessa värisyttävät. Jospa Haavikko olikin oikeassa: muinaisrunojen Pohjola oli pohjalla eli Bysantissa? Tänne on joka tapauksessa kaukaakin soudettu saaliinjaolle.

Ihailemme myös Kariyen eli Choran kirkon ihmeellisiä mosaiikkeja. Muistin kuinka Waltari oli aikoinaan 1947 ainoa kävijä, ja vahtiukko, joka ei tiennyt mitään mosaiikeista, tarjosi hänelle muutamaa palasta matkamuistoksi. Waltari torjui ystävällisen ehdotuksen, jolloin ukko ihmetteli hänen pidättyvyyttään. Tänään meille ei kukaan tarjonnut mosaiikin palasia Suomeen vietäväksi.

Vaelsimme muurin viertä Fenerin työläiskortteleihin, joita silmäillessä saattoi hyvin eläytyä Orhan Pamukin kuljeskeluihin ja mietteisiin Istanbulista pohjattoman surun ja melankolian kaupunkina.

Sillan yli Peran puolelle, missä teema jatkui Pamukin hyvin tuntemassa Cihangirissa. Hyvinkin tuttuja kujia hänen romaaneistaan, viimeksi Viattomuuden museosta. Löysimmekin sen talon, johon Pamuk on suunnitellut viisi vuotta omaa museotaan, jota jo romaanissa vilautellaan. Muutama nuori tyyppi putkahti ulos ovesta, ja vakuuttivat meille, että museo todella avataan tämän kuun lopussa. Pidän sitä jo nyt Uskomattomuuden museona. Kukaan ei ole keksinyt keräillä romaaninsa esineistöä museoksi.

Peran eli Beyoglun puolella oli myös illallisemme kukkaiskujan varrella lähellä valtakatua, entistä Grand Rue de Peraa, nykyistä Istiklalia.

Kyllähän nyt Turkish Airlines hakkasi ongelmissaan rypevän Finnairin kuusi-kaksi. Maittava ateriakin tarjottiin juomineen ilmaiseksi! Mitä koyhä poika Finnair nykyisin, ei mitään paitsi rahalla. Lentoemotkin kauniita, kuin Anna Baijarsin kaksoisolentoja kumpikin. Matka keinahti mukavasti Orhan Pamukia lukien. Vasta asetettu Hotel Princeen ja käyty ottomaanien palatsissa illallisella. Syöty siis äyräille asti. Huomenna vasta ryhdytään johtelemaan ryhmää erilaisiin kirjallisesti et historiallisesti merkittäviin kohteisiin.

Samassa koneessa tuli Vanhojen Kettujen mediajoukkue, tuttuja naamoja, kai nekin täällä jossakin pyörähtelevät.

Poliisi on kysellyt papereita ulkomaalaisen näköisiltä kertomatta syytä. Hitto, asiaa on korjattava. Mitä ehdottaisi V. Huovinen. Poliisi pysäyttää assalta epäilyttävän tyypin ja lausuu:

Erinomaisia pyhiä, paljon vapaata, lehtiä ei tule, aikaa vaikka mihin. Töitä ja seurustelua lasten ja muiden kanssa sopivassa suhteessa, lammasta ja minttuhyytelöä ja punaviiniä, eritasoista lekottelua ja lueskelua. Kaiken lisäksi hiihdeltiin kantohangilla pälvien lomassa ja reippailtiin muutenkin. Linnunpöntöt puhdistettu. Voiko pyhiä paremmin viettää? Vastaus: ei.

Ulkoisesti kuntoutuneina ja sisäisesti puhdistuneina palailemme Sepänpuiston laitamalle ja piipahdamme pienellä matkalla ja sitten taas takaisin työn tukkaan kiinni.

Sain kyllä yhden konkeloon kaatuneen kuusen nurin itsekin, mutta kahta järeämpää varten tarvittiin Taunon kokemusta. Hetkessä kävi mieheltä kaatotyö, tuhansia runkoja kukistanut eläessään. Kun ryhdyin lukemaan Koirankynnen leikkaajaa, tässä hyvä taustatuntuma. Taunossa on sekä Kuosmasen että Mannisen otteita, minä joskus tunnen itseni Mertsi Vepsäläiseksi. Mutta hyvin on kaksissa pärjätty. Luja tukimies on tarpeellinen elämän käänteissä.

Loistavat pääsiäissäät jatkuvat. Torilla kieputtiin, saatiin kassi täyteen kalaa, uuden ryhdikkään katiskan ostin myös. Joko alkaisi hauki rannoilla polskia, joskus se kutee jo jään alla. Myös lammasta on varattuna ja kaikkea muuta, mielestäni viikon ruuat kuusihenkiselle perheelle. Mutta kyllä niistä selvä tehdään.

Saunailta ja Faust Covent Gardenista. Siitä on iäisyys, kun siellä istuskelin Lontoon aikoinani.

Kristus alkoi ylösnouseskella, mutta yöllä emme jaksaneet messuta. Odottakoon aamun kirkkaus, aurinko ilosta hyppiköön.

Pilvinen sää kuten pitää, iltaan kirkastui. Ihmetyttää vähän miksi saarnoissa, kuten radion kirkonmenoissa, surraan ja painotetaan tätä mustana murheen päivänä. Kun tämä ristiinnaulinta kaiketi oli alun alkaen Jumalan idea, että näin mennään. Ja sitten siitä ilo repeää parin päivän päästä. Emmekö siis voi valmiiksi ennakoida, että kokonaisuus on kärsimyksineen kaikkineen iloinen asia vai mitä.

Tytöt Aino ja Heidi tulivat, hain kirkolta. Käytiin talonpojan lenkillä, nautittiin iltateetä ja Johannespassiota ja katsottiin Avalta Henry Jamesin romaaniin perustuva Naisen muotokuva. Se olikin hieno juttu, Nicole Kidman näytteli vaikuttavasti, miksei Malkovich myös. Loppu jätettiin auki, katsojan arvattavaksi. Tytöt syöksyivät romaanista katsomaan kuinka se oikeasti loppui. No Isabel palasi siis Roomaan ja miehensä luo, sittenkin. Sääli. Mutta tälle Bostonin salskealle kosiomiehelle jäi kuitenkin kirjassa hienoinen toivo, on vain odotettava. Leffan katsoja saattoi yhtä hyvin päätellä, että happy end jo sinetöitiin suudelmalla, mutta ei. Jamesin kerronta vaikuttaa elegantilta kun sitä silmäilin. Kiva kun tämmöinen löytyy heti hyllyn uumenista.